Eikö olekin jännä, miten alkanutta matkaa ei oikein tiedosta alkaneeksi? Ainakin minun kohdallani on niin. Kenties johtuu siitä, että Suomen sisällä on tottunut matkustamaan niin paljon jukisilla, etenkin tätä Joensuun ja Varkauden väliä. Ainoa huomattava ero verrattuna tavalliseen kotimaan reissuun oli matkatavaroiden koko ja paino.
Ensimmäinen askel seikkailuun ei ollut hirmuisen suuri, mitä nyt eteisen kynnyksen yli. Kuitenkin mieltä ja sydäntä kävi melko raskaasti painamaan pienen kissan silmissä näkyvä, kysymysmerkin muotoinen loiste, johon ei voinut vastata kuin kaihoisalla halirutistuksella. Viimeisten matkajärjestelyjen jälkeen itse matka alkoi, ja kun rakkaani olivat toivottaneet minut junalaiturilta astumaan VR:n vanhaan, klassisen siniseen junanvaunuun, tunsin sisälläni erikoisen sekoituksen pelkoa, rohkeutta, ylpeyttä, ikävää ja jännitystä.
Pikainen taajamajunamatka oli yhtä pehmeä kuin aina ennenkin. Tasainen humina vaivutti minut uneen melko pian, eikä mennyt kauaakaan, kun saavuin jo perille. Asemalaiturilla minut otti vastaan syksyisessä väriloisteessa ilta-auringon kajossa äitini sekä isoveljeni, jotka olemassaolollaan lämmittivät mieltäni; en todellakaan ole yksin, vaikka minne matkustaisin.
Tauko oli kuitenkin lyhyt. Valtaisan kokoinen punainen linja-auto kaartoi Matkakeskuksen pihaan. Astuin kaksikerroksisen maantiekiitäjän kyytiin ja istahdin jatkamaan seikkailua kohti etelää.
