Tämän päivän seikkailu oli jälleen akateeminen. Hidas aamu, sängystä nouseminen uskomattoman hankalaa. Ilmasto tuntui painavan hartiani lysyyn, ikään kuin raskas massa sumua olisi koko ajan leijunut kaikkialla, syrjäyttäen kaikki mahdollisuudet saada raitista ilmaa. Ikkunan avaaminenkaan ei auttanut, sama kohmeinen tunne leijaili ulkonakin. Minua ei todellakaan ole tehty meri-ilmastoon...
Suihku auttoi minua heräämään, aamiainen antoi myös vähän pontta päivään. Kuitenkaan en voinut suunnitella yhtään mitään sen suurempaa, koska kello kolmelta paikallista aikaa oli tiedossa minua kammoksuttava, aikataulutettu seikkailu, jolla kohtaisin informaatiotutkimuksen maailman akateemisia vastuksia; bibliografinen valvonta, sen kaikki nyanssit ja standardit. Kiinnostavaa, mutta tentittynä niin puuduttavaa.
Viimeiset kolme varttia ennen hoohetkeä kävelin vain ympäri asuntoa. Tentin alkamisen odottaminen on aina kamalaa, oli sitä sitten koneen äärellä tai kampuksella! Odotit sitten viisi tai neljäkymmentäviisi minuuttia - ihan sama, tuntuu aina ikuisuudelta.
Lopulta kello löi 15.00. Kysymykset ilmaantuivat Optima-oppiympäristöön. Sulkeuduin erittäin epäsosiaalisena, kaikkeen pieneenkin meluun ärähtäen reagoivana tietokoneena, joka koetti jäsennellä kiintolevynsä sisältöä ja valita sieltä relevantin informaation esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen.
Kolme tuntia pakersin, tekstiä syntyi neljä sivua. Toivottavasti olin jauhanut asiaan liittyviä juttuja. Kun kello oli kuusi, läimäytin tenttikirjan kiinni ja huokaisin syvään. Nyt vain odottamaan tuloksia - ja ai niin, lukemaan ensi keskiviikon tenttiin...mutta ei tänään.
Jälleen oli käynyt kutsu illalliselle. Maleksin hitaasti olohuoneen työpöydän ääreltä vaihtamaan vaatteeni, ja pian lähdimme kävelemään tuttuun suuntaan.
Samin äiti oli tällä kertaa tehnyt melkomoisen kattauksen: neljää eri pastaruokaa, jokaista sorttia valtava määrä. Lautaselleni kertyi kaikkea tarjolla olevaa, oikein kunnon sekoitus eri makuja.
Neljää eri pastaruokaa! Lasagnea, spicy pasta, pestopastaa sekä pasta carbonara!
Palattuamme takaisin asunnolle olin aivan naatti. Aivoni löivät tyhjää - koeta nyt tässä sitten jotain nasevaa blogitekstiä kirjoittaa. Huomiselle päivälle en edes jaksa suunnitella mitään ekstraa, koska juuri nyt on vain elettävä hetkessä. Toivottavasti sää sallii lauantain seikkailuni toteutumisen.
No eipä tullut tästä päivästä erityisen tuottelias. En astunut koko päivänä ulos harmaan ja sateisen sään keskelle vaan käytännössä nökötin koko päivän tietokoneen ääressä.
Toisaalta, akateemisella tasolla voidaan katsoa, että sain jotain aikaiseksi, koska huomiseen tenttiin kertaaminen oli päivän pääteema. Kertasin kaikkea mahdollista aineopintojemme oppimisympäristöstä, osallistuin kurssikeskusteluihin ja katsoin läpi kaikki aiheeseen liittyvät luennot. Jäsensin päässäni bibliografisen valvonnan perusrakenteita, tarkastin tekemäni luettelointitehtävät ja luin tiedonhakuharjoituksista saamani vertaispalautteen.
Vilkaisin aina välillä ulos samalla kun venyttelin hartioitani - ei mitään muutosta säässä. Koko seutu oli todella hiljainen johtuen edelleen syyslomasta, edes yläkerran naapureiden vauva ei älähtänytkään koko päivänä. Kun olin viiden maissa illalla saanut viimeisenkin luennon katsottua ja kuunneltua ajatuksen kanssa loppuun, huomasin suorastaan kuolevani nälkään. Puuduttava koneella istuminen ei kuitenkaan ajanut minua edelleenkään ulos edes kauppareissulle, vaan koska tunsin oloni aivan totaalisen väsähtäneeksi, metsästin jääkaapista mitä löysin ja viskasin sen pannulle. Pekonisuikaleet tikka masala -kastikkeella riisin kera ei ole paha yhdistelmä.
Loppuilta kului nauramalla Internetin ihmemaailmalle, aivoni kaipasivat totaalista nollausta.
Huomisen tentin jälkeen sitten voin taas hieman hengähtää - ennen kuin ensi keskiviikon tenttiin on alettava lukemaan. Ei se arki millään jätä opiskelijaa rauhaan, oli sitä missä hyvänsä.
Pitkän seikkailupäivän (ja videoneditointiyön) jälkeinen aamu alkoi todella, todella hitaasti.
Pääsin kunnolla tolpilleni vasta hieman ennen puoltapäivää, ulkona aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Raahauduin aamiaiselle tuijottelemaan kovin autiolta tuntuvaa Strode College -lukion pihaa. Syysloman vuoksi piha oli aivan tyhjä, kun tavallisesti kadun toisella puolella vilisi aina tähän aikaan lounastauon pitäjiä.
Vietin suurimman osan päivästä hoitaen paperitöitä ja maksupuuhia. Tutkin kiivaasti aikatauluja ja ostin matkalippuja sinne tänne, samalla tarkastellen rahatilannetta, verkko-opintoja, tenttiaikatauluja, uutisia, sosiaalisessa mediassa pörrääviä otsikoita ja mahdollisia kohteita, joiden luokse seikkailuni eivät ole vielä johtaneet. Aika kului, kului ja kului. Pian kuulinkin äänen takaani sanovan, että kello neljältä sitten lähdetään.
Hetkisen aikaa mietin, että mistä oli kyse. Sitten muistinkin, että meidäthän oli kutsuttu jälleen illalliselle, tällä kertaa Samin isovanhempien luokse. Neljältä läksimmekin sitten kävelemään hieman samaan suuntaan kuin aina aikaisemminkin, mutta tällä kertaa pysytellen enemmän keskuskadun puolella. Matkan varrella erään kaupan kulmalla pysähdyimme silittelemään mustaa kissaa, joka tuijotteli oven vierellä kaduntallaajia.
Perillä oli todellakin kotoisa tunnelma, kuljimme suoraan keittiön ja herkullisten tuoksujen läpi olohuoneeseen. Viimeistään silloin oli vaihdettava päälle small talk -vaihde, joka oli ollut nukkumassa aamupäivän epäsosiaalisen suvantovaiheen aikana. Kuului nimittäin sellaisella tahdilla oikein kunnon maalaisenglantia, että moisessa jäävät ylioppilaskirjoitusten kuuntelukokeet kakkoseksi sen siliän tien.
Pian kävikin kutsu pöytään. Luvassa oli jälleen roastia, mutta tällä kertaa naudanlihaa. Lisukkeet olivat melkein samat kuin viime roastilla, porkkanoita, palsternakkaa, parsakaalia, ruusukaalia, uuniperunoita ja Yorkshire puddingeja sekä kastiketta. Ja jälkiruoaksi chocolate pudding -suklaaleivosta kastikkeineen. Eipä tarvinnut miettiä enää iltapalaa.
___________________
Nyt illalla tätä kirjoittaessani tajuan, että huomisaamun koittaessa olen ollut Englannissa täydet neljä viikkoa. Kaksi kolmasosaa oleskelustani on siis jo takana. Kuluneiden viikkojen aikana minulle on kertynyt jo kokemuksia ties mistä kaikesta. Kaksi viikkoa siis jäljellä, katsotaan mitä tuovat tullessaan. Suunnitelmia on, lauantaina olisi tarkoitukseni vaeltaa kymmenen mailin (n. 16 km) matka etelämpään, sieltä sitten suuntaa länteen kohti Bridgwateria. Miksi? Se selviää teille myöhemmin.
Sen verran paljastan, että luvassa on metsiä ja kansallisten juhlapyhien juhlimistunnelmia. Ainakin luulisin.
Ensimmäistä kertaa kenties vuosiin oli maanantaiaamuna herääminen näin helppoa. Olin levännyt kunnolla ja nousin sängystä jo ensimmäisen herätyskellon alkaessa soimaan. Nappasin aamulääkkeeni ja suunnistin keittiöön aamupalalle. Muu talon väki oli yhä unessa, heillä oli suomalaista syyslomaa vastaava, syyslukukauden puolivälissä pidettävä viikon tauko opiskelusta. Annoin heidän nukkua ja mutustelin aamiaista kaikessa rauhassa. Tuijottelin samalla ikkunasta ulos. Säästä oli luvattu aurinkoista, mutta ainakaan täällä ei paistetta tulisi olemaan: taivas oli aivan harmaa. Pieni piristyksen pilkahdus kuitenkin osui näköpiiriini, kun pirteän keltainen, kirjaimellisesti silmäripsillä varustettu auto ajoi ikkunan ohi. Naurahdin itsekseni ja painuin vaihtamaan vaatteita.
Varustin itseni jälleen lähtökuntoon kevyesti mutta tarpeeksi monipuolisesti. Tarpeeksi vaatteita, muttei liikaa. Laukusta kaikki turha pois, jotta ostokset saisi sinne. Tablet-tietokoneessa listoja ja karttoja kiinnostuksen kohteista. Ja sitten eikun matkaan. Jätin isäntäväen nukkumaan ja lähdin painelemaan kohti keskustaa.
Seikkailija valmiina lähtemään kohti Bathia!
Eilistä koti-ikävävuodatustani oli kohtalo ilmeisesti kuunnellut ja päättänyt hieman lohduttaa minua, koska mainitsemani pirteä ajopeli oli pysäköity heti asunnon vierestä kulkevan kadun varrelle. Tien varressa oli myös toinen hauska auto, ihanan hyväkuntoinen, pirtsakka rättisitikka. Autofanille moiset olivat mukava alku päivälle.
Persoonallisempaa tuunausta.
Ihana klassikko.
Saavuttuani pysäkille asetuin nojailemaan sadekatoksen kylkeen, katselemaan kyläläisten menoa ja touhua. Bussi kohti Wellsiä saapuikin pian ihan ajallaan. Ostin 7 punnan päivälipun, jolla saatoin huristella pitkin Länsi-Englantia niin paljon kuin vain saatoin haluta. Asetuin ikkunapaikalle, laitoin hieman Manic Street Preachersia sekä Travisia soimaan ja rupesin tuijottelemaan maisemia. Urbaani seikkailu alkoi.
_______________________
Huom! Seikkailuni on tälläkin kertaa multimediamuotoinen! Alla oleva video näyttää hieman toisenlaisen tulkinnan seikkailustani Bathiin. (Lisäksi joitakin kokemuksia ei voi välittää tekstin tai kuvien kautta, niin kuin tulette tekstiä lukiessanne huomaamaan.)
_______________________
Matka Streetistä Wellsiin sujui sukkelaan. Perillä kävin jälleen ostamassa Tescolta Meal Deal -aterian, jota palasin mutustamaan Wellsin linja-autoasemalle. Brunssitauon jälkeen huomasin maisemassa jotain tuttua; kissa, joka oli lyöttäytynyt seuraani ensimmäisellä Wellsin vierailullani oli tullut paikalle. Se hiiviskeli paikalle väijymään puluja, jotka olivat viereisen sadekatoksen vieressä nokkimassa ruoantähteitä maasta. Kisu ei kuitenkaan hyökännyt niiden kimppuun, vaan tuli tervehtimään minua, samalla ikään kuin vaatien huomion lisäksi ruokaa (naukumisessa oli hieman komentava sävy). Ja tällä kertaa sain tallennettua kissan touhuilua videolle!
Kissa poistui jälleen alueelta hyppäämällä matalan muurin yli ja katosi jälleen näkyvistä. Sillä aikaa bussi saapuikin laiturille odottamaan kyytiläisiä, ja ostamaani lippua vilauttaen hyppäsin kyytiin kohti Bathia.
Hieman yli tunnin kestäneen matkan jälkeen kello lähestyi puoltapäivää. Kaupunki täyttyi toisensa perään asemalle saapuvien turistibussien sisältä ulos marssivista matkailijoista eri puolilta maailmaa. Kuulin sieltä täältä venäjää, ranskaa, saksaa, kiinaa, portugalia ja monia muita kieliä, joiden lausujat kulkivat ryhmissä kamerat ja älypuhelimet ojossa.
Astuin linja-autoasemalta kadun varteen katselemaan ympärilleni ja suunnittelemaan käyskentelyreittejä. Tutkin tallentamiani kohteita tabletiltani ja päätin lähteä metsästämään kirpputoreja sekä vintage-putiikkeja. Niitä löytyi kyllä molempia, mutta kyllä melko lailla sai kiviä kääntää, koska monet hyväntekeväisyysliikkeistä olivat joko remontin alle jääneitä tai muuten vain hävinneet kartalta.
Monen tunnin tuloksettoman ympäriinsä kävelemisen aikana tulikin rätkittyä valokuvia sieltä sun täältä - aina kun silmiin sattui jotain kiinnostavaa.
Uljas muistomerkki yllä näkyvän puistoalueen reunalla.
Suomi ainakin jollain tavalla mainittu!
This street has been named with pride. Pun intended.
And since this is on the same street, the pride may have included some prejudice, too...
Kiertelyni aikana kuljin monesti vakioturistikohteiden, kuten roomalaisten kylpylöiden sekä Bath Abbeyn ohitse, ja eräällä käynnilläni huomasin katumuusikoiden lisäksi kirkon etupihalla olevan jonglööraajan, joka heitteli liekehtiviä kapuloita ja tasapainotteli todella korkean yksipyöräisen satulassa. Taiteilija veti yleisöä aivan mahdottoman paljon, ja humoristisen esityksensä jälkeen en epäröinyt sekuntiakaan heittää kaikkia pieniä kolikoitani viihdetaiteilijan ojentamaan hattuun.
Esityksen jälkeen nappailin hieman kuvia Bath Abbeyn uljaasta julkisivusta, jonka ympärillä pyöri jatkuvasti turistiryhmiä kuuntelemassa oppaitaan.
Kun olin etsimässä jälleen uutta kirpputoria, huomasin jonkun turistin ottavan kuvia kauniista maisemasta kaiteen yli tien toisella puolella. Niinpä menin itse samalle puolelle tietä, otin kameran esiin ja sopivaa kuvakulmaa etsiessäni tajusinkin yhtäkkiä eteeni aukeavan upean näkymän suuresta puistosta, joka oli ilmiselvästi ollut tuon toisen seikkailijan kuvauskohde. Katsahdin ympärilleni ja löysin pian puistoalueelle johtavat portaat, joita pitkin kiipesin alaspäin hitaasti, samalla ihaillen upeaa löytöäni.
Alue osoittautui Parade Gardens -puistoksi, joka oli aivan uskomaton. Kiireisen ja turistiruuhkan täyttämän kaupungin melu katosi siinä silmänräpäyksessä kun olin laskeutunut katutason alapuolella olevalle nurmialueelle, jolla oli levähdyspaikkojen lisäksi todella paljon erilaisia taideteoksia aina historiallisista patsaista puutarhureiden taidonnäytteisiin.
Ei taida kyltti koskea näitä paikallisia otuksia - tai sitten kyseessä on parvi anarkistisorsia.
Maestrolta puuttuu jostain syystä jousi.
Rentoutuessani puistossa sain viestin eräältä Bathissa opiskelijavaihtoa viettävältä hyvältä ystävältäni, jonka kanssa olin vaihtanut kuulumisia saatuani selville, että hän onkin näin lähellä minua täällä Englannissa. Sovimme tapaamisen Abbeyn etupihalla, jonne kävelin istumaan ja kuuntelemaan taidokasta laulajaa, joka vetäisi jopa Edith Piafin kuuluisia kappaleita (mm. Non, Je ne regrette rien) erittäin sulokkaasti.
Huomaa kyllä, että halloween on tulossa...
Pian ystäväni Mira saapuikin paikalle, ja menimmekin hänen johdattamanaan teetauolle erääseen kahvilaan, jonka hän oli aikaisemmin vain sattumalta löytänyt: Chapel Arts Cafe.
Tilasin itselleni kupillisen lämmintä kaakaota sekä herkullisen chocolat au pain -suklaaleivän.
Kyllä lämmitti sekä kehoa että mieltä.
Teehetken jälkeen kävimme läpi hieman lisää kirpputoreja sekä vintage-kauppoja napsien kuvia nähtävyyksistä, joiden ohi tuli käveltyä.
Tykästyin jo ensimmäisellä käynnilläni näihin syksyn lehtien peittämiin portaisiin. Miralle suurkiitokset kuvista!
"The Saints are gonna own this city!"
Ilta rupesi jo pimenemään melko nopsaan, ja niin lähdimme mukavan päivän päätteeksi omille teillemme, olihan uuden viikon arkiaskareiden aloittaminen kuitenkin jossain vaiheessa molempien aikatauluihin päätyvä ilmiö.
Kuitenkin Miralle vielä kerran suuret kiitokset Bathin hurmoksessa pyörimisestä! Ja hyvät lukijat, menkää tekin ihmettelemään Miran ihmettelemisiä!
Lähdin itse kohti linja-autoasemaa pitkin kauppakatuja. Lähestyessäni kävelykatujen keskustaa aloin kuulla pimeyden keskeltä äänekästä lintujen laulua, ikään kuin sitä soitettaisiin jostain äänentoistolaitteesta - esimerkiksi Joensuussa on toisinaan ihmisten piristämiseksi moista tapahtunut. Lähdin kävelemään ääntä kohti ja saavuin yksinkertaisesti lintujen täyttämän puun luokse. Puun oksilla oli kymmenittäin pikkulintuja livertämässä kaikki yhteen ääneen; desibelitaso oli huikaisevan korkea! Kuuntelin liverrystä pienen tovin, kunnes kelloon katsottuani minun oli pikkuhiljaa riennettävä asemalle.
Katukuva se ei kulttuurikaupungeissa pimene.
Istuuduttuani turvallisesti kohti majapaikkaani jäin tuumailemaan kulunutta päivää. Tavoitteeni oli tehdä paljon ostoksia ja materiaalisia löytöjä, mutta en rehellisesti sanottuna ostanut matkalipun sekä teehetken herkkujen lisäksi yhtikäs mitään. Silti olin saanut tästä päivästä irti niin paljon ihania, minua piristäviä kokemuksia, että koti-ikävän taakka oli keventynyt harteiltani todella paljon. En ollut kunnolla tajunnut edes nähneeni koko päiväksi luvattua kaipaamaani aurinkoa muuta kuin minuutin ajan bussin ikkunasta, vaikka harmaus minua niin kovasti on tähän saakka masentanut.
Päästyäni perille kävin läpi valokuvien ja videopätkien muotoon tallennettuja muistoja ja tuntemuksia, samalla miettien jo huomista päivää, jolle oli iltaruoaksi luvattu jälleen roast-ateriaa - mutta tällä kertaa Samin isovanhempien luona...
Tähän mennessä blogimerkinnät ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia, mikä todistaa, että seikkailu on ollut mukava. On kuitenkin otettava realismin (en puhu nyt kirjallisuuden lajista) peili käteen ja katsottava siihenkin, tuijotettava todellisuutta suoraan silmiin. Romantiikka tekee sokeaksi, ja moinen puree suoraan omaan nilkkaan.
Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.
____________________
Että sitä osaakin väsyttää, vaikkei ole tullut tehneeksi kovin paljoa. Onneksi aamuun oli talviaikaan siirryttäessä lisätty yksi tunti, jotta sai itsensä hereille hieman helpommin ilman pommiin nukkumisen oloa. Aamiaisen ja aamutoimien jälkeen olikin sitten napattava tenttikirja käteen ja ruvettava lukemaan. Lisää luetteloinnissa esiintyviä entiteettejä, joihin kuului muun muassa teokset, niiden ekspressiot ja manifestaatiot sekä yksittäiset kappaleet.
Että osaa tällä kertaa olla puuduttavaa. Niinkin puuduttavaa, että vaikka onnistuin saamaan teoksen luettua iltapäivään mennessä kokonaan loppuun, olin suorastaan aivokuollut.
Ulkona oli melko kirkasta, joskin harmaata, tuuli puhalteli puuskittain ikkunan takana. Silti ei tehnyt mieli lähteä ulos. Aamiaisen jälkeen sitä ei ollut oikein syönyt mitään, mutta ei tehnyt mieli syödäkään. Ei tehnyt oikein mieli tehdä mitään. Mikäs tässä nyt oikein oli?
Sitten aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mistä oli kyse. Koti-ikävä. En ole koskaan ollut näin kauan poissa kotoani yhtäjaksoisesti, varsinkaan vieraassa maassa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut soittaa, että hei, lähdetkö ulos kävelylle tai tuletko meille hengailemaan, on sunnuntai, relataan. Ei ketään. Tai olisinhan voinut soittaa, mutta eipä tuolta melkein kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päästä lähdetä ihan noin vain sunnuntaikävelylle.
Veri vetää takaisin kotiin, mutta miksi? Olenhan matkalla, eikö niin? Lomalla - - ahah, siinäpä se. Tämä ei ole lomaa. Tämä on arkea, jota vietetään tuntemattomassa ympäristössä rajoitetuilla puitteilla. Saatan olla kaukana normaalista arkiympäristöstä, mutta en minä arjen velvoitteilta pakoon pääse. Enkä nyt puhu mistään kotitöistä, moiset ovat oletusarvoista elämistä, olit missä tahansa. Nyt puhun koulutuksesta, opiskelusta, kasvamisesta, oman elämänsä asioiden hoitamisesta. Tentteihin lukeminen on yksi noista asioista.
Töiden paras puoli useimmissa tapauksissa on se, ettei niitä tarvitse raahata kotiin. Opiskelu etenkin yliopistotasolla kuitenkin on akateemisen taakan kanssa elämistä joka päivä, aamusta iltaan. Se tarttuu kynsillään paitani helmaan ja roikkuu siinä, matkustin minä missä tahansa. Se ei hellitä, ennen kuin opintopisteet ja tutkinnot ovat plakkarissa. Ja niihin on vielä pitkä matka.
Mietin kaikkea tätä melkein koko illan tuijottaen silmät lasittuneina tabletin näyttöä, josta hohkasi kasvoilleni kylmää valoa. Minulla meni pitkään tarttua itseäni niskasta kiinni, tunkea itseni kylpyhuoneeseen, antaa suihkun herättää huonoista lukuasennoista jumahtaneen kehoni ja sitten koettaa keksiä, mitä tässä oikein tekisi. Ei enempää opintoja, koska niistä on saanut tänään tarpeekseen. Ruokaa, kenties. En jaksa tehdä mitään, joten se on tänään takeaway.
Kävelin keskustaan ja nappasin tutuksi tulleesta ravintolasta pikaisen annoksen vähän sitä sun tätä. Astellessani takaisin asunnolle kuulin satunnaisia ilotulitteiden vihellyksiä ja poksahduksia. Täällä päin ei ole moinen yhtä rajoitettua kuin Suomessa, etenkään koska marraskuu ja perinnejuhlat lähestyvät. Jatkoin hiljaisena edelleen asunnolle ruoka-annos kädessäni ja kämpän avaimet toisessa.
Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.
Jos vain pääsisi nyt saunaan.
Suomessa tullut jo lunta. Täällä ei ilmeisesti ihan vielä.
Lauantaiaamu lähti kohdallani käyntiin hyvin toiveikkaana edellisenä päivänä kuultujen uutisten perusteella. Olin kuullut vasta perjantaina, että legendaarinen näyttelijäidoli Benedict Cumberbatch oli viikolla ollut useampanakin päivänä Wellsissä, koska siellä kuvattiin kohtauksia uutta elokuvaa varten - ja minähän olin ollut siellä keskiviikkona! Äärimmäisenä Cumberbatch-fanina olin uskomattoman typertynyt siihen, että markkinoilla kävellessäni idolini saattoi olla selkäni takana sadan metrin päässä katedraalin alueella hevosen selässä, ja itse olin ollut autuaan tietämätön tästä kaikesta.
Siispä ajattelin, että eipähän tuo maksa mitään (no okei, kolme puntaa meno-paluu) mennä tarkastamaan, olisiko hän yhä maisemissa. Jos ei, niin markkinapäivä oli toinen hyvä syy mennä käväisemään Wellsissä. Kolmanneksi syyksi sain perjantaina myös kuulla, että olin missannut aikaisemmilla käynneilläni erään vintage-tavaraa myyvän kaupan aivan kokonaan, koska se ei sijainnut aivan keskustassa.
Päästyäni perille suuntasin ensin bussiaseman lähellä sijaitsevalle 1300-luvulla rakennetulle myllylle, jossa Wells Trading Post oli aloittanut toimintansa 15 vuotta sitten. Pytinki oli upeassa kunnossa pidetty, ihanan tunnelmallinen vanha rakennus, jonka alla yhä kohisi myllylle aikoinaan voimansa antanut virta. Kauppa oli rakennettu kolmeen kerrokseen, josta alimmassa oli koriste-esineitä, astioita aivan laidasta laitaan kaikenlaisia työkaluja. Kaikki esineet saattoivat olla pitkälle yli satavuotiaita, mutta täysin kunnossa olevia ja useimmat parempia kuin nykyaikaiset muovirojut.
Toisessa kerroksessa oli sitten vaatteita, todella vanhaa elektroniikkaa, äänilevyjä ja lisää koriste-esineitä. Kolmas kerros oli varattu kokonaan hieman isommille huonekaluille.
Aivan ihana liike, henkilökuntakin mitä ystävällisintä sakkia.
Selailin hyvin lajiteltua tavaramerta kerros kerrallaan, tutkin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja perehdyin menneisyyden saloihin - moinen oli paljon kiinnostavampaa moinen kuin pelkästään Antiikkia, antiikkia -ohjelman katseleminen! Kuitenkin valitettavasti vaatepuolella oli painostettu niin paljon naisten vaatteisiin, että minulle tarjonta oli kovin pieni. Muutamia tapauksia kuten upeita juhlakenkiä kyllä löytyi, vieläpä juuri sopivan kokoisia, mutta hinta oli sen verran suolainen, että ei moisia halunnut ostaa; ne olisivat joko jääneet kaapin perukoille, koska niiden loistoa ei haluaisi tuhota tai sitten olisivat lavatanssilattioilla kuluneet puhki liiankin pian.
Lopulta löysin itselleni näppärään viiden punnan hintaan oikein hyvän ja laadukkaan solmion, vieläpä oikein nätin värisen - burgundinpunaisesta on tullut minulle uusi lempivaateväri.
Myllyltä etenin keskustaan kiertelemään katedraalin läheisyyteen joka lauantai ja keskiviikko sijoittuville markkinoille, mutta en nähnyt enää pienintäkään vilausta siihen suuntaan, että alueella olisi kuvattu yhtikäs mitään. Jäin hieman harmissani pujottelemaan markkinakojujen sekaan tutkimaan niiden tarjontaa, mutten löytänyt niiltäkään mitään. Nopean kirpparikierroksen jälkeen suunta oli otettava takaisin kohti Streetiä.
Loppupäivä menikin sitten tenttiin lukemisen (ja tenttikirjan ääreen kolmeksi tunniksi nukahtamisen) lomassa. Joka tapauksessa vanhalla myllyllä käyminen jätti mukavan olon - ei kotiseutumuseossa saa tutkia kaikkia tavaroita, saati sitten sovittaa, kokeilla tai jopa ostaa niitä.
Tämä päivä se oli puoliksi pettymys, puoliksi positiivinen yllätys.
Suunniteltu matka Bathin kaupunkiin lähti asunnon pihalta puoli yhdeksältä aamulla. Sääennustus oli luvannut sadetta ja sadetta tulikin. Ei kuitenkaan ylenmääräisesti, pieniä kuuroja. Matka kesti noin tunnin, ja mokoma kului nopsaan tuijotellen loputtomia mäkimaisemia. Perillä sovimme aikataulun ja lähdimme omiin suuntiimme pitkin Bathia.
Puoliksi pettymyksen tällä seikkailulla tuotti aikataulu. Ei ollut kuin kolme tuntia aikaa tutustua kaupunkiin, etsiä listaamani liikkeet ja putiikit, syödä jotain ja niin edelleen. En moisessa ajassa valitettavasti ehtinyt tehdä edes puolikasta pintaraapaisua tuohon kauniiseen kaupunkiin ja sen kulttuuriin tutustumisessa. Kiireessä oli käveltävä kaikkien nähtävyyksien ohi, koska tällä reissulla ostoslista määräsi tahdin. Kamera ei ehtinyt poistumaan taskustani kertaakaan maisemia kuvatakseni.
Reissun hyvä puoli oli kuitenkin hyvin suunnitellun ostoslistan mukaisten kauppojen läpikäyminen. Vintage-, retro- ja kirppiskaman kaupat olivat upeampia kuin olin edes ajatellutkaan. Tarjonta oli valtaisan laaja, se ulottui kussakin liikkeessä jopa edellisen vuosisadan alkuun. Vintage to Vogue -liikkeessä oli myös hauska yllätys, josta ehdin nappaamaan pari kuvaa: Suomen puolustusvoimien kaasunaamari ja sen kantolaukku olivat päätyneet vintage-kauppaan melko lailla harvinaisuutena, hintalapussa luki 48 puntaa. Mikä on hauskinta moisessa, niitä myytiin hieman reilu viisi vuotta sitten Varustelekassa kolmella eurolla...
Suomi mainittu!
Prioriteettilistallani oli myös vintage-liike Yellow Shop, joka tarjosikin minulle oikein mukavan yllätyksen valikoimissaan: vuosikymmeniä vanhat, paksusta nahasta tehdyt moottoripyörähansikkaat, jotka sopivat aivan täydellisesti LARP-harrastukseeni! Ei edes tarvita kustomointia, jotta niistä saa haarniskan kanssa sopivat, eeppiset taisteluhansikkaat!
Kun alkoi tulla jo kiirus suunnata kolmannelta kaupalta kohti sovittua uudelleentapaamispaikkaa, kävin vielä todella pikaisesti piipahtamassa paikallisessa hyväntekeväisyysliikkeessä. Ja istu ja pala! Täydelliset nahkasormikkaat, jollaisia olin etsinyt päiväkausia (niin kuin keskiviikon blogimerkinnästäni ilmenee) - hintaa tasan viisi puntaa.
(Jos joku kuitenkin on Joensuussa vienyt tällaiset sormikkaat minulta, tuokoon takaisin, kiitos!)
Ja sitten seikkailu olikin ohi. Palasimme Streetiin ennen kello kolmea iltapäivällä, onneksi emme kuitenkaan tyhjin taskuin. Ei sillä, en valita, oli todella mukavaa käväistä Bathissa, mutta se kaupunki ansaitsee todellakin runsaasti enemmän kuin pienen käväisyn. Pitänee ensi viikolta varata kokonainen päivä pieneen uusintakierrokseen.
Loppuilta kuluikin sitten tenttiin lukemisen parissa.
Eipä tässä tarvitse paljoa suomalaisten lukijoiden näitä ilmoja kadehtia, koska tulee se talvi hiljalleen tännekin päin. Lunta tai räntää en vielä ole nähnyt, mutta piru vie tässä kosteassa ilmastossa harmaina päivinä on kylmä sisällä! Kiskaisin villasukat tiukemmin jalkaan ja nappasin lämpimän fleece-oleskelutakkini sängyn päältä. Katsoin ulos, eikä oikein kiinnostanut lenkille lähtö tänään. Eipä siinä, olihan tuota viikon päästä pidettävään tenttiinkin aloitettava joskus lukemaan.
Aamiaisen jälkeen päivittelin pitkään Internetin ihmemaailmassa otsikoituja tapahtumia maailmalta, etenkin koto-Suomesta. Koko päivä tuntui valuvan lörsäämiseen, koska en saanut juuri mitään aikaiseksi. Olivat kyllä jalatkin pienen levon tarpeessa, koska olin kahden edellisen ostospäivän aikana kulkenut yli 40 000 askelta suuntaan jos toiseen.
Iltapäivän tienoilla sain tartuttua itseäni niskasta ja tenttikirjaa selkämyksestä kiinni ja aloin tutustumaan hieman tarkemmin jo aikaisemmin luennoituun bibliografiseen valvontaan. Kyseessä oli siis motiivit kirjastoluetteloinnin takana, ei sinällään vaikeaa, mutta todella hankalasti muotoiltua tekstiä - tällaisia nämä tutkijat tuppaavat olemaan: niin hekumoissaan tutkivat aiheitaan, etteivät osaa kirjoittaa niistä selvästi ja simppelisti.
Parin tunnin kuluttua olikin jo aika hieman laittautua, koska kutsu oli käynyt jälleen Samin äidin luokse illalliselle. Kävelimme hieman tihkua kovemmassa sateessa kylän toiselle laidalle, ja meitä tervehtivätkin jo ihanat tuoksut keittiöstä sekä lämpimät sanat talon emännältä.
Tänä iltana oli vuorossa englantilainen perinneruoka nimeltään Toad in the hole. Se oli ikään kuin Yorkshire pudding -taikinaan leivottuja englantilaisia maalaismakkaroita, jotka maistuivat bratwurstilta. Oikein ihanaa. Moisen kanssa tarjottiin perunasosetta sekä keitettyjä papuja, jälkiruoaksi olikin sitten butterfly cake -kuppikakkuja, makoisia muffinssitaikinasta tehtyjä leivonnaisia, joiden päällä oli kermaa ja perhosen siiviksi muotoillut suikaleet taikinaa. Kuorrutteena kerman alla oli myös makeaa marjahilloa.
Illan päätteeksi meidät heitettiin (onneksi) aivan täysimahaisina takaisin kämpälle. Laitoin kameran, soittimen ja tablettini laturiin, sillä seuraavana aamuna puoli yhdeksältä lähtee kyyti Bathiin. Seikkailu viktoriaanisen ajan naimakauppamarkkinoiden kultakaupunkiin, jossa on roomalaisia kylpylöitä...Saa nähdä mitä siitä tulee. Ainakin sadetta on luvattu, mutta hei: nyt ollaan Britanniassa.
Keskiviikkoaamu, ylös, ulos ja tällä kertaa aamiaisen jälkeen suoraan bussipysäkille. Wellsissä olisi kuulemani mukaan maalaismarkkinat lauantaipäivien lisäksi keskiviikkoisin, joten päätin suunnata sinne mahdollisimman aikaisin aamupäivällä.
Puin ylleni eilen ostamani (ja kaikkialla mainostamani) uuden takin, jotta saisin ajettua sen kunnolla sisään, sanoin jälleen heipat muille ja suuntasin keskustaan. Sää oli jälleen aivan erilainen kuin edellisenä päivänä; tuuli oli tyyntynyt ja taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Nämä päivät tuntuvatkin noudattavan jonkinlaista vaihtelun kaavaa: joka toinen päivä aurinkoa, joka toinen päivä harmautta. Mutta en antanut moisen haitata minua, olin niin keskittynyt odottamaan tämän päivän ostosseikkailun alkamista.
Linja-autoa ei tarvinnut odotella kovin pitkään, se saapui aivan ajallaan. Tämänkertainen matka oli halpa, kaksi euroa menosuuntaan, eurolla takaisin, kunhan vain muistaisin pitää ostamani lipun tallessa. Istahdin alas, suunnittelin uuden soittolistan taustamusiikiksi ja jäin katselemaan ohi kiitäviä peltoja ja metsiä. Kyyti kulki sujuvasti, joskin muutamat tietyöt hidastivat matkaa hitusen. Ilman mitään suurempia suunnitelmia en kuitenkaan ollut niistäkään mitenkään huolissani, kyllä minulla olisi aikaa.
Ei mennyt puolta tuntiakaan ennen kuin olin jo astelemassa pitkin tuttuja, kapeita mutta ihastuttavan eloisia, Englannin pienimmän kaupungin katuja. Tunnelma oli aivan sama kuin viime käynnillä, ihan kuin siellä ei olisi koskaan markkinoita edes lopetettu! Kaduilla oli joka nurkalla katusoittajia - eräskin kirkkaan punaisiin pukeutunut taiteilijarouva soitti niin kauniita kelttiläisiä melodioita viulullaan, että oli pakko heittää kaikki mahdollinen kilisevä kukkaron pohjalta hänen viulukoteloonsa ja kiittää häntä leveällä hymyllä, johon vastattiin vielä leveämmällä sellaisella. Jäin kuuntelemaan vielä hetkeksi tuota loputonta sointujen virtaa, kunnes jatkoin kohti markkinoita varten suljettua katua.
Ilmeisesti täällä on jonkinlaiset vakiopaikat kuten kaikilla muillakin markkinoilla ja iltatoreilla, koska samoja puoteja oli samoilla paikoilla. Toki niiden joukossa oli uusiakin kojuja, joiden takaa kuuli jatkuvasti: "Hello, love. How you doing, love? May I help you, love? Thank you, love! Cheers, bye bye, love!" Tämä kulttuuri se on aina yhtä avosydäminen.
Kiertelin ja kaartelin, tutkin ja tutkailin, silmäilin ja selailin. Katseeni löysi kaikkialta kaikenlaista: kukkia ja kirjoja, leipiä ja leivonnaisia, koruja ja karamelleja, tuoretta ja tölkitettyä, vaatteita ja väkerrelmiä. Toista tuntia vietin torialueella, tein muutamia löytöjä ja sitten suunnistin tutkimaan muita paikallisia puoteja. Ensimmäisenä kävin läpi kaikki mahdolliset kirpputorit ja hyväntekeväisyyteen (niin ihmisten kuin eläinten hoitoa varten) tuottonsa lahjoittavat liikkeet. Löytöjä tarttui haaviini niistäkin, jopa kymmenien puntien arvoisia tuotteita, joista ei tarvinnut maksaa kuin muutama kolikko.
Koetin löytää itselleni uusia nahkasormikkaita, koska joku on ilmeisesti kotona Suomessa napannut minun hansikkaani hattuhyllyltäni - niitä ei vain löydy enää mistään. Vaan eipä löytynyt uusia täältäkään. Ihmettelin mokomaa, luulisi nyt maaseudulla olevan nahkatarvikkeita ja -asusteita myyviä liikkeitä. Muistin kuitenkin ainakin Streetissä olevan moisia, joten en turhaan stressannut asiasta.
Pyörittyäni puodeissa käväisin vielä kerran kiertämässä markkina-alueen ympäri ja sitten lähdin kävelemään pitkin pääkatua hymyillen yhä samalla paikalla soittavalle viulistille kulkiessani hänen ohitseen.
Koska kello näytti lounasaikaa, menin ostamaan itselleni eväät. Tescon Meal Deal -tarjous on loistava: sisällöltään monipuolinen ja herkullinen patonki, raikas, terveellinen juoma ja pirtsakka välipala - yhteensä kolme puntaa! Menin istuksimaan linja-autoasemalle syömään eväitäni samalla kun odotin bussia takaisin, ja minut suorastaan ympäröi parvi puluja. En voinut kaivaa kameraani esille, koska molemmat käteni oli varattu syömiseen, mutta eivätpä kyyhkysetkään kauaa siinä parveilleet vaan suunnistivat seuraavan rapisevia pakkauksia avaavan luokse.
Bussi takaisin Streetiä kohti saapui sopivasti kun olin saanut syötyä ja jatkettua soittolistaani. Astelin kuskin luokse, maksoin sen mainitsemani punnan ja näytin aamuista lippuani, kuljettaja toivotti tervetulleeksi kyytiin ja ohjasi istumaan. Hetken kuluttua kyyti lähtikin liikkeelle. Istuessani huomasin ikkunaan osuvan jatkuvasti sadepisaroita, onneksi olin jo tottunut kuljettamaan sateenvarjoa jo oletusarvoisesti mukanani.
Hyppäsin reitin varrella Glastonburyn pysäkillä vielä pois tutkiakseni, olisiko siellä mahdollisesti nahkakauppaa, mutta en löytänyt moista. Kirpputoreiltakaan en sormikkaita löytänyt (vaan sain rukkaset), joten lähdin kävelemään kohti Streetiä. Matkaa ei ollut kuin reippaat kolme kilometriä, mokoman kuljen koto-Suomessa joka kerta, kun kuljen ylioppilasteatterin päämajalle tai takaisin.
Sää ei oikein osannut taaskaan päättää mitä tarjoaisi, joten taivaalta tippui pisara tai toinen silloin tällöin. Juuri sellaista tihkua, että ei haluaisi kylmien pisaroiden iskeytyvän suoraan otsalle, mutta sateenvarjon kantaminen olemattomassa sateessa näyttäisi typerältä. Pidin varjon koko matkan ajan valmiina kädessäni, mutta eipä sille juurikaan tarvetta tullut.
Perille päästyäni kävin nopealla varikkopysäkillä asunnolla. Jätin ostokset sängylleni ja painuin saman tien tutkimaan outlet-myymälöiden kortteleita. Noh, kyllä niitä nahkasormikkaita löytyi, mutta oli niillä hintaakin. Ei oikein tehnyt mieli maksaa vähintään kolmeakymmentä puntaa hanskoista, jollaisia saa halvemmalla jopa Suomesta. Laadusta toki kannattaa maksaa, mutta samalla hinnalla saisin kolmekin paria edullisempia käsineitä. Kiertelin kaikki kirpputorit ja erikoisliikkeet läpi, mutta missään ei onnistanut.
Suuntasin hieman pettyneenä takaisin asunnolle. Kuitenkaan en antanut mokoman häiritä liian kauan, koska ylihuomenna perjantaina olisi tiedossa reissu Bathiin - sieltä jos ei löydy, ostan Lontoosta. Jos ei sieltäkään, odotan muutaman viikon ja ostan Joensuun torilta, niin kuin ostin edellisetkin.
Jos joku lukijoistani on meillä käydessään vahingossa ottanut mustat nappanahkaiset sormikkaat, joissa on mukavaakin mukavampi vuoraus - saisinko ne takaisin, kiitos?
"Hmm, kylläpäs sää vaihtelee", oli ensimmäinen ajatukseni aamulla totaalisessa unitokkurassa. Kontrasti eiliseen oli melkoinen, sillä kaikki harmaus oli kaikonnus ja aurinko paistoi, mutta yksi elementti oli totaalisen dominantti. Tuuli. Säätietojen mukaan vihurit puhaltelivat ainakin 12 metriä sekunnissa pohjoisen ja luoteen välisestä suunnasta, ja sen kyllä huomasi. Taisi olla ohitse myllänneen myrskyn jälkimaininkeja.
Lähdin ensimmäisenä aamulla taas lenkille, ja oli todellakin otettava touhu ihan tosissaan, koska tuuli meinasi melkein kumoon täysikasvuisenkin ihmisen kaataa. Juoksin ensin suoraan vastatuuleen pitkin kylän teitä ja kaarsin kylän raitilta tutulle Glastonburyyn johtavalle tielle. Tieltä suuntasin tavalliseen tapaani laidunniityille, ja voi sitä tunnetta, kun pääsi juoksemaan pitkin peltoa moinen tuiverrus täysin myötäisenä tuulena purjeissani!
Toivotin aurinkoista huomenta aina yhtä eloisille naapureilleni.
Lenkki oli erittäin monipuolinen, koska lisävastusta etenkin ylämäkiin tuli vastaan tuivertavasta tuulesta. Takaisin asunnolle päästyäni sain todellakin hetken vetää henkeä, mutta eipä ainakaan unettanut enää.
Aamutoimien jälkeen tuijotin hetken aikaa ikkunasta ulos. Koska en ollut suunnitellut tälle päivälle juurikaan mitään, en yksinkertaisesti voinut antaa noin kauniin päivän vain mennä ohitseni. Minulla alkoi olla jo niin pitkä lista paikoista ja tehtävistä ostoksista, että halusin saada jotain aikaiseksi.
Niinpä säntäsin tutkimaan bussiaikatauluja ja valitsin kohteeksi uudelleen Bristolin. Tällä kertaa aioin matkustaa itsekseni, ettei oma sinne tänne tallaaminen häiritsisi kenenkään muun kaupunkireissuja. Kun olin saanut aikataulut selville, varustin itseni tuulta ja sadetta kestävillä vaatteilla (ja otin sateenvarjon laukkuuni, ihan varmuuden vuoksi ja koska olin kuitenkin Britanniassa...), toivotin talon väelle hyvää päivänjatkoa ja suuntasin kylän keskustan bussipysäkeille.
Linjuri saapui ajallaan. Ostin koko Länsi-Englannin kattavan päivälipun, jolla pääsisin tarvittaessa matkustamaan alueella niin paljon kuin halusin tämän päivän aikana, hintaa seitsemän puntaa. Ei paha. Valitsin istumapaikkani ikkunan äärestä niin kuin tavallista, laitoin soittimesta musiikkia soimaan ja nautin maisemista.
Alla oleva video kiteyttää tämän seikkailun maisemapuolen tällä kertaa!
Mitä tulee reissuni motiiviin, halusin puhtaasti shoppaamaan ja vaeltelemaan pitkin Bristolia. Kävin läpi kaikenlaisten lahjatavaraliikkeiden sekä taidekulttuurillisten galleriakauppojen lisäksi melkein kymmenen kirpputoria ja vintage-liikettä, ja lopulta minunkin kohdallani tärppäsi!
Shop BS8, aivan ihastuttavan tunnelmallinen vintage-kauppa tarjosi minulle kohteen, jollaista ei Suomesta saa alle kolminumeroisella summalla mistään - varsinkaan, kun kyseessä on minun erikoisen muotoinen vartaloni, lyhyt selkä ja kilometrin mittaiset jalat. Sain alle neljälläkymmenellä punnalla ihanan Boden-merkkisen päällystakin, joka voi olla jostain vuosikymmenien takaa, tai ainakin sen muotoleikkaukset ovat jotain aivan muuta kuin nykypäivää. Kyseessä on todennäköisesti naisten takki, mutta se sopii ylleni kuin mittatilauksella tehty.
Olin metsästänyt Uusi Sherlock -sarjan päähenkilölle sovitetun takin mallista vaatetta itselleni, ja vihdoin sellainen löytyi!
Materiaali on samettisen ja mokkanahkaisen tuntuista, mutta tavallaan ei oikein kumpaakaan.
Tämä takki on ihana. Piste.
Eikö olekin persoonallinen vuori?
Koska pokkarilla ei saa pimeissä sisätiloissa parempia kuvia, tulee niitä myöhemmin! (Onpas huono poseeraus...)
Että sellainen reissu. Naputellessani tätä blogitekstiä tajusin myös, että kolmas viikko Englannissa täyttyi tämän päivän aikana - eli seikkailu on jo puolessavälissä!
