HUOM! Tämä postaus päivittyy matkan etenemisen mukaisesti päivän mittaan! Torstaina 13.11.2014 tätä seuraavat lukijat: odottakaa päivityksiä, niitä tulee matkan edetessä semi-reaaliaikaisesti!
_______________________________
Aamu oli mielenkiintoinen kokemus. Kuvitelkaa itsenne tilanteeseen, jossa olette edellisenä iltana etsineet kuumeisesti mahdollisuutta päästä syömään Britannian kulttuurin stereotypisimmäksi ruokalajiksi usein nimettyä fish & chipsiä eli kalaa ranskiksilla. Ette kuitenkaan löytäneet sitä, mikä tarkoittaa sitä, että etsintä ei päättynyt vaan se jatkuu yhä. Se jatkuu jopa unissanne. Viimeinen muistikuvani unimaailmasta on nimittäin tuon ruoka-annoksen jahtaaminen. Ja mikä omituisinta, kun herätyskello muistutti minua palaamaan takaisin hereillä olevien kirjoihin, minä haistoin kalaruoan tuoksun asunnossa, jota en aluksi meinannut tunnistaa millään. Olin aivan sekaisin: missä oikein olin, miten olin sinne päätynyt - olenko minä edes hereillä vielä?
Sitten pieni kissanpentu toteaa lähimmältä nojatuolilta hyvin pikkuruisella äänellään: "Mi-iu."
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.
Nousin hitaasti ylös ilmapatjalta (samalla vaihtaen aikamuodon preesensistä imperfektiin). Edellinen ilta oli venynyt pikkutunneille, kun olimme siskoni kanssa yhteen ääneen päivitelleet Jyrki Sukulan löydöksiä vanhan kotikuntamme Joroisten suorastaan legendaarisesta hotelli Joronjäljestä. Unta oli aamukuuteen saakka ehtinyt siis kertyä alle neljä tuntia. Ravistin päätäni pitääkseni itseni hereillä, koska kello oli ehtinyt salamyhkäisesti madella jo näyttämään lukemaa 6.36. Kyytini kohti seuraavaa bussipysäkkiä lähtisi siskoni miehen saapuessa töistä aamuseitsemältä, joten kovin paljoa aikaa minulla ei ollut hukattavana zombi-moodi päällä. Raahasin itseni kylpyhuoneeseen ja viskasin kylmää vettä kasvoilleni. Sävähdin, mutta ainakin pystyin toteamaan olevani vihdoin valveilla.
Kyydittäjäni saapuikin täysin aikataulun mukaisesti paikalle. Olin ehtinyt juuri ja juuri purkamaan olkalaukkuni sisällön matkalaukkuihini, jotta voisin varmistaa pääsyni kulkemaan OnniBussilla lähemmäs kotia - en ollut ennen edellisiltaa huomannut, että kyseinen firma ei salli kahta isoa laukkua kuljetustilaan. Sain kuitenkin sumplittua tavarat siten, että pakaasini olivat aivan kuin lähtöpäivänä. Laukuista on tosin saattanut tulla hieman painavampia, mutta ainakaan viime reissullani en ollut huomannut OnniBus-väen pystyttävän millintarkkoja laukkuvaakoja kadunvarsipysäkeille.
Kiitos, Terhi-sisko sekä herrasmieskuski Sami - ja tietty kissanne Miia ja Touho! Olitte korvaamaton apu tälläkin seikkailulla!
Kyytini Espoosta Kiasmalle kulki aamu-unistaan hiljalleen heräilevän Helsingin halki. Liikenne oli yllättävän ruuhkatonta, kun tavallisesti ennen kello kahdeksaa kadut ovat täynnä töihin ryntääviä kansalaisia. Noh, parempi näin päin. Kun astuin Elielinaukion nurkilla autosta ulos, tunsin, kuinka olin todellakin saapunut takaisin Pohjolaan; kylmä viima heilautti takkini liepeitä ja suorastaan pureutui vaatteideni lävitse, värisyttäen minua luihin ja ytimiin asti. Kuitenkin tuo minulle sopivampi kuiva ilma tuntui aivan siltä kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi takaisin kotimaahani. Meri-ilmasto ei edelleenkään oikein sovi minulle - ei ainakaan liian pitkiä aikoja.
Pieni istumistauko matkalaukkujen päällä odottamassa onnikan saapumista oli paikallaan, koska se auttoi minua pysymään hereillä. Turusta saapuva punainen bussinmötkäle kaartoikin Kiasman pihaan melko pian, vaihtoi seuraavaksi määränpääkseen Kuopion ja lukitsi ovensa vartiksi. Ihmisiä alkoi lappamaan joka suunnasta kantamuksineen auton ympärille, ja puheensolina täytti pienen alueen ilmapiirin. En muistanut, että suomalaisetkin puhuvat näin paljon - kenties olin kuunnellut liikaa brittien päivittelyä siitä, kuinka suomalaiset puhuvat vain silloin kun on tarpeen ja on jotain sanottavaa; ilmeisesti jokaisella on jotain tärkeääkin asiaa, koska miltei kukaan ei vain jököttänyt vaiti. En tiedä, moinen saattaa olla vain illuusio, jota Britannian kulttuuri minulle on viimeiset puolitoista kuukautta esittänyt kotimaani kansalaisista.
Kuljettajat saapuivat aamukahveiltaan aukaisemaan bussin ovet sekä tavaratilat täsmälleen varttia yli kahdeksalta. Ihmisissä alkoi näkyä liikehdintää, ja miltei jokaisen kasvoille tuli tuo perisuomalainen huolestunut ilme, joka kysyi: "Onhan minullekin varmasti tilaa?"
Tavarat lastattiin autoon nopsakkaasti, mutta ilmeisesti OnniBus on kehittänyt palveluitaan, koska niihin kiinnitettiin samankaltaiset lappuset kuin lentokentällä ja matkustajille annettiin kuittilipuke omien matkatavaroiden löytämisen helpottamiseksi. Hauska huomata, miten jokaisella matkustuskerralla voi huomata kyseisen bussiyhtiön laajentuneen johonkin suuntaan. Moinen saattaa tosin nostaa hintoja jatkossa, mikä ei kuitenkaan yllättäisi ketään tämän laman keskellä.
Talouspolitiikkapohdintojeni jälkeen asetuin mukavaan asentoon ensimmäiselle näkemälleni vapaalle istuimelle ja naputtelin tabletilleni muistiin kaiken tähän saakka lukemanne tekstin tästä blogimerkinnästä.
___
___
Välimerkintä: olin juuri vaipumassa syvään uneen seurattuani huvittuneena ohikiitäviä maisemia - vielä harmaampiahan nuo ovat kuin Englannissa - mutta jokin järkyttävältä kuulostava harpyijan rääkäisy herätti minut. Kiitos, mukana matkustavat lapsiperheet: todennäköisesti pysäytitte sydämeni hetkeksi, koska luulin joutuneeni tässä minua vähiten stressaavassa vaiheessa seikkailujani keskelle jotain järkyttävää onnettomuutta tai muuta aivan yhtä hirveää. Tavallisesti en kiitä vahvaa lääkitystäni, mutta ainakin tällä kertaa olen kiitollinen siitä, että pääsen kolmiolääkkeiden avulla palaamaan kauneusunilleni.
___
___
Heinolassa katsahdin puoliunisena ulos ikkunasta ja näin, miten pienet lumihiutaleet hiljalleen leijuivat alas taivaalta. Sama näky oli ollut minulla vastassa Lontoossa, kun Oxford Streetillä oli yhden rakennuksen katolla ilmeisesti keinolumihiutaleita maisemia koristamaan taikonut laite, kuten moni on maanantain postauksesta kenties lukenutkin. Mutta tällä kertaa lumi oli ihan oikeata.
Bussi lähti pian jatkamaan matkaa. Jonkun puhelin soi vähän ajan päästä, ja minulla meni hetki aikaa tajuta, että olen Suomessa ja että minulla on jumittunut englannin kieltä pääasiallisesti vastaanottava kielikorva päälle: olin aivan varma, että keski-ikäinen mieshenkilö vastasi puhelimeensa "beibe, beibe". Koetin kääntää aivojani päästämään suomea hieman enemmän läpi ja pian äkkäsinkin, että vastaus oli ollut vain yksinkertainen "päivee, päivee".
___
Mikkelissä pidetty tauko riitti todistamaan minulle, että kyllä tänne oli jo talvi tullut. Minun oli kaivettava viereiselle istuimelleni asettamasta laukustani äitini minulle edellisellä OnniBus-reissulla etelästä pohjoiseen antamat villasukat, koska ulko-ovista virtasi auton seisoessa paikallaan koko ajan kylmää ilmaa lattiatasossa. Lumipeite oli Savon korkeuksilla jo pysyvämmän oloinen. Kuitenkin maisemat pysyivät erittäinkin harmaina. Asia ei johtunut kuitenkaan pelkästään sääolosuhteista; bussin ikkunoihin oli teiden pinnasta roiskunut hirmuinen kerros kuraa.
___
Pian linjuri kaartoikin Varkauden Matkakeskuksen pihaan, ja minulla oli ihana äitini vastaanottokomiteana parkkipaikalla. Rahtasimme tavarat hänen autoonsa ja hurautimme pitämään lounastauon hänen luonaan, koska tämän suuren seikkailun viimeinen julkisen liikenteen muotoinen kyyti lähtisi liikkeelle kohti Joensuuta vasta kolmen jälkeen. Äidillä oli tuota pikaa pöydässä valmiina ihania kanajauhelihasta valmistettuja lihapyöryköitä tomaattikastikkeella sekä salaattia, joka minun mielestäni on nimenomaan salaattia: porkkana-omenaraastetta klementiinin paloilla ja rusinoilla. Ruokalevon jälkeen maistui kupponen kuumaa ja monta, monta palaa mustikkapiirakkaa.
Pian tuli aika lähteä takaisin Matkakeskukselle. Äiti pakkasi vielä mukaani hedelmiä evääksi, vaikka juuri äsken tuli ahmittua kotiruokaa oikein kunnolla - ei sitä koskaan tiedä, josko raiteille olisi tippunut vaikka lehtiä...vaan ei sillä, ei taajamajunien kanssa näillä seuduilla ole ongelmia yleensä ollut. Joka tapauksessa menimme hyvissä ajoin odottelemaan junaa asemalle. Vanha kunnon sinivaunuinen taajamajuna saapuikin täsmälleen aikataulussa kello 15.22. Raijasin laukut vaunun ovesta sisään ja lähdin tämän suuren seikkailun viimeiselle vaellukselle.
Kiitos, äitikulta! Kukaan ei osaisi huolehtia seikkailevasta pennusta niin hyvin kuin oma emo.
___
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti