The Kirjasto-Urho VII - Eri aikojen erikoisuuksia

On se elämä sitten monitahoista.

Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.

Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.

Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.

Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.

Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.

Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).

Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.

Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.

Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.

Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...

Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________

Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?

The Kirjasto-Urho VI

Toukokuu. Vastahan vuosi alkoi. Ja nyt näkyy jo kukkia etupihalla ja jääkiekkoa telkkarin ruudulla. Eipä siinä, kukat ovat kauniita ja jääkiekko viihdyttävää.
Edellisestä suoraan uraani liittyvästä postauksesta tulee kymmenen päivän päästä täyteen 9 kuukautta. Ikään kuin jonkin asian odotusaika olisi tulossa...tai jotain.

Minusta ei ole kuulunut mitään, mikä on miltei häpeällistä, mutta on siihen toki syynsä. On vain ollut niin hirmuinen kiire. Koulutehtäviä toisensa perään, kaikki hoidettava jonkinlaisella tietokoneella tai muulla vastaavalla päätteellä. Ei moisen ääreen enää lukemattomien työtuntien halua istua kirjoittamaan enää mitään, vaikka kuinka luovaa naputtelua rakastaakin. Jossakin menee raja.

Mutta on tässä edistyttykin. Lähtiessäni viime syksynä Englannin-ristiretkelleni aloitin samalla informaatiotutkimuksen aineopinnot, jotka aluksi olivat pelottaneet minua. Etenkin kirjatentit. Onneksi niissä saikin kaikissa pitää tenttimateriaalin vierellään ja tarkistaa kirjasta tärkeät nimet tai teorioiden pääkohdat.

Ja mihin nyt sitten onkaan tultu? Ainoatakaan tenttiä minun ei ole tarvinnut uusia ja arvosanojen tasokin on pysynyt haluamallani tasolla. Eilisiltana palautuslaatikkoon kolahti viimeinen lähdemateriaalia tarvitseva kirjoitustehtävä, jonka arvostelua odotellessa tarvitsee kirjoittaa kyseiseltä PR-viestinnän kurssilta enää oppimispäiväkirja sekä koko uraan liittyvän asiantuntijapäiväkirjan versio 2.0.

Sitten se kaikki on ohi. Minun ja minkä tahansa kirjastovirkailijan tai kirjastonhoitajan viran välissä on enää tutkinto-nimikettä kantavan paperin hankkiminen, ja ilman moistakin voisi olla mahdollisuus päästä jo jonnekin - niin kuin itse asiassa olenkin jo päässyt. Ensi kesänä minut ottaa lämmöllä jälleen kerran huomaansa pariksi kuukaudeksi tuttu ja turvallinen Siilinjärven kunnankirjasto.

Työhakemuksia olenkin tullut viskoneeksi ympäri Suomea pitkin kevättä. Jopa Aalto-yliopiston kirjasto otti minut työhaastatteluun tiukan seulan läpi yli kahdensadan hakijan joukosta, mikä on itsessään jo ylpeyden aihe.

Eli asioihin on tullut edistystä. Minä olen oikeasti kehittynyt, saanut asiantuntemusta, astunut suuria askelia lähemmäs sitä laman keskellä utopialta kuulostavaa työelämää. Jopa opettajat kutsuvat avoimen puolella meitä opiskelijoita asiantuntijoiksi. Jo mainitsemani kirjoitelma eli asiantuntijaprofiili onkin portfoliomainen, ansioluettelonkin liitteeksi sopiva teksti, jota tehdessä opiskelijan on tarkoitus kartoittaa osaamistaan, reflektoida oppimiaan asioita ja tekemäänsä työtä, määritellä oma asiantuntijuutensa. Kuulostaa joka kerta hienommalta kuin pelkästään tuilla elävän opiskelijan titteli.

Mutta liikaa ei kannata iloita ennen kuin kaikki on lopullisesti varmaa. Nyt vain yhtä tasaisesti ja varmasti askel kerrallaan, ei liian suuria loikkia. Eivät ne kirjat sieltä hyllystä karkaa. Ja jos karkaavat, on tulevaisuudessa minulle ainakin luvassa töitä - saada ne kirjat kiinni ja järjestyksessä takaisin paikoilleen.
_________________________

Kuulen sen jälleen./
En kutsua kevään,/
vaan rakkaan työni.