The Kirjasto-Urho V - Suljettujen ja aukeavien ovien päivä

Tämä se on kyllä ollut erikoinen perjantai - eikä päivä ole vielä edes puolessa!

On tämän työsuhteen viimeinen työpäivä.Töihin saapuessani digitaalinen kellokorttini (ja samalla tiettyjen ovien avain) ei ensinnäkään päästänyt minua sisään. Noh, onneksi sain soitettua muun henkilökunnan auttamaan minut sisälle, vaan eipä moinen hullutus ollut kuin alkua.

Tietystikään en voinut leimata itseäni töihin, mutta onneksi moisen tunnollinen työnantajani hoitaa kyllä kuntoon tuossa tuokiossa. Sitten puoli tuntia myöhemmin oli minun lähdettävä hakemaan kirjaston postit, vaan kappas: joku oikein hyvin liikennesäännöt ja pysäköintimääräykset tunteva pentu oli parkkeerannut moponsa postikonttorin ovea vasten. Ovea vasten! Sateensuojaan oli siihen halunnut jättää.

Moinen onneksi hidasti minua vain hieman, mopoa saatiin siirrettyä pois tieltä ja Miksi ovet ei aukene meille? lakkasi soimasta päässäni. Kävelin takaisin kirjastolle (tällä kertaa työtoverilta lainatulla avainkortilla sisälle) ja jatkoin postiasioiden hoitamista.

Aamulla tuli myös pidettyä hieman juhlavampi perjantaikahvihetki. Tämän postauksen lopussa haikua edeltävä runo tuli kirjoitettua viime yönä keskiyön tienoilla ja lausuttua muun henkilökunnan edessä kiitokseksi kaikesta opinto- ja työtilanteeni hyväksi tehdystä työstä sekä muutenkin ihanasta työpaikasta ja lupsakasta meiningistä. Sain kirjastolaisilta lahjaksi kuvassa näkyvän kirjastosanaston - viime vuonna tekemästäni käännöstyöstä sain kyseisen kirjan suomi-englanti -version. :)

Kiitos, Siilinjärven kunnankirjasto, vielä kerran. Teillä on ehdottomasti Suomen paras kirjastoalan opiskelijoiden kesätyömahdollisuus.

Mutta erikoiset sattumukset eivät päättyneet tähän.

Puolenpäivän tienoilla kävin läpi normaalit nettikuviot: pääasiassa kavereiden puolesta asuntomarkkinoiden tarkkailu, uutiset, sarjakuvat sekä työpaikkailmoitukset. Ja istu ja pala! Olin koko viikon naureskellut hieman sille, että kotikunnaksi omaksumani Joroisten kirjastoon oli tullut avoin kirjastonhoitajan paikka, mutta tänään oli Joensuun kaupunginkirjasto julkistanut avoimeksi kaksi tointa kirjastonsa lastenosaston kirjastovirkailijana.

Hetkeksi suorastaan jäädyin. Joensuun, nykyisen asuin- ja kotikuntani. Ei voi olla totta.

Rupesin käymään läpi realiteetteja, pätevyyteen liittyviä asioita, aikataulujani ja niin edelleen.
Joten totta hitossa haen.
Olen totaalinen typerys jos en.

Yrittänyttä ei laiteta.

_________________________

Kesä uusi koitti,

tämä onnekas työpaikan itselleen voitti.

Hyllyjen välistä - ja on paikka mulle kuin koti

Pidetäänhän siellä aina tolokun roti.

Vaan meni aika

Kiiti ohi kesän taika

Satoi, paistoi

välillä tiskin takana pörrääviäkin paahtoi.

Mutta nyt on aika näiden kirjojen ääreltä siirtyä luokse toisten

kuitenkin olemukseltaan luokse teosten samanmoisten.

Vaan miksi lähtööni ahdan näin paljon draamaa?

Eipä sitä muuta voi kun muisteleekin tätä hymyjen panoraamaa.

Ja kenties vielä jonain päivänä tänne palajan

Keskelle tiedon ja kirjojen kun aina vaan halajan.

Joten ette te minusta helpolla pääse, sen takaan.

Ja jos ei muuten, niin valttikortikseni valitsen Suomen kirjastolain vakaan

Tämä Urho kiittää ja kumartaa,

kenties kautta näiden säkeiden minut voi jopa muistaa.

_________________________

Yksi loppuvi, /
toinen piakkoin alkaa. /
Vaan mi' se lienee?

The vattuuntunut Urho

Kyllä minä aamulla niin olin mieltäni pahoittamatta, mutta silti kirjaimellisesti painuin vattuun.

Aamulla heräsin aamiaiselle miltei puolikuolleena lääkehuuruissa, mutta jotenkin päädyin talossa sillä hetkellä olleen naisväen kanssa marjatilalle poimimaan vadelmia. Ei sillä, ettäkö minulla olisi moiseen ollut mitään vastalausetta, olihan asia sovittu jo melkein viikkoa aikaisemmin.

Ulos astuessani tunsin jotain outoa ilmassa. Aluksi ajattelin sen olevan vain aamukasteen pientä viileyttä, mutta ei - miltei jatkuvasti kolmenkymmenen asteen yläpuolella elämisen jälkeen lämpötila oli yllättäen pudonnut puolella. Viisitoista celsiusta aiheutti melkein vilunväreitä, mutta hetkisen kuluttua kehoni kiitti ihanan raikasta säätä minua unimaailmasta entistä enemmän hereille kiskovasta tuulahduksesta.

Lyhyen automatkan aikana teiden varsilla näkyi kouluelämään tallaavia nuoria ihmisotuksia. Arki on heidät tavoittanut. Hymähdin hiljaa, koska itselläni lomaa ei ole kahteen vuoteen ollut. Koulusta kesätöihin, kesätöistä suoraan kouluun. Tai noh, kouluun ja kouluun. Tutkimuslaitos se yliopisto on.

Ajatusvirtani katkesi kaartaessamme marjatilan pihalle. Kytkin mp3-soittimeeni virran päälle. Eilen listaamani Muse jatkoi musisointiaan ja latasi minuunkin hieman enemmän energiaa nousemaan autosta. Kävelimme hakemaan keräilyastiat ja pahvilaatikot, jokaiselle omansa. Meidät johdatettiin pensasrivien keskelle. Matkalla aamukasteen ja sadepisaroiden kastelemat pitkät ruohonkorret muistuttivat olemassaolostaan nuoleskelemalla jääkylmillä kärjillään paljaita nilkkojani.

Päästyäni toimipaikalleni havaitsin heti ilmassa makean tuoksun, mikä sai minut tarkentamaan katsettani pensaisiin.
Näköpiiriini osui heti tällainen havainto:

Ja näitähän riitti.

Aika vierähti kuunnellessa musiikkia ja jutellessa muiden kanssa niitä näitä. Noudatin vanhaa, lapsena oppimaani periaatetta: niin kauan kun niitä vielä keruuastiaan mahtuu, ei suuhun eksy ainoatakaan. Kun sain vadelmarasiani täyteen, aloin kaksin käsin niitä pitkällisen odotuksen jälkeen kiskomaan suoraan naamariin. Herkullista. Kertakaikkisen herkullista.

Hieman vajaan kahden tunnin päästä kävelimme laatikoidemme kanssa punnitsemaan ne. Kaiken kaikkiaan keräsimme 13,3 kiloa vadelmia. Eli paljon nom nom. Itselleni sain kokonaisen laatikon, yhteensä kymmenen kukkuroilleen asti täyttämääni rasiaa. Nom. :)

Suoraan luonnosta /

herkkuja ihania. /

Ei näihin väsy.