The Kirjasto-Urho VII - Eri aikojen erikoisuuksia

On se elämä sitten monitahoista.

Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.

Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.

Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.

Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.

Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.

Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).

Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.

Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.

Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.

Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...

Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________

Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?

The Kirjasto-Urho VI

Toukokuu. Vastahan vuosi alkoi. Ja nyt näkyy jo kukkia etupihalla ja jääkiekkoa telkkarin ruudulla. Eipä siinä, kukat ovat kauniita ja jääkiekko viihdyttävää.
Edellisestä suoraan uraani liittyvästä postauksesta tulee kymmenen päivän päästä täyteen 9 kuukautta. Ikään kuin jonkin asian odotusaika olisi tulossa...tai jotain.

Minusta ei ole kuulunut mitään, mikä on miltei häpeällistä, mutta on siihen toki syynsä. On vain ollut niin hirmuinen kiire. Koulutehtäviä toisensa perään, kaikki hoidettava jonkinlaisella tietokoneella tai muulla vastaavalla päätteellä. Ei moisen ääreen enää lukemattomien työtuntien halua istua kirjoittamaan enää mitään, vaikka kuinka luovaa naputtelua rakastaakin. Jossakin menee raja.

Mutta on tässä edistyttykin. Lähtiessäni viime syksynä Englannin-ristiretkelleni aloitin samalla informaatiotutkimuksen aineopinnot, jotka aluksi olivat pelottaneet minua. Etenkin kirjatentit. Onneksi niissä saikin kaikissa pitää tenttimateriaalin vierellään ja tarkistaa kirjasta tärkeät nimet tai teorioiden pääkohdat.

Ja mihin nyt sitten onkaan tultu? Ainoatakaan tenttiä minun ei ole tarvinnut uusia ja arvosanojen tasokin on pysynyt haluamallani tasolla. Eilisiltana palautuslaatikkoon kolahti viimeinen lähdemateriaalia tarvitseva kirjoitustehtävä, jonka arvostelua odotellessa tarvitsee kirjoittaa kyseiseltä PR-viestinnän kurssilta enää oppimispäiväkirja sekä koko uraan liittyvän asiantuntijapäiväkirjan versio 2.0.

Sitten se kaikki on ohi. Minun ja minkä tahansa kirjastovirkailijan tai kirjastonhoitajan viran välissä on enää tutkinto-nimikettä kantavan paperin hankkiminen, ja ilman moistakin voisi olla mahdollisuus päästä jo jonnekin - niin kuin itse asiassa olenkin jo päässyt. Ensi kesänä minut ottaa lämmöllä jälleen kerran huomaansa pariksi kuukaudeksi tuttu ja turvallinen Siilinjärven kunnankirjasto.

Työhakemuksia olenkin tullut viskoneeksi ympäri Suomea pitkin kevättä. Jopa Aalto-yliopiston kirjasto otti minut työhaastatteluun tiukan seulan läpi yli kahdensadan hakijan joukosta, mikä on itsessään jo ylpeyden aihe.

Eli asioihin on tullut edistystä. Minä olen oikeasti kehittynyt, saanut asiantuntemusta, astunut suuria askelia lähemmäs sitä laman keskellä utopialta kuulostavaa työelämää. Jopa opettajat kutsuvat avoimen puolella meitä opiskelijoita asiantuntijoiksi. Jo mainitsemani kirjoitelma eli asiantuntijaprofiili onkin portfoliomainen, ansioluettelonkin liitteeksi sopiva teksti, jota tehdessä opiskelijan on tarkoitus kartoittaa osaamistaan, reflektoida oppimiaan asioita ja tekemäänsä työtä, määritellä oma asiantuntijuutensa. Kuulostaa joka kerta hienommalta kuin pelkästään tuilla elävän opiskelijan titteli.

Mutta liikaa ei kannata iloita ennen kuin kaikki on lopullisesti varmaa. Nyt vain yhtä tasaisesti ja varmasti askel kerrallaan, ei liian suuria loikkia. Eivät ne kirjat sieltä hyllystä karkaa. Ja jos karkaavat, on tulevaisuudessa minulle ainakin luvassa töitä - saada ne kirjat kiinni ja järjestyksessä takaisin paikoilleen.
_________________________

Kuulen sen jälleen./
En kutsua kevään,/
vaan rakkaan työni.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 44

HUOM! Tämä postaus päivittyy matkan etenemisen mukaisesti päivän mittaan! Torstaina 13.11.2014 tätä seuraavat lukijat: odottakaa päivityksiä, niitä tulee matkan edetessä semi-reaaliaikaisesti!

_______________________________

Aamu oli mielenkiintoinen kokemus. Kuvitelkaa itsenne tilanteeseen, jossa olette edellisenä iltana etsineet kuumeisesti mahdollisuutta päästä syömään Britannian kulttuurin stereotypisimmäksi ruokalajiksi usein nimettyä fish & chipsiä eli kalaa ranskiksilla. Ette kuitenkaan löytäneet sitä, mikä tarkoittaa sitä, että etsintä ei päättynyt vaan se jatkuu yhä. Se jatkuu jopa unissanne. Viimeinen muistikuvani unimaailmasta on nimittäin tuon ruoka-annoksen jahtaaminen. Ja mikä omituisinta, kun herätyskello muistutti minua palaamaan takaisin hereillä olevien kirjoihin, minä haistoin kalaruoan tuoksun asunnossa, jota en aluksi meinannut tunnistaa millään. Olin aivan sekaisin: missä oikein olin, miten olin sinne päätynyt - olenko minä edes hereillä vielä?

Sitten pieni kissanpentu toteaa lähimmältä nojatuolilta hyvin pikkuruisella äänellään: "Mi-iu."
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.

Nousin hitaasti ylös ilmapatjalta (samalla vaihtaen aikamuodon preesensistä imperfektiin). Edellinen ilta oli venynyt pikkutunneille, kun olimme siskoni kanssa yhteen ääneen päivitelleet Jyrki Sukulan löydöksiä vanhan kotikuntamme Joroisten suorastaan legendaarisesta hotelli Joronjäljestä. Unta oli aamukuuteen saakka ehtinyt siis kertyä alle neljä tuntia. Ravistin päätäni pitääkseni itseni hereillä, koska kello oli ehtinyt salamyhkäisesti madella jo näyttämään lukemaa 6.36. Kyytini kohti seuraavaa bussipysäkkiä lähtisi siskoni miehen saapuessa töistä aamuseitsemältä, joten kovin paljoa aikaa minulla ei ollut hukattavana zombi-moodi päällä. Raahasin itseni kylpyhuoneeseen ja viskasin kylmää vettä kasvoilleni. Sävähdin, mutta ainakin pystyin toteamaan olevani vihdoin valveilla.  

Kyydittäjäni saapuikin täysin aikataulun mukaisesti paikalle. Olin ehtinyt juuri ja juuri purkamaan olkalaukkuni sisällön matkalaukkuihini, jotta voisin varmistaa pääsyni kulkemaan OnniBussilla lähemmäs kotia - en ollut ennen edellisiltaa huomannut, että kyseinen firma ei salli kahta isoa laukkua kuljetustilaan. Sain kuitenkin sumplittua tavarat siten, että pakaasini olivat aivan kuin lähtöpäivänä. Laukuista on tosin saattanut tulla hieman painavampia, mutta ainakaan viime reissullani en ollut huomannut OnniBus-väen pystyttävän millintarkkoja laukkuvaakoja kadunvarsipysäkeille.

Kiitos, Terhi-sisko sekä herrasmieskuski Sami - ja tietty kissanne Miia ja Touho! Olitte korvaamaton apu tälläkin seikkailulla!

Kyytini Espoosta Kiasmalle kulki aamu-unistaan hiljalleen heräilevän Helsingin halki. Liikenne oli yllättävän ruuhkatonta, kun tavallisesti ennen kello kahdeksaa kadut ovat täynnä töihin ryntääviä kansalaisia. Noh, parempi näin päin. Kun astuin Elielinaukion nurkilla autosta ulos, tunsin, kuinka olin todellakin saapunut takaisin Pohjolaan; kylmä viima heilautti takkini liepeitä ja suorastaan pureutui vaatteideni lävitse, värisyttäen minua luihin ja ytimiin asti. Kuitenkin tuo minulle sopivampi kuiva ilma tuntui aivan siltä kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi takaisin kotimaahani. Meri-ilmasto ei edelleenkään oikein sovi minulle - ei ainakaan liian pitkiä aikoja.

Pieni istumistauko matkalaukkujen päällä odottamassa onnikan saapumista oli paikallaan, koska se auttoi minua pysymään hereillä. Turusta saapuva punainen bussinmötkäle kaartoikin Kiasman pihaan melko pian, vaihtoi seuraavaksi määränpääkseen Kuopion ja lukitsi ovensa vartiksi. Ihmisiä alkoi lappamaan joka suunnasta kantamuksineen auton ympärille, ja puheensolina täytti pienen alueen ilmapiirin. En muistanut, että suomalaisetkin puhuvat näin paljon - kenties olin kuunnellut liikaa brittien päivittelyä siitä, kuinka suomalaiset puhuvat vain silloin kun on tarpeen ja on jotain sanottavaa; ilmeisesti jokaisella on jotain tärkeääkin asiaa, koska miltei kukaan ei vain jököttänyt vaiti. En tiedä, moinen saattaa olla vain illuusio, jota Britannian kulttuuri minulle on viimeiset puolitoista kuukautta esittänyt kotimaani kansalaisista. 

Kuljettajat saapuivat aamukahveiltaan aukaisemaan bussin ovet sekä tavaratilat täsmälleen varttia yli kahdeksalta. Ihmisissä alkoi näkyä liikehdintää, ja miltei jokaisen kasvoille tuli tuo perisuomalainen huolestunut ilme, joka kysyi: "Onhan minullekin varmasti tilaa?"

Tavarat lastattiin autoon nopsakkaasti, mutta ilmeisesti OnniBus on kehittänyt palveluitaan, koska niihin kiinnitettiin samankaltaiset lappuset kuin lentokentällä ja matkustajille annettiin kuittilipuke omien matkatavaroiden löytämisen helpottamiseksi. Hauska huomata, miten jokaisella matkustuskerralla voi huomata kyseisen bussiyhtiön laajentuneen johonkin suuntaan. Moinen saattaa tosin nostaa hintoja jatkossa, mikä ei kuitenkaan yllättäisi ketään tämän laman keskellä.

Talouspolitiikkapohdintojeni jälkeen asetuin mukavaan asentoon ensimmäiselle näkemälleni vapaalle istuimelle ja naputtelin tabletilleni muistiin kaiken tähän saakka lukemanne tekstin tästä blogimerkinnästä.
___

Välimerkintä: olin juuri vaipumassa syvään uneen seurattuani huvittuneena ohikiitäviä maisemia - vielä harmaampiahan nuo ovat kuin Englannissa - mutta jokin järkyttävältä kuulostava harpyijan rääkäisy herätti minut. Kiitos, mukana matkustavat lapsiperheet: todennäköisesti pysäytitte sydämeni hetkeksi, koska luulin joutuneeni tässä minua vähiten stressaavassa vaiheessa seikkailujani keskelle jotain järkyttävää onnettomuutta tai muuta aivan yhtä hirveää. Tavallisesti en kiitä vahvaa lääkitystäni, mutta ainakin tällä kertaa olen kiitollinen siitä, että pääsen kolmiolääkkeiden avulla palaamaan kauneusunilleni.
___

Heinolassa katsahdin puoliunisena ulos ikkunasta ja näin, miten pienet lumihiutaleet hiljalleen leijuivat alas taivaalta. Sama näky oli ollut minulla vastassa Lontoossa, kun Oxford Streetillä oli yhden rakennuksen katolla ilmeisesti keinolumihiutaleita maisemia koristamaan taikonut laite, kuten moni on maanantain postauksesta kenties lukenutkin. Mutta tällä kertaa lumi oli ihan oikeata.

Bussi lähti pian jatkamaan matkaa. Jonkun puhelin soi vähän ajan päästä, ja minulla meni hetki aikaa tajuta, että olen Suomessa ja että minulla on jumittunut englannin kieltä pääasiallisesti vastaanottava kielikorva päälle: olin aivan varma, että keski-ikäinen mieshenkilö vastasi puhelimeensa "beibe, beibe". Koetin kääntää aivojani päästämään suomea hieman enemmän läpi ja pian äkkäsinkin, että vastaus oli ollut vain yksinkertainen "päivee, päivee".

___

Mikkelissä pidetty tauko riitti todistamaan minulle, että kyllä tänne oli jo talvi tullut. Minun oli kaivettava viereiselle istuimelleni asettamasta laukustani äitini minulle edellisellä OnniBus-reissulla etelästä pohjoiseen antamat villasukat, koska ulko-ovista virtasi auton seisoessa paikallaan koko ajan kylmää ilmaa lattiatasossa. Lumipeite oli Savon korkeuksilla jo pysyvämmän oloinen. Kuitenkin maisemat pysyivät erittäinkin harmaina. Asia ei johtunut kuitenkaan pelkästään sääolosuhteista; bussin ikkunoihin oli teiden pinnasta roiskunut hirmuinen kerros kuraa.

___

Pian linjuri kaartoikin Varkauden Matkakeskuksen pihaan, ja minulla oli ihana äitini vastaanottokomiteana parkkipaikalla. Rahtasimme tavarat hänen autoonsa ja hurautimme pitämään lounastauon hänen luonaan, koska tämän suuren seikkailun viimeinen julkisen liikenteen muotoinen kyyti lähtisi liikkeelle kohti Joensuuta vasta kolmen jälkeen. Äidillä oli tuota pikaa pöydässä valmiina ihania kanajauhelihasta valmistettuja lihapyöryköitä tomaattikastikkeella sekä salaattia, joka minun mielestäni on nimenomaan salaattia: porkkana-omenaraastetta klementiinin paloilla ja rusinoilla. Ruokalevon jälkeen maistui kupponen kuumaa ja monta, monta palaa mustikkapiirakkaa.

Pian tuli aika lähteä takaisin Matkakeskukselle. Äiti pakkasi vielä mukaani hedelmiä evääksi, vaikka juuri äsken tuli ahmittua kotiruokaa oikein kunnolla - ei sitä koskaan tiedä, josko raiteille olisi tippunut vaikka lehtiä...vaan ei sillä, ei taajamajunien kanssa näillä seuduilla ole ongelmia yleensä ollut. Joka tapauksessa menimme hyvissä ajoin odottelemaan junaa asemalle. Vanha kunnon sinivaunuinen taajamajuna saapuikin täsmälleen aikataulussa kello 15.22. Raijasin laukut vaunun ovesta sisään ja lähdin tämän suuren seikkailun viimeiselle vaellukselle.

Kiitos, äitikulta! Kukaan ei osaisi huolehtia seikkailevasta pennusta niin hyvin kuin oma emo.

___

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 43

Tällä kertaa hieman kiireessä kirjoitettua ajatusvirtaa kellonajan mukaan.
Huomenna sitten parempaa settiä! Kai. :)

6.13
Aamulla ylös kuudelta. Katsoin netistä sään. Ilmoitti, että luvassa hieman sadekuuroja aamulle, ja heti alkoi ikkunaan ropisemaan vettä. Ihan kuin sää olisi ollut silleen: "Krooh....mitä, munko vuoro nyt oli? Okei, mitä mun piti- -ai niin, sadetta!"

8.24
Bussi oli oikein nätisti yli vartin myöhässä, onneksi olin varannut aikaa vaihtaa EasyBus-kuljetukseen Victoria Coach Station -asemalla. Tämäkin oikein mukava yhteensattuma, koska bussikyytejä varatessani otin vahingossa hieman aikaisemman EasyBusin, mikä pakotti minua ottamaan tämän ainakin tuntia aiemmin lähtevän National Express -bussin. Jos olisin mennyt myöhemmällä NatExillä, olisin ollut auttamatta myöhässä EasyBusista. 

11.59
Viimeinen bussimatka Brittilässä, joka vei suoraan lentoasemalle. Aurinko piristi maisemia tulemalla esiin pilvien takaa. Ja kannatti tuostaa se lippu, koska hieman nihkeästi suhtautuivat edelläni menneen mobiililaitteen ruudulta näytettyyn lippuun.

15.40
Noin puolitoista tuntia sitten tuli käytyä jättämässä isot laukut lentöyhtiön huomaan, sitten kuljin kaikkien turvatarkastuksien läpi ja pääsin vihdoin kansainväliselle alueelle, josta itse käytän nimitystä No-Man's-Land. Täällä sitten odottelemaan toistaiseksi klo 17.50 saakka, jolloin on aikataulutettu tieto lähtöportista. Siihe saakka palloilua ympäriinsä, äsken kävin syömässä The Flying Horse -nimisessä Wetherspoon-ketjun ravintolassa. Hyvää oli, joskin yhä mautonta. Missä oli purilaisen kastike? Onneksi ei ollut hinnalla pilattu, pääsi halvemmalla kuin suomalaisissa vastaavissa.

17.03
On tullut hetkonen kuljeksittua ympäriinsä. Tuhlailin viimeiset kukkaron pohjalla olleet punnat, ei niitä olisi kannattanut enää vaihtamaan mennä. Istuksin pitkään paikallani kuunnellen musiikkia ja selaillen Internetin ihmemaailmaa - tiesittekö, että elintarvikevirasto Eviran mukaan ei enää saa puhua lörtsyistä, koska moinen ei kuvaile kyseistä elintarviketta tarpeeksi? Jotta näin Suomessa, halunnenkohan takaisin moisten turhien päätösten keskelle...?

18.10
Täsmälleen kymmentä vaille kuusi ilmaantui tieto siitä, mille portille pitäisi mennä odottamaan. Suuntasin heti portille 11. Oli hauskaa, kuinka yhtäkkiä pienellä alueella olevista ihmisistä enemmistö puhuikin suomea. Siellä täällä soi Nokian kuuluisa soittoääni. Taas askelta lähempänä kotia...

18.45
Kone lähti matkaan kohti Suomea. Kiinnitin turvavyöni ja noudatin kaikille yhtä tuttuja turvaohjeita, jotka esiteltiin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Jouduin koneen kohottua korkeammalle kohtaamaan ärsyttävän olosuhdeseikan: koneen langaton verkko ei toiminut. Matka piti sitten pärjätä pelkällä mp3-soittimella. Onneksi latasin sen akun kokonaan eilen illalla.

AIKAMATKUSTUS ETEENPÄIN AJASSA - KAKSI AIKAVYÖHYKETTÄ ITÄÄN PÄIN

23.20
Lento oli kapteenin kuulutustenkin mukaan 25 minuuttia etuajassa. Mikäs siinä. Astuin väkijoukon mukana vihdoin takaisin Suomen maaperälle. Heti perään pääsin taas skannailemaan biopassiani sekä verkkokalvojani turvatarkastuksessa. Noudin pikaisesti hihnalta matkalaukkuni, jotka olivat nekin selvinneet perille turvallisesti. Sen jälkeen pääsin kulkemaan vapaasti ulos hengittämään minulle tuttua ja heti kodikkaalta tuntuvaa ilmaa.

23.42
Pikkusiskoni saapui miehensä kanssa noutamaan minua lentoasemalta. Pääsin majoittumaan kissojen keskelle - ja sain iltapalaksi oikein kunnon ravintolatason oikeaoppista risottoa. On pikkusiskosta tulossa melkoinen MasterChef. Ja ruisleipää! Tuota taivaallista, pehmeää, kuituisaa, makoisaa - nom!

2.11
Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaankin? Aamulla nimittäin aikaisin bussiin ja kohti pohjoista...  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 42

Ilmeisesti eilinen päivä oli ollut melko väsyttävä, koska heräsin vasta tasan kahdeltatoista, kun Big Benin kellojen sointi kaikui olohuoneen puolelta television toistamina (ei aavistustakaan mistä ohjelmasta oli kyse). Nousin ylös todella hitaasti, jälleen kiittäen itseäni siitä, että olin venytellyt kunnolla ennen nukkumaanmenoa edellisiltana - paikkani olivat yhä hitusen jumissa, enkä halunnut edes tietää, kuinka jumissa olisin ollut ilman venytyksiä.

Vaan jälleenpä pääsivät Britannian sääolot sanomaan minulle ähäkutti. Suorastaan masentavan sateinen ilma pakotti minut pelkistämään viimeistä kokonaista vuorokautta, jonka viettäisin tällä maaperällä tämän seikkailun aikana. Olin alun perin kaavaillut viettävän tämän päivän kulkien ympäri Basingstoken puistoalueita, istuskellen rauhassa kauniissa maisemissa ja napsien paljon valokuvia, mutta eipä tuo harmaus kovin houkuttelevan näköiseksi tee juuri mitään paikkaa tässä maailmassa.

Mutta on sadesäässä hyvätkin puolensa. Lähtiessäni kaupungille hoitamaan viimeisiä tuliaisostoksia sekä tulostamaan puuttuvaa matkalippua kohtasin jälleen sateen raikastaman ilman, joka yhdellä hengenvedolla auttaa matalapaineen keskellä uinuvalta tuntuvaa mieltä heräämään; keuhkoissa saakka viileältä tuntuva ilma antoi keholleni sysäyksen, joka auttoi laittamaan jalkaa toisen eteen sateenvarjonkin alla. Suunnistimme Steven kanssa ensimmäisenä kirjastolle, jotta tulostamatta jäänyt lippu ei jäisi millään tavoin viime tinkaan.

Tässä kohtaa minun on jälleen kerran pakko sanoa, että ainakaan Englannin kreivikuntien yleisissä kirjastoissa ei ole otettu huomioon alueen ulkopuolella asuvia asiakkaita, koska ilman Steven kirjastokorttia en olisi voinut tulostaa yhtään mitään. Jos olisin halunnut itselleni kortin, mikä on mahdollista, minulla olisi pitänyt olla jonkinlainen kirjallinen todiste siitä, että asuin edes väliaikaisesti jossain paikallisessa osoitteessa, eikä kuuden viikon ajalle ihan osoitteenmuutoksia ruveta tekemään. Lisäksi olosuhteista päättelin myös, että kirjastojen määrärahat ovat aivan yhtä niukat kuin Suomessa; kaikilla asiakaskoneilla oli tuo kirottu Internet Explorer -selain, eikä mitän muuta, ja vieläpä vanhentunut versio! Oli erittäin vaikeaa saada kaivettua e-lippu esille kyberavaruuden sopukoista, koska Google Drive ja IE eivät oikein tule toimeen keskenään. Sain kuitenkin monen mutkan kautta lipun viimein tulostettua, mikä oli pääasia.

Kirjaston (jota ei muuten kutsuta täällä nimellä Basingstoke Library vaan Discovery Centre) jälkeen jatkoimme tutkimaan muita Festival Place -ostoskeskuksen liikkeitä. Yksi kerrallaan löysin etsimiäni tuliaisia ja viivasin niitä yli mielessäni olleelta ostoslistalta. Muutaman tunnin kuljeskelun jälkeen Steve lähti suunnistamaan takaisin asunnolleen, mutta itse jatkoin ostoksia valtavassa ostoskeskuksessa vielä jonkin aikaa. Kaikki paikat oli koristeltu joulukuusilla ja -valoilla, kaikki kaupat täynnä lahjaehdotuksia ja alennuksia - jotka lopulta tulevat olemaan vielä edullisempia hintoja joulun jälkeen.

Suomi mainittu!

Näitä liukuportaiden ja hissien yhteydessä olevia merkintöjä on aina ihan kaikialla.

Illan pimetessä alkoi nälkäkin muistuttaa olemassaolostaan. Pysähdyin hyödyntämään yhtä kauppakeskuksen asiakkaille tarkoitettua interaktiivista infotaulua, josta pystyin tarkastelemaan läheisiä ravintoloita ja niiden tarjontaa. Päätin suunnistaa Ed's Dineriin, joka oli kauppakeskuksen toisessa päässä. Ravintola oli oikein kunnolla amerikkalaisen diner-ravintolan mukainen paikka, jossa soi rock-klassikoita - pöydissä oli jopa pikkuruiset jukeboxit, joista asiakkaat saivat päättää mitä paikassa soi ja hinta biisipäätökselle oli vain 20 pennyä!

Otin kunnon "Original"-nimellä kulkeneen aterian, joka oli oikein makoisa. Hintakaan ei ollut paha, pääsin halvemmalla kuin vaikkapa Amarillossa ja palvelukin oli erittäin hyvä.

Kyllä tätä mielellään söi samalla kun taustalla soi Little Richardin Long Tall Sally. 

Aterian päälle kiertelin ja kaartelin vielä siellä täällä, kunnes vihdoin totesin löytäneeni kaikki etsimäni tuliaiset ja suuntasin takaisin asunnolle pimeyden ja sateen halki. Asunnolla kupponen teetä sekä makoisaa mansikkalakritsia, sitten pakkaamaan tuliaiset kunnolla ja nukkumaan. Huomenna pitää olla ajoissa liikkeellä, jotta kaikki menee niin kuin olen suunnitellut.

Kotiin pääseminen tuleekin olemaan se kaikista suurin seikkailu, johon olen valmistautunut jo tänne saapumisesta saakka.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 41

Aamu alkoi varhain. Kellot soivat jo kuudelta, ja nousin sängystä kuin hypähtäen. Pikaisen aamiaisen jälkeen puin ylleni kevyen mutta mihin tahansa säähän sopivan varustuksen, ja lähdin suunnistamaan kohti Basingstoken linja-autoasemaa. Kadut olivat melko hiljaisia. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta kirpakassa syyssäässä ja kevyt tuuli puhalsi viileää ilmaa suoraan pohjoisesta. Saavuttuani perille jäin odottamaan kyytiäni, joka tulikin paikalle tuossa tuokiossa. Istuuduin ikkunapaikalle tuijottamaan maisemia, joiden ohitse bussi lähti kiitämään kohti pääkaupunkia.

Aurinko suorastaan paahtoi suurten ikkunoiden läpi kivutessaan ylemmäs kohti taivaankannen huippua - välillä mietin olisinko tarvinnut aurinkovoidetta keskellä marraskuuta. Reitti kulki Heathrow'n lentoaseman ohitse, ja oli todella erikoista nähdä valtavien jumbojettien nousevan ilmaan niin kovin läheltä. En hurmoksessani muistanut kaivaa kameraa esiin, ja kyyti jatkoikin matkaa pitkin moottoritietä.

Pian bussi kaartoikin Hammersmithin keskustaan. Kiitin kuljettajaa ja hyppäsin kyydistä. Saman tien kaivoin tablettini karttaohjelman esiin ja lähdin suunnistamaan kohti läheistä kauppakeskusta, johon olin suunnitellut meneväni ensimmäisenä. Löysin etsimäni liikkeen pian ja yliviivasin tuliaislistalta jälleen yhden kohteen. Jatkoin läheiseen ruokakauppaan, ostin Meal Deal -välipalan ja jatkoin temmellystäni pitkin Hammersmithin katuja. Olin katsonut kartalta muutamia kohteita, jotka kiinnostivat minua. Eniten minua kiinnosti vintage-kauppa Old Hat, erittäin hienolaatuisen mutta sopuhintaisen ja nimenomaan miesten vintage-vaatetuksen erikoisliike (yleensä liikkeet keskittyvät ainoastaan naisten vaatteisiin).

Kuitenkin Old Hat oli pettymys. En ole ilmeisesti millään muotoa brittiläisen muotoinen, koska kaikki paidat, takit ja liivit olivat minulle aivan liian isoja, mutta puolestaan esimerkiksi kengät olivat aivan liian pieniä - vaikka liikkeen kokoelma on aivan valtavan hieno ja laaja! Kiitin kuitenkin liikkeen ammattitaitoista ja ystävällistä henkilökuntaa ja jatkoin eteenpäin. Tarkastin seudun kirpputorit ja pari muuta liikettä, mutta jouduin jatkamaan edelleen tyhjin käsin.

Vaihdoin suunnitelmaa oikein olan takaa ja metsästin lähimmän julkisen liikenteen aseman. Kävelin nopsakkaasti Barons Court -metroasemalle, ostin edullisen päivälipun ja lähdin huristelemaan maanalaisella kohti Camden Townia. Puolisen tuntia meni matkaan, mutta samalla sain palautettuani mieleeni viime vuoden lontoonreissulla läpikäymiäni liikkeitä ja katukauppoja.

Saavuttuani perille aloin käymään urakalla läpi kaikkia mahdollisia ikuisten markkinoiden 

puljuja. Ihan kuin edellinen käyntini olisi tapahtunut edellisenä päivänä, koska kaikki samat alueet olivat täynnä samoja kauppiaita - ainoastaan myyntiartikkelit olivat hieman vaihtuneet viime näkemästä. Suuntasin Camden Lockiin sekä Stable Market -ostoskortteleihin, jotka olivat kirjaimellisesti täynnä sekä ihmisiä että kauppatavaraa. Sää vaihteli jatkuvasti, välillä satoi, välillä tuuli melko kovaa, välillä paistoi kuin kesällä konsanaan.

Muutaman kaupan jälkeen onnistuin vihdoin löytämään erään esineen, jonka olin luvannut ennen matkallelähtöäni ostaa ystävälleni! Ei siinä mennytkään kuin kahta päivää vaille kuusi viikkoa, mutta lopputulos ratkaisee aina! Iloisin mielin jatkoin markkinoilla pyörimistä useita tunteja.

Kävin läpi kaikenlaisia kokoelmia, joita ei missään muualla näkisi. Kuitenkin olin jälleen pettynyt - taas kerran etenkin liivien ja kauluspaitojen laajoista valikoimasta ei löytänyt ainuttakaan sopivaa mallia, ei ainuttakaan. Kävin läpi kaikki vaaterekit, vaatekappale kerrallaan rauhassa tutkaillen, mutta ei. Mukaani ei tarttunut yhtään mitään.

Koetin hieman piristää mieltäni syömällä jotain, koska hyvä ruoka, parempi mieli. Otin mix & match -annoksen kiinalaista ruokaa, jonka hotkin miettiessäni seuraavia kohteita.

Ruokailun jälkeen pyörin markkinoilla vielä jonkin aikaa. Oli jännä huomata, miten alueen tunnelma muuttui auringon hitaasti laskiessa horisontin alapuolelle. Pimeys laskeutui hiljaa alueelle, mutta meininki puolestaan tuntui vain ikään kuin kiihtyvän. Musiikkia alkoi soida kovempaa kaikkialla, ihmiset jammalivat pitkin kauppakujia ja markkina-alue muuttui melkoiseksi menomestaksi. Koska en itse löytänyt enää mitään kiinnostavaa, lähdin suunnistamaan jälleen kohti metroasemaa. Halusin vielä käydä keskustassa ennen kuin lähtisin suuntaamaan kohti Hammersmithin linja-autoasemaa, josta kyytini takaisin Basingstokeen lähtisi illalla.

Keskustassa nousin maan alta Oxford Streetillä, joka oli koristeltu todella upealla valaistuksella. Kaikkialla oli led-valoja, valoköynnöksiä ja valopalloja - Bond Streetin aseman kohdalla alkoi yllättäen jopa sataa kevyitä lumihiutaleita, jotka tajusin tekolumeksi vasta muutaman minuutin kuluttua, kun huomasin niiden satavan ainoastaan yhden rakennuksen kohdalla.

Primark puolestaan tuotti minulle yhden pettymyksen lisää. Olin vuosi sitten tutustunut liikkeen "kulttuuriin" ja konventioihin tarjouksien metsästämisessä, mutta ei sieltä yksinkertaisesti löytänyt yhtään mitään - jopa Bathin pikkuruisessa Primark-liikkeessä on enemmän valikoimaa miehille, enkä valehtele yhtään! Siellä miehille oli sentään kaksi erilaista mallia puvun liivejä, kun Oxford Streetin superkaupassa oli yksi. Suorastaan kiihtyneenä kävin koko kaupan läpi kahteen kertaan, mutta jouduin kellonajan vuoksi lähtemään kohti asemaa, että ehtisin ajoissa linja-autoni kyytiin. Shame on you, Primark, shame on you!

Viime kerralla löysin sentään jokusen vaatekappaleen, tällä kertaa jouduin vain tuhahtelemaan naurettaville "onesies"-tyyppisille fleece-haalareille, jotka jostain kumman syystä ovat muodissa miestenkin oloasujen keskuudessa. Pakko kysyä: kuka hemmetti haluaa näyttää kolmevuotiaalta julkisillakin paikoilla? Pitäkööt muotisuunnittelijat idioottimaiset keksintönsä, minä luotan kirppareihin, jotka tarjoavat tyyliä ja laatua.

Matkustin vielä kerran maanalaisella Hammersmithiin ja hakeuduin pysäkille, jolle istuuduin odottelemaan kyytiäni. Lopulta National Express saapuikin. Ensin kyyti kulki jälleen Heathrow'lle, jonka bussiasemalla jouduin odottelemaan noin tunnin verran seuraavaa suoraa kyytiä Basingstokeen. Pieni lepotauko teki kuitenkin terää, olin nimittäin kävellyt päivän aikana jo aikamoisia matkoja.

Toinen National Express -linjuri heitti minut perille takaisin aamuiseen lähtöpisteeseeni, josta raahauduin väsyneenä juomaan kupposen teetä, katsomaan dokumenttia ensimmäisen maailmansodan rintamalta otetuista valokuvista, vuodattamaan ajatuksiani teille, arvon lukijat ja lopulta nukkumaan. Huomenna viimeinen kokonainen vuorokausi Britannian maaperällä. Katsotaan mitä se tuo tullessaan...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 40

Oli ihana herätä jälleen ilman minkäänlaista herätyskelloa - ikkunasta suoraan kasvoihini paistanut aurinko ajoi minut ylös, mutta ilman suurempaa kiirettä. Sunnuntai. Lepopäivä. Aamiainen tuli nautittua rauhassa katsoen televisiosta Britannian sotaveteraanien ja sodissa menehtyneiden kunniaksi pidettävää suurseremoniaa. Suorassa lähetyksessä Englannin kuningatar ja muut kuninkaalliset, pääministeri, muut suuret poliitikot ja lukemattomat muut kävivät laskemassa seppeleet sodissa kaatuneiden muistomerkille Lontoossa. Ihan hyvä, etten ollut varannut tätä päivää Lontooseen matkustamista varten, olisin saattanut jäädä jumiin liikenteessä ja kaiken lisäksi olisin missannut seremonian.

Viime viikot Somersetissäkin näin kaikkien kulkevan punainen unikonkukka rinnuksissaan kaatuneiden muistoksi. Juuri tämä aika vuodesta on joka vuonna omistettu sotien uhreille; tuotot unikonkukka-koristeista menevät hyväntekeväisyyteen. Muistojuhlat huipentuvat juuri tähän sunnuntaihin tänä vuonna.

Seremonian jälkeen Steve lähti näyttämään minulle Basingstoken keskustaa. Tämä kaupunki on suorastaan ihastuttava. Juuri sopivan kokoinen, väkiluvultaan verrannollinen Jyväskylään ja Joensuuhun. Palveluita kuitenkin on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän. Erikoisliikkeitä aivan joka sorttia ja lukuisia, valtavia kauppakeskuksia, kulttuurikeskuksia ja niin edelleen. Lisäksi kaupungissa on ihania puistoja rauhallisia hetkiä varten. Nappailin kuvia sieltä täältä, mutten pysty niitä nyt lataamaan tähän, koska kameraani ei saa kiinni tablet-laitteeseeni.

Pyysin Steveä ohjaamaan minut paikalliseen kirjastoon, koska minun piti tulostella varmuuden vuoksi matkalippuja seuraavia päiviä varten - ei voi olla aivan varma suostuvatko kaikki bussiyhtiöt lukemaan e-lippuja laitteiden ruuduilta. Kirjastossa en olisikaan pystynyt tulostamaan mitään ilman Steven paikallaoloa, koska moiseen olisi jälleen vaadittu kirjastokortti. Minusta on perin omituista, ettei suurissakaan kirjastoissa ole kaikille vapaita yleisökoneita. Tulosteiden maksullisuus minua ei haittaa, mutta että moiseen pitäisi olla ihan osoite Britanniassa? Sain kuitenkin liput tulostettua, joten lopputulos ratkaisee asian, palvelu oli joka tapauksessa ensiluokkaista, kuten kirjastoissa aina kuuluukin olla.

Erkanin oppaastani joksikin aikaa ja shoppailin keskustassa muutaman tunnin ajan, mutta koska oli sunnuntai, aivan kaikki kaupat eivät olleet kovin kauan auki. Noh, huominen ja tiistai on vielä aikaa ostoksille.

Illalla kello seitsemältä Steve vei minut paikalliseen konserttisaliin kuulemaan muistojuhlan kunniaksi järjestettyä konserttia, josta vastasi Basingstoken sinfoniaorkesteri. Pääsin vieläpä opiskelijahinnalla, ihanaa, että hyväksyivät suomalaisenkin opiskelijakortin! :)

Konsertti oli upea. Koristeluteemana oli punainen unikonkukka, paikalla oli varainkeräilijöitä sekä paikallisia sotaveteraaneja pukeutuneina seremoniallisiin univormuihinsa. Keskikokoisessa auditoriossa pääsi parhailta paikoilta kuulemaan upeita sävelmiä viimeisen sadan vuoden ajalta sekä jopa sovituksia kuorolle ja orkesterille Mozartin teoksesta Requiem. Klassikoiden seassa oli muitakin suuria nimiä, kuten Strauss. Lavalle nousi välillä kirkkaasti korkealta laulava oopperasopraano sekä ihastuttavalla lauluäänellä sotien aikaisia brittiläisiä tunnelmannostatuslauluja: Smile, smile, smile! Illan loppuhuipennus oli todella vaikuttavan sävellyksen esittäminen encorena: vuoden 1969 elokuvan The 633 Squadron tunnussävelmä, jonka voi kuunnella tämän linkin kautta.

Konsertin jälkeen suorimme tiemme takaisin Steven asunnolle, illalliseksi soijabolognesea, jälkiruoaksi tuoreilla englantilaisilla mansikoilla höystettyä mansikkajogurttia sekä suomalaista Pandan luomulakritsia! Huomenna olisikin luvassa aikainen aamu, koska bussini Lontoon megalomaanista ostosreissua varten lähtee klo 8.05.