Olen jo yli puoli tusinaa kierrosta auringon ympäri miettinyt: mitä ihmettä meistä kirjastolaisista oikein ajatellaan? Millaisina meitä pidetään?
Onko tyypillinen kirjastovirkailija tai kirjastonhoitaja niin kutsuttu kirjastotäti, kuivakka, äkäinen ja kylmä tiukkapipo, joka huomauttaa kaikesta ja hyssyttelee äänenvoimakkuuden noustessa kirjastotiloissa hiljaista muminaa korkeammalle?
Kirjastolainen on asiakaspalvelija, sehän on selvää. Siispä meiltä odotetaan tehokkuutta mutta samalla kohteliaisuutta ja sitä, että asiakas on aina oikeassa. Asiakkaat pyritään ottamaan huomioon täysin tasa-arvoisesti, ja esimerkiksi hyllyttäessä vältetääb kirjojen viemistä paikoilleen juuri siihen hyllyyn, jonka äärellä asiakas on keskittyneenä etsimässä uutta lukemista.
Kuitenkin kohteliaisuus on erittäin monitulkintainen käsite. Kaikista mietityttävin osa-alue siitä on teitittely, joka on suomalaisessa kulttuurissa hiljaa pois kuoleva konventio. Kuitenkin esimerkiksi journalistit teitittelevät haastateltavia, ja ns. korkea-arvoisempia eli valtion päättäjiä teititellään puhuttaessa heille.
Itse nuorempana henkilönä haluan teititellä kunnioittavasti itseäni vanhempia asiakkaita, joten sanon mieluummin "olkaa hyvä" kuin "ole hyvä". En halua ottaa minkäänlaista kylmää etäisyyttä asiakkaaseen, vaan haluan osoittaa, että kunnioitan vanhempia.
Mutta sitten tämä ikäjuttu. Tuttavapiirini naisilla (tämä ei ole tarkoituksellisesti seksististä vaan tilastollista!) on tapana esimerkiksi ihastua siitä, kuinka heiltä vielä kyseltiin papereita kassalla, eli he vaikuttavat nuorekkailta ja niin edelleen. Mutta entäs jos teitittelen, sanotaan, vaikkapa vain pari vuotta minua vanhempaa naishenkilöä (koska ikää on niin pirun vaikea määritellä pelkän ulkonäön perusteella) - loukkaantuuko hän automaattisesti, koska pidän häntä jo niin vanhana?
Sitten toinen asia:
mitäpä oikeuksia kirjaston väellä mahtaa olla?
Meidän tehtävämme on ylläpitää kirjaston aineistokokoelmaa ja samalla ainakin minun näkemykseni mukaan suojella sitä, jotta kaikki olisi mahdollisimman pitkään asiakkaiden ulottuvilla.
Vaan mihin vedetään aineiston, muun henkilökunnan, toisten asiakkaiden tai yleensä minkään puolustamisen raja?
Saammeko me puuttua yhtään mihinkään, jos kirjastolla ei ole omaa päivystävää vahtimestaria, järjestyksenvalvojaa tai vartijaa?
Ja entä sitten kirjastokäyttäytymisen vahtiminen? Jos tietokoneella istuu koko ajan vaikkapa alaikäisiä metelöimässä jatkuvasti, onko kirjaston henkilökunnalla oikeus käydä huomauttamassa, että pitäisi olla hiljempaa - onhan kirjastossa oltava häiritsemättä muita - vai tuleeko sitten heti palautetta kotoa, että meidän Lissu-Petteriä on nyt käyty häiritsemässä, tämä on poliisiasia!
Toinen asiaan liittyvä ongelmallinen seikka on pikkulasten kaitseminen kirjastossa. Asiakaspalvelutiskin taakse saattaa joskus joku pieni ihminen eksyä, etenkin koska kehämäinen työpöytähässäkkä on lasten ja aikuisten osastojen välissä. Saako lasta estää fyysisesti esimerkiksi asettumalla tielle, jottei mitään pahempaa tapahtuisi?
Entäs itsekseen hyllystä kirjoja lattialle kiskova kakara, jonka huoltaja on aikuisten osastolla; voiko lapsen pysäyttää riehumasta, vai leimataanko nuori miespuolinen kirjasto-opiskelija heti pedofiiliksi?
Ja entä jos asiaan ei puutukaan, onko silloin huono osa yhteiskuntaa? Pitäisikö lapsen saada jonkinlaista kasvatusta yhteiskunnankin tasolta? Nämä kysymykset ja ennakkoluulomaiset ajatukset perustuvat uutisiin, joissa jatkuvasti kansamme kasvattajien eli opettajien auktoriteettia kyseenalaistetaan ja rajoietaan.
Omassa ja kollegojeni lapsuudessa meille opetettiin, kuinka tärkeää on kiittää, kun myyjä tai muu asiakaspalvelija meille jotain ojentaa - jotkuthan eivät esimerkiksi antaneet tuotetta tai vaihtorahaa ennen kuin oli kiittänyt. Ja moista minä pidän erittäin hyvänä konventiona. Vaan hyväksyykö nyky-yhteiskunta moista?
Samaa aihetta hipaisevat ihmiskontakteihin liittyvät kysymykset. Koska suomalaiset eivät juurikaan hymyile (varsinkaan julkisesti), onko silloin heti jonkinlainen häirikkö tai uhkatekijä etenkin lapsille, jos haluaa toimia pirteänä ja positiivisena asiakaspalvelijana? Vai onko jonkinlainen ihmisvihaaja-sadisti-mikälie, jos pitää vain pokerinaamaa kaikille?
Pitäisikö siis löytää jokin kultainen keskitie, joka olisi mahdollisimman monen tahon hyväksymää käytöstä? Voiko moista edes olla?
Enpä tiedä, kenties jokaista tämän tekstin kysymysmerkkiä voidaan pitää vain retorisen kysymyslauseen päätevälimerkkinä.
Ehkä ei pitäisi miettiä liikaa, vaan jatkaa niin kuin on tähänkin asti toiminut, koska kukaan ei ole sanonut mitään. Välillä tämän hiljaisen kansan kanssa on hieman hankalaa...
Kuitissa lukee /
kirjojen eräpäivät. /
Ole hyvä vaan.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
perjantai 18. heinäkuuta 2014
The Kirjasto-Urho III
On hiljaista.
Kehoni on lepotilassa.
Unimaailma näyttää minulle päättymätöntä elokuvaa, jotka käsikirjoittavat itse itseään ja laittavat minut päärooliin.
Tarinan kuitenkin keskeyttää zurrt-zurrt-zurrt, jota seuraa välittömästi jokin melodia. Nimeä en muista mutta yllän kuitenkin vaivatta kahden metrin päässä olevalle pöydälle ilman, että putoan sängystä lattialle.
Kahmaisen kännykän kouraani ja painan herätyksen pois päältä. Kello näyttää tasan aamuseitsemää. Räpäytän silmiäni, yhtäkkiä näytöllä lukeekin 7.18. Ärtymyksen aalto kulkee lävitseni, mutten jaksa edes suuttua. Kunpa siinä lukisi jotain mukavampaa, kuten vaikka "Herätys, unikeko. Pitää mennä töihin."
Puhelinta pitelevä käsi putoaa syliini. Mikään raaja ei tahdo muuta kuin roikkua täysin ryhdittömänä. Päänikin taitaa olla tehty kullasta: täynnä unelmia mutta painaa kuin jokin synniksi nimetty.
Silmäluomien reunukset ovat muurautuneet umpeen. Kun viimein saan raahattua itseni lavuaarin ääreen, kylmä vesi pesee laastit pois samalla säikäyttäen minut valvetilan seuraavalle asteelle.
Seuraava etappi olisi normaalin ihmisen elämässä keittiö, mutta minun joka aamu kuljettava makuuhuoneen kautta. Nappaan sängyn päädyssä nököttävästä laukusta punaisella kolmiolla varustetun pahvirasian, jonka sisältö voitaisiin melkein luokitella hengenvaaralliseksi huumausaineeksi. Puolitoista pilleriä niitä persikanvärisiä, aamuin illoin, illalla sitten niitä valkoisia.
Laahustan pillerit vasemmassa kädessäni pirttipöydän ääreen ja rojahdan penkille. Hetken aikaa mietin, mihin herätessäni nappaamani kännykkä on kätösestäni kadonnut, toivottavasti ei pudonnut vessanpönttöön. Pienen kopeloinnin jälkeen löydän puhelimen yksinkertaisesti tällä kertaa taskustani. En muista miten se sinne päätyi - edellisenä aamuna se oli melkein saattanut minut myöhästymään töistä jäämällä mystisesti tyynyn alle.
Asetan pillerin ja puolikkaan pöydälle ja kurkotan käteeni rasian, joka sisältää vitamiinivalmisteen nimellä kulkevia, metsänvihreitä tabletteja. Kuitenkaan en huuhtele mitään alas vain lasillisella vettä, koska edes tässäkään horkassa en unohda sitä kuvottavaa jälkimakua, jonka parsakaali- ja valkosipuliuutetta sisältävät pillerit kielelleni jättävät. Kippaan ne kolmiolääkkeiden seuraksi kuin tyhjästä eteeni ilmestyneeseen jogurttikulhoon, jossa kelluu arkimaitotuotteen seassa jääkaappikylmiä mansikoita. Mansikka-banaanijogurtti ei peitä makua kokonaan, mutta toissapäivänä poimitut herkut hoitavat sen viimeistään toisella lusikallisella.
Penkille ilmestyy vierelleni jokin lämmin ja pehmeä asia, joka hurisee. Katsahdan kainaloni alla kehräävää ja tasaisin väliajoin puoliksi sättiviltä ja puoliksi iloisilta kurnauksilta päästävää eliötä, joka naukauksiensa välissä tuuppailee kyynärpäätäni suupielillään. Yhä puoliunisena tökkään kissan pientä nenänpäätä ja mutisen jotain ruoan antamisesta ihan kohta.
Aamiaisen jälkeen päälle kytkeytyy kiirevaihde, koska kello lähestyy pykälää. Kissa on pakko nostaa pois sylistä, mutta onneksi se ei pahoita mieltään kuullessaan haarukan naputtelua kissanruokapurkin reunaan vaan kipittää vierelläni suoraan kohti ruokakuppia. Jokaisen pikkuruisen tassunpainauman kohdalla kuuluu yhtä pikkuruinen kur. Kur kur kur kur kur, kurrrr. Tuon viimeisen kohdalla pienoisolento hyppää tasolle, jolla ruokakippo sijaitsee.
Ranteeseen ilmiintynyt kello ilmoittaa, että pitäisi olla jo.
Hammasharja vispaa hervottomalla tahdilla kuitenkin koittaen varoa vahingoittamasta ikeniä. Hiusten hienosäätö jääköön hoidettavaksi pukuhuoneessa, kyyti odottaa.
Puoliso mutisee unimaailman takaa hyvää työpäivää kenties maailman unisimman suukon kera.Hiuslakkapurkki tarttuu eväsrasioiden ohella mukaan viilettäessäni sen ohitse kohti eteistä. Kantapäät raapaisevat ikävästi rystysiä, koska kenkälusikkaa ei näy. Ja jos näkyisi, jäisi se silti aina siihen.
Silmät vilkaisevat nopeasti eteisen suureen peilioveen ja hyväksyvät näkymän ottaen huomioon kiireisen aikataulun. Ennen kuin ulko-ovesta kulkee askeltakaan, hakeutuu vasen käsi ajatusta nopeammin varmistamaan, että avaimet roikkuvat vyölenkistä.
___
Havahdun tuijottamasta pukuhuoneen seinällä roikkuvaa käänteistä versiota itsestäni. Katse siirtyy jälleen vasempaan ranteeseen aiheuttaen liikehdintää sekä aivosoluissa että jalkalihaksissa. Portaita ylös kiivetessäni kytken taskussani olevasta kännykästä äänet pois ja toisessa olevaan äänet päälle, joskin kuulokkeiden kautta. Vasempaan korvaan asettamastani napista alkaa kuulua eilen kesken jäänyt kappale, jota heti alan hyräillä hiljaa kaikuvassa rappukäytävässä. Ääni kimmahtelee pitkin huoneistoa ja häipyy olemattomiin ennen kuin kukaan saa siitä mitään selvää.
Vedän työhansikkaita käsieni suojaksi samalla kun kävelen palautuslaatikolle - itse kutsun sitä palautuslaariksi, koska metallinen, pyörillä kulkeva säiliö ei mielestäni ole laatikko, vaikkakin on moisen muotoinen.
Vaikka todennäköisyyslaskennalla voitaisiin saada aikaan jonkinlainen standardi palautuslaarin sisällölle, on jokainen kerta aina täysin erilainen. Tällä kertaa muutama romaani, pari tietokirjaa ja kasa kuvakirjoja. Yksi taskukirja on kauimmaisessa nurkassa, eikä sitä saa pois vetämättä laaria kolostaan ulommas. Joudun venyttämään itseni äärimmilleen ja lopulta saan napattua Aku Ankan nurkasta kiinni.
Kokoan palautuskasan ja suuntaan palautustiskille, jonka päälle rojautan löytöni. Toivotan ohitse kävelevälle kollegalleni huomenta ja saan vastauksen reippaalla äänellä. Rupean kuljettamaan palautuskirjoja lukijan ylitse yksi kerrallaan. Että nuo piippaukset ovat kovaäänisiä aamuisin! Teräviä, korvia syvältä vihlaisevia piipauksia ei ole peittämässä alleen ja vaimentamassa kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Kimakat äänet kajahtelevat tilojen betoniseinien kautta joka puolelle rakennusta.
Aina kun kirja tai mikä tahansa niteeksi nimitetty kulkee pienikokoisen kuolemankuilun ylitse, sieltä hohkaava kirkkaanpunainen valo salamannopeasti riistää siltä yksityisyyden ja urkkii siltä kaikki tiedot ja kuulumiset: tekijän nimi, oma nimi, lainaajan henkilötiedot, lainaus- ja eräpäivä, osasto ja jopa hyllypaikka. Sen jälkeen sille suoritetaan tarkastus, josta ensimmäisenä tulee mieleen tulli ja kumihanskat. Tällä kertaa kyseessä on kirjasto ja hieman erilaiset käsineet, joissa kuitenkin kämmenpuoli on kumia. Sisällön systemaattisen tutkinnan jälkeen teos laitetaan etenemään takaisin omalle paikalleen.
Pinkan sisältö hajaantuu eri kärryihin, joista nappaan yhden mukaani. Lasten- ja nuortenosaston materiaalilla lastattu puinen vaunu rikkoo hiljaisuuden, etenkin ylittäessään tiilipatiota muistuttavan osan lattiaa. Hirvittävä ryminä täyttää hiljaisen salin. Viimeistään tässä vaiheessa sisäinen systeemini herää horrostilastaan. Vaikka rytäkkä kestääkin vain muutaman sekunnin ja muuttuu hiljaiseksi pyörien hyrinäksi, antavat kuuloelimeni minulle palautetta moisesta. Ravistelen päätäni ja jatkan kohti ikkunan äärellä aamuauringon valaisemaa lastenkirjahyllykköä.
Aurinko käyttää ilmeisesti kaikkia paistaa-verbin monitulkintaisuuksia, koska ilman sisäkenkiäni polttaisin todennäköisesti varpaani astuessani polttavalle linoleumille. Tällä kertaa ei ole kissaa kuumalla katolla vaan kirjastolainen kuumemmalla lattialla. Pysäytän kärryn hyllyjen eteen. Kuulen kirjaston toiselta laidalta kolahduksia satunnaisin väliajoin. Kovakantiset kapsahtelevat kirjahyllyjen kumahtelevia tasoja vasten. Pieni hymynkare viivähtää hetken suupielessäni. Itse kirjastokin tuntuu olevan vähintään yhtä uninen kuin allekirjoittanut.
Tukahduttavan kuumuuden keskellä käymäni kierroksen jälkeen kuljetan kirjakärryn takaisin tiskin taakse. Haluaisin suihkuun, mutta vaihtoehto evätään. Työvaistoni ohjaa minut kohti aikuisten osastoa saattamaan loputkin hyllyistä vaeltamaan lähteneet teokset paikoilleen. Kaikkien kirjarivien oikomiskierrosten myötä kirjasto alkaa lopulta heräillä.
Kävelen rauhallisin askelin kohti ulko-ovia, joiden takana odottaa jo jokunen aamuvirkku asiakas. Hypistelen kädessäni olevaa avainta ja suljen silmäni aivan hetkeksi. Samassa mieleni matkustaa ajassa kuuden vuoden päähän menneisyyteen, sateiseen lokakuiseen aamuun. Silloinkin olin nähnyt samat kasvot, tutut mutta silti tuntemattomat, kypärä ja selkäreppu, joka aamu täsmälleen samaan melkein naama kiinni lasiovissa, satoi tai paistoi, kesät talvet.
Nykyhetki työntää menneisyyden sivuun raikkaan tuulahduksen myötä, kun aukaisen ulko-oven ja konemaisen reippaana toivotan asiakkaille huomenet. Jätän oven apposen auki ja seisahdan hetkeksi tyystin paikalleni. Jälleen suljen silmäni, mutta tällä kertaa muistelmien sijaan nauttiakseni lounatuulen hyväilystä. Vedän syvään henkeä ja avaan silmäni. Venytän jokaisen raajani äärimmilleen, sieltä täältä nivelistäni kuuluu napsauksia. Suoristan ryhtini ja suunnistan takaisin sisälle. Kiviseinät eivät enää sulje sisälleen hiljaisuutta vaan kaikkialla huoneistossa kaikuvia askelia, mutinaa, tervehdyksiä, elämää.
Oikaisen eteisaulan poistokirjamyyntihyllyssä vinottain kenottavan kirjan ja tokaisen hiljaa hymyillen kirjastolle: "Herätys, unikeko. Pitää mennä töihin."
_________________________
Tajunnanvirtaa. /
Ajatus toisen perään. /
Terapeuttista.
Kehoni on lepotilassa.
Unimaailma näyttää minulle päättymätöntä elokuvaa, jotka käsikirjoittavat itse itseään ja laittavat minut päärooliin.
Tarinan kuitenkin keskeyttää zurrt-zurrt-zurrt, jota seuraa välittömästi jokin melodia. Nimeä en muista mutta yllän kuitenkin vaivatta kahden metrin päässä olevalle pöydälle ilman, että putoan sängystä lattialle.
Kahmaisen kännykän kouraani ja painan herätyksen pois päältä. Kello näyttää tasan aamuseitsemää. Räpäytän silmiäni, yhtäkkiä näytöllä lukeekin 7.18. Ärtymyksen aalto kulkee lävitseni, mutten jaksa edes suuttua. Kunpa siinä lukisi jotain mukavampaa, kuten vaikka "Herätys, unikeko. Pitää mennä töihin."
Puhelinta pitelevä käsi putoaa syliini. Mikään raaja ei tahdo muuta kuin roikkua täysin ryhdittömänä. Päänikin taitaa olla tehty kullasta: täynnä unelmia mutta painaa kuin jokin synniksi nimetty.
Silmäluomien reunukset ovat muurautuneet umpeen. Kun viimein saan raahattua itseni lavuaarin ääreen, kylmä vesi pesee laastit pois samalla säikäyttäen minut valvetilan seuraavalle asteelle.
Seuraava etappi olisi normaalin ihmisen elämässä keittiö, mutta minun joka aamu kuljettava makuuhuoneen kautta. Nappaan sängyn päädyssä nököttävästä laukusta punaisella kolmiolla varustetun pahvirasian, jonka sisältö voitaisiin melkein luokitella hengenvaaralliseksi huumausaineeksi. Puolitoista pilleriä niitä persikanvärisiä, aamuin illoin, illalla sitten niitä valkoisia.
Laahustan pillerit vasemmassa kädessäni pirttipöydän ääreen ja rojahdan penkille. Hetken aikaa mietin, mihin herätessäni nappaamani kännykkä on kätösestäni kadonnut, toivottavasti ei pudonnut vessanpönttöön. Pienen kopeloinnin jälkeen löydän puhelimen yksinkertaisesti tällä kertaa taskustani. En muista miten se sinne päätyi - edellisenä aamuna se oli melkein saattanut minut myöhästymään töistä jäämällä mystisesti tyynyn alle.
Asetan pillerin ja puolikkaan pöydälle ja kurkotan käteeni rasian, joka sisältää vitamiinivalmisteen nimellä kulkevia, metsänvihreitä tabletteja. Kuitenkaan en huuhtele mitään alas vain lasillisella vettä, koska edes tässäkään horkassa en unohda sitä kuvottavaa jälkimakua, jonka parsakaali- ja valkosipuliuutetta sisältävät pillerit kielelleni jättävät. Kippaan ne kolmiolääkkeiden seuraksi kuin tyhjästä eteeni ilmestyneeseen jogurttikulhoon, jossa kelluu arkimaitotuotteen seassa jääkaappikylmiä mansikoita. Mansikka-banaanijogurtti ei peitä makua kokonaan, mutta toissapäivänä poimitut herkut hoitavat sen viimeistään toisella lusikallisella.
Penkille ilmestyy vierelleni jokin lämmin ja pehmeä asia, joka hurisee. Katsahdan kainaloni alla kehräävää ja tasaisin väliajoin puoliksi sättiviltä ja puoliksi iloisilta kurnauksilta päästävää eliötä, joka naukauksiensa välissä tuuppailee kyynärpäätäni suupielillään. Yhä puoliunisena tökkään kissan pientä nenänpäätä ja mutisen jotain ruoan antamisesta ihan kohta.
Aamiaisen jälkeen päälle kytkeytyy kiirevaihde, koska kello lähestyy pykälää. Kissa on pakko nostaa pois sylistä, mutta onneksi se ei pahoita mieltään kuullessaan haarukan naputtelua kissanruokapurkin reunaan vaan kipittää vierelläni suoraan kohti ruokakuppia. Jokaisen pikkuruisen tassunpainauman kohdalla kuuluu yhtä pikkuruinen kur. Kur kur kur kur kur, kurrrr. Tuon viimeisen kohdalla pienoisolento hyppää tasolle, jolla ruokakippo sijaitsee.
Ranteeseen ilmiintynyt kello ilmoittaa, että pitäisi olla jo.
Hammasharja vispaa hervottomalla tahdilla kuitenkin koittaen varoa vahingoittamasta ikeniä. Hiusten hienosäätö jääköön hoidettavaksi pukuhuoneessa, kyyti odottaa.
Puoliso mutisee unimaailman takaa hyvää työpäivää kenties maailman unisimman suukon kera.Hiuslakkapurkki tarttuu eväsrasioiden ohella mukaan viilettäessäni sen ohitse kohti eteistä. Kantapäät raapaisevat ikävästi rystysiä, koska kenkälusikkaa ei näy. Ja jos näkyisi, jäisi se silti aina siihen.
Silmät vilkaisevat nopeasti eteisen suureen peilioveen ja hyväksyvät näkymän ottaen huomioon kiireisen aikataulun. Ennen kuin ulko-ovesta kulkee askeltakaan, hakeutuu vasen käsi ajatusta nopeammin varmistamaan, että avaimet roikkuvat vyölenkistä.
___
Havahdun tuijottamasta pukuhuoneen seinällä roikkuvaa käänteistä versiota itsestäni. Katse siirtyy jälleen vasempaan ranteeseen aiheuttaen liikehdintää sekä aivosoluissa että jalkalihaksissa. Portaita ylös kiivetessäni kytken taskussani olevasta kännykästä äänet pois ja toisessa olevaan äänet päälle, joskin kuulokkeiden kautta. Vasempaan korvaan asettamastani napista alkaa kuulua eilen kesken jäänyt kappale, jota heti alan hyräillä hiljaa kaikuvassa rappukäytävässä. Ääni kimmahtelee pitkin huoneistoa ja häipyy olemattomiin ennen kuin kukaan saa siitä mitään selvää.
Vedän työhansikkaita käsieni suojaksi samalla kun kävelen palautuslaatikolle - itse kutsun sitä palautuslaariksi, koska metallinen, pyörillä kulkeva säiliö ei mielestäni ole laatikko, vaikkakin on moisen muotoinen.
Vaikka todennäköisyyslaskennalla voitaisiin saada aikaan jonkinlainen standardi palautuslaarin sisällölle, on jokainen kerta aina täysin erilainen. Tällä kertaa muutama romaani, pari tietokirjaa ja kasa kuvakirjoja. Yksi taskukirja on kauimmaisessa nurkassa, eikä sitä saa pois vetämättä laaria kolostaan ulommas. Joudun venyttämään itseni äärimmilleen ja lopulta saan napattua Aku Ankan nurkasta kiinni.
Kokoan palautuskasan ja suuntaan palautustiskille, jonka päälle rojautan löytöni. Toivotan ohitse kävelevälle kollegalleni huomenta ja saan vastauksen reippaalla äänellä. Rupean kuljettamaan palautuskirjoja lukijan ylitse yksi kerrallaan. Että nuo piippaukset ovat kovaäänisiä aamuisin! Teräviä, korvia syvältä vihlaisevia piipauksia ei ole peittämässä alleen ja vaimentamassa kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Kimakat äänet kajahtelevat tilojen betoniseinien kautta joka puolelle rakennusta.
Aina kun kirja tai mikä tahansa niteeksi nimitetty kulkee pienikokoisen kuolemankuilun ylitse, sieltä hohkaava kirkkaanpunainen valo salamannopeasti riistää siltä yksityisyyden ja urkkii siltä kaikki tiedot ja kuulumiset: tekijän nimi, oma nimi, lainaajan henkilötiedot, lainaus- ja eräpäivä, osasto ja jopa hyllypaikka. Sen jälkeen sille suoritetaan tarkastus, josta ensimmäisenä tulee mieleen tulli ja kumihanskat. Tällä kertaa kyseessä on kirjasto ja hieman erilaiset käsineet, joissa kuitenkin kämmenpuoli on kumia. Sisällön systemaattisen tutkinnan jälkeen teos laitetaan etenemään takaisin omalle paikalleen.
Pinkan sisältö hajaantuu eri kärryihin, joista nappaan yhden mukaani. Lasten- ja nuortenosaston materiaalilla lastattu puinen vaunu rikkoo hiljaisuuden, etenkin ylittäessään tiilipatiota muistuttavan osan lattiaa. Hirvittävä ryminä täyttää hiljaisen salin. Viimeistään tässä vaiheessa sisäinen systeemini herää horrostilastaan. Vaikka rytäkkä kestääkin vain muutaman sekunnin ja muuttuu hiljaiseksi pyörien hyrinäksi, antavat kuuloelimeni minulle palautetta moisesta. Ravistelen päätäni ja jatkan kohti ikkunan äärellä aamuauringon valaisemaa lastenkirjahyllykköä.
Aurinko käyttää ilmeisesti kaikkia paistaa-verbin monitulkintaisuuksia, koska ilman sisäkenkiäni polttaisin todennäköisesti varpaani astuessani polttavalle linoleumille. Tällä kertaa ei ole kissaa kuumalla katolla vaan kirjastolainen kuumemmalla lattialla. Pysäytän kärryn hyllyjen eteen. Kuulen kirjaston toiselta laidalta kolahduksia satunnaisin väliajoin. Kovakantiset kapsahtelevat kirjahyllyjen kumahtelevia tasoja vasten. Pieni hymynkare viivähtää hetken suupielessäni. Itse kirjastokin tuntuu olevan vähintään yhtä uninen kuin allekirjoittanut.
Tukahduttavan kuumuuden keskellä käymäni kierroksen jälkeen kuljetan kirjakärryn takaisin tiskin taakse. Haluaisin suihkuun, mutta vaihtoehto evätään. Työvaistoni ohjaa minut kohti aikuisten osastoa saattamaan loputkin hyllyistä vaeltamaan lähteneet teokset paikoilleen. Kaikkien kirjarivien oikomiskierrosten myötä kirjasto alkaa lopulta heräillä.
Kävelen rauhallisin askelin kohti ulko-ovia, joiden takana odottaa jo jokunen aamuvirkku asiakas. Hypistelen kädessäni olevaa avainta ja suljen silmäni aivan hetkeksi. Samassa mieleni matkustaa ajassa kuuden vuoden päähän menneisyyteen, sateiseen lokakuiseen aamuun. Silloinkin olin nähnyt samat kasvot, tutut mutta silti tuntemattomat, kypärä ja selkäreppu, joka aamu täsmälleen samaan melkein naama kiinni lasiovissa, satoi tai paistoi, kesät talvet.
Nykyhetki työntää menneisyyden sivuun raikkaan tuulahduksen myötä, kun aukaisen ulko-oven ja konemaisen reippaana toivotan asiakkaille huomenet. Jätän oven apposen auki ja seisahdan hetkeksi tyystin paikalleni. Jälleen suljen silmäni, mutta tällä kertaa muistelmien sijaan nauttiakseni lounatuulen hyväilystä. Vedän syvään henkeä ja avaan silmäni. Venytän jokaisen raajani äärimmilleen, sieltä täältä nivelistäni kuuluu napsauksia. Suoristan ryhtini ja suunnistan takaisin sisälle. Kiviseinät eivät enää sulje sisälleen hiljaisuutta vaan kaikkialla huoneistossa kaikuvia askelia, mutinaa, tervehdyksiä, elämää.
Oikaisen eteisaulan poistokirjamyyntihyllyssä vinottain kenottavan kirjan ja tokaisen hiljaa hymyillen kirjastolle: "Herätys, unikeko. Pitää mennä töihin."
_________________________
Tajunnanvirtaa. /
Ajatus toisen perään. /
Terapeuttista.
perjantai 11. heinäkuuta 2014
The päivittelevä Urho
Monista seuraajista saattaa tuntua siltä, että kylläpäs nyt tyrehtyi uunituoreen wannabe-bloggerin sanavirta, mutta syy pieneen katkoon blogimerkintöjen päivittymisessä nököttää tuossa merkintöjen yläpuolella, suoraan otsikon alla.
Nimittäin monitahoisen blogin synty sekä navigointipalkki!
Näistä sivuista on tullut nyt entistä monituisemmat.
Englanninkielisiä tekstejä janoaville on aivan oma sivunsa, The Urho (English)! Puolestaan niille, jotka tykkäävät lukea kolumneja tai pakinointia, on aukaistu nimimerkki Uskalin pakinablogi.
Tsekkailkaahan. Älkääkä turhaan huoliko, kirjoitan minä tännekin puolelle vielä paljon. ;)
Nimittäin monitahoisen blogin synty sekä navigointipalkki!
Näistä sivuista on tullut nyt entistä monituisemmat.
Englanninkielisiä tekstejä janoaville on aivan oma sivunsa, The Urho (English)! Puolestaan niille, jotka tykkäävät lukea kolumneja tai pakinointia, on aukaistu nimimerkki Uskalin pakinablogi.
Tsekkailkaahan. Älkääkä turhaan huoliko, kirjoitan minä tännekin puolelle vielä paljon. ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)