Kas niin, kokonainen kuukausi on nyt täällä vierähtänyt.
Kaikenlaista on ehtinyt jo tapahtua täällä ollessani, mutta vielä on kymmenisen päivää jäljellä.
Kuitenkin minulle on kertynyt tämän pakollisen kieliharjoittelun aikana ajatuksia, joita haluan nyt jo näinkin pitkän ajanjakson jälkeen jakaa - omasta näkökulmastani.
Ensinnäkin, minua ei voi luonnehtia täysiveriseksi matkailijaksi, ainakaan ulkomaanmatkailijaksi. Kuten lukijani ovat saattaneet huomata, olen ylistänyt monia asioita, tapahtumia ja piirteitä tässä minulle suomalaisena vieraassa kulttuurissa, mutta olen tuonut ilmi myös asioita, jotka ovat omien näkemysteni mukaan täysin vinksallaan. Ei erittele tässä enää mikrotason asioita, vaan käsittelen nyt tätä kokonaiskuvaa.
Harjoittelun tarkoitus on kehittää kieltenopiskelijan kielitaitoa ja kulttuurituntemusta. Motiivi on sinänsä täysin ymmärrettävissä, koska sekä kääntäjistä että kieltenopettajista halutaan mahdollisimman hyviä asiantuntijoita alallaan. Silti en näe sitä hyötysuhdetta, joka tällä harjoittelulla on koulutuksen kannalta. Toki se antaa hieman lähemmän kuvan kulttuurista, mutta kaikki minun oppimani relevantit asiat ovat sellaisia, jotka voi oppia muutoin kuin viettämällä pitkiä aikajaksoja jossain kulttuurissa. Myönnän, etten ollut tietoinen täällä Englannissa toimivasta jätteenhuoltojärjestelmästä kotitalouksien kohdalla, mutta mitä minä sillä tiedolla kääntäjänä teen? Mokomassa ei ole tullut vastaan mitään uutta erikoiskielten sanastoa tai muuta vastaavaa. Ja tilanne, jossa minun pitäisi kääntää jotain britannialaisesta jätteenhuollosta, on hyvin epätodennäköinen ja silloinkin käsittelisi jotain makrotasoksi tulkittavaa aluetta aiheesta.
Noh, kulttuurintuntemus sitten. Olen päässyt näkemään kulttuurihistoriallisesti merkittäviä nähtävyyksiä, todistamaan täällä noudatettavia tapoja ja niin edelleen. Kielenkääntämistilanteessa silti tehokkaalla tiedonhaulla moiset faktat, jotka jossain erikoiskielisessäkin käännöstehtävässä voisivat tulla vastaan, pystyy löytämään tarpeeksi hyvin lopputuloksen kannalta. Eli sekin osa-alue kieliharjoittelusta kumoutuu. Se ei tee minusta parempaa kääntäjää.
Tässä kohtaa moni sitten reagoisikin edelliseen virkkeeseeni siten, että kyllähän sitä joutuu käyttämään opiskelemaansa kieltä päivittäin, selviämään sen avulla jokapäiväisestä elämästä ulkomailla ja siten kehittämään sekä puhutun että kirjoitetun kielen käyttöä kuin myös kuullunymmärrystä. Itse en puolestani koe englannin kielen käytön lisääntyneen prosenttiakaan verrattuna siihen, miten paljon sitä käytän kotona Suomessa. Nyt kysytte, että miten ihmeessä. No siten, että minä elän siellä yliopistotasoisten englannin kielen opiskelijoiden keskellä. Siten, että professoreiden kanssa käymäni keskustelut kampuksella käydään englanniksi. Kaikki argumentatiivisetkin tehtävät kirjoitetaan englanniksi. Hitto vie, minä puhun itsekseni kotona imuroidessani englanniksi, jos kolautan imurin liian kovaa johonkin huonekaluun!
Englanti on minulle ollut jo vuosia käytännön tasolla toinen äidinkieli. On totta, etten osaa sanoa mikä vaikkapa nokkonen on englanniksi, mutta eivät meidän huipputasoiset englannin kielen natiiviprofessoritkaan välttämättä ihan suoriltaan tiedä, mikä forget-me-not on suomeksi! Ja miksi? Koska heidän peruskoulutuksensa oli heidän omalla kielellään, minun oli puolestaan suomeksi. Jos jokin sana on niin sanotusti kateissa, minä katson sen sanakirjasta. En minä esimerkiksi suomen kielen sanoistakaan kaikkia mahdollisia tunne. Katson sanakirjasta, jos jokin sanahirviö tulee vastaan.
Kaikkien näiden kokemusten jälkeen olen siis yhä pakollista ulkomailla suoritettavaa kieliharjoittelua vastaan. Kaikilla ei ole varaa matkailuun. Kaikilla ei ole aikaa mennä toisen kulttuurin keskelle ja siten kirjaimellisesti joutua lykkäämään valmistumistaan, töihin pääsemistä, tehtävien suorittamista, ihmissuhteiden ylläpitämistä - lykkäämään elämäänsä!
Tässä kohtaa niin moni minunkin ystävistäni hyökkäisi minun kimppuuni ja huutaisi, että elä elämääsi siellä, ota ilo irti, tee kaikkea mitä olet halunnut! Mutta minä en voi. Minun on täytynyt kuljettaa arkipäiväni mukanani tänne. Ja arkipäivillä tarkoitan etäopintoja, joiden suorittaminen on monta kertaa sujuvampaa kotimaassani. Siellä pystyn hakemaan tietoa haastavien kysymysten ratkaisemiseksi niistä tiedonlähteistä, joita kaikki muut saman alan opiskelijat käyttävät. Täällä en voi. En kaikista. Suomen kirjastot eivät vain pysty teleporttaamaan tänne.
Täällä minun on elettävä puitteissa, jotka ovat minun arkielämääni näden erittäin rajalliset - kaikki mitä olen pakannut mukaani tai ostanut täältä, ei muuta. Ei siis ihmisiä, joiden kanssa vietän läheistä laatuaikaa Suomessa. Ei lemmikkiäni, jonka kanssa haluan olla mahdollisimman paljon, koska se ansaitsee mahdollisimman hyvää kohtelua. Ei niitä asioita, joista suomalaisena nautin, oli kyseessä sitten sauna tai ruisleipä, järkevässä ajassa kuivuvat pyykit tai oikeasi järkeä käyttäen suunnitellut keittiön hanat.
Tässä kohtaa sitten monet paljon surkeammissa oloissa vierailleet kommentoisivat tätä argumenttiani vastaan rajusti - monilla on ulkomailla ollut paljon huonommin. Silloin nostan päätäni ja kysyn: miksi menitte sitten sinne? Miksette pysyneet niissä turvallisissa ja mukavissa oloissa?
Minulta voisi kysyä nyt samaa. Vastaan edelleen seisoen vakaana mielipiteeni takana: koska minun oli pakko.
Tämä vuosi on ollut minulle erittäin raskas. Kevät oli opiskelujen kanssa taistelemista ja kesätyöpaikan etsimistä. Kesä puolestaan meni kokonaan toisella paikkakunnalla. Ja heti kun kotiuduin kesätyöpaikkakunnalta, minun oli oltava jo pakkaamassa laukkujani tänne.
En ole saanut toteuttaa vuoden alussa suunnitelemiani asioita käytännössä lainkaan, vaan kaikkea on pitänyt lykätä vuodella, niin pieniä kuin isojakin intressejäni.
Katsotaan, mitä joulun aika tuo tullessaan. Lisää epäsosiaalisuutta, koska kaikki poistuvat ympäriltäni joululomille.
Tämä on tietyllä tavalla ollut elämäni epäsosiaalisin vuosi.
Huomiselle minulla on suunnitelma. Aion vaeltaa jalan erääseen kohteeseen, joka saattaisi olla ainakin jollain asteella kiinnostava.
Sen jälkeen hyppään bussiin, joka vie minut Bridgwateriin. Siellä pidetään huomenna Guy Fawkesin, tuon historiallisen ruutijuonen kautta osaksi brittiläistä juhlaperinnettä otetun hahmon nimeä kantava karnevaali, jonne tulee noin 100 000 ihmistä.
En tiedä vielä millä minä pääsen sieltä takaisin Streetiin.
Busseja ei juhlien alkamisen jälkeen tänne enää kulje. Matkaa on noin 20 kilometriä. Taksit ovat laittoman kalliita.
Jää nähtäväksi, miten minä sieltä selviän, jos selviän.
Että hyvää kieliharjoittelua, hyvää kulttuuriin tutustumista. Voi olla hengenvaarallista, mikäli olet köyhyysrajan alapuolella, niin kun suurin osa opiskelijoista.
Pyydän anteeksi, mikäli teksti oli liian raskas ja joitakin loukkaava.
Mutta sen tarkoitus ei ollut loukata. Sen tarkoitus oli esitellä jälleen yksi realistinen puoli tällaista matkailua.
Se ei vain sovi kaikille, ei ainakaan silloin, kun elämästä selviäminen on muutenkin raskasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti