On se elämä sitten monitahoista.
Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.
Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.
Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.
Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.
Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.
Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).
Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.
Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa
työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.
Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.
Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.
Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...
Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________
Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti