Lauantai 1.11.2014
LÄHTÖ
Mobiililaitteideni herätyskellot ajoivat minut hereille kello seitsemän aamulla. Kesti melko pitkään tajuta minkä ihmeen takia oikein olin asettanut herätyksen näin aikaisin lauantaiaamuna, mutta sitten muistinkin mistä oli kysymys. Olin jo kauan ennen Englantiin lähtöä tutkinut Streetin aluetta Googlen karttapalveluiden avulla ja spotannut hassuja paikannimiä ympäristöstä. Osa löytyykin aikaisemmista blogimerkinnöistä, joissa seikkailen mm. Glastonburyssa. Kuitenkin vielä yksi paikka oli käymättä.
Hyppäsin vihdoin ylös samalla kun isäntäväki lähti käymään perheensä kanssa sukulaisten luona ja jätti minulle asunnon avaimen. Irrottelin erinäiset laitteet latureistaan ja käppäilin keittiöön. Katsahdin ikkunasta ulos samalla kun mutustelin joka-aamuista myslikulhollistani. Sää oli mitä täydellisin, aurinko paistoi ja kevyt tuuli puhalteli puista pudonneita lehtiä ikkunan ohitse. Täksi päiväksi oli luvattu lämmintä kautta koko Britannian eteläosan.
Aamiaisen jälkeen kävin pikaisesti suihkussa ja rupesin varustautumaan matkalle. Kerrospukeutuminen, check - vaikka oli luvattu lämmintä, on silti helpompi ottaa ylimääräisiä vaatteita pois kuin taikoa tarvittavia tyhjästä. Ylleni eilen kirpparilta halvalla löytämäni mukava villapusero sekä matkaa varten Suomesta ostamani vaellustakki, -housut ja -kengät.
Naureskelin itsekseni kun kiinnitin kaikenlaista tarpeellista vyöhöni yksi toisensa perään: kamerakotelo, monitoimityökalu (kutsun sitä halpisversiota nimellä Lädarmann), sateenvarjo, käteiskukkaro (itse kukkaro taskuun, mutta ketjulla kiinni vyölenkkeihin) ja askelmittari - varsinainen lepakkovyö. Kännykkä meni sille tarkoitettuun piilotaskuun, pankki- ja luottokortit omiin taskuihinsa ja mp3-soitin näppärästi käden ulottuville.
Laukkuun pakkasin säämuutosten varalta pipon, villaisen kaulahuivin sekä retkeilyhanskat. Lykkäsin niiden seuraksi myös kaksi ostoskassia: muovisen ja kankaisen. Tavaroiden kantamisen lisäksi noiden kahden yhdistelmä soveltuu todella hyvin lämpöeristeeksi kylmillä pinnoilla istumista varten. Tabletin laturi adaptereineen, itse tabletti, aurinkolasien kotelo, sonic screwdriver sekä lääkkeet. Eiköhän siinä ollut kaikki tarvittava.
Tarkistin vielä kaikki virtakytkimet, laitteet ja avoimet ikkunat, nappasin avaimet seinäkoukusta ja katsahdin vielä kerran taakseni. Vedin syvään henkeä, astuin ovesta ulos ja lukitsin sen perässäni. Naputtelin tabletin karttaohjelmaan suunnittelemani reitin ja lähdin matkaan. Osa minusta pelkäsi matkaa aivan suunnattomasti, koska paluu takaisin asunnolle oli yhä auki, mutta en voinut jättää tätä seikkailua tekemättä. Siispä kehotin itseäni vain asettamaan tassua toisen eteen.
Reitti lähti ensin suoraan länteen päin kylän kauppakatua pitkin. Nappasin automaatilta käteistä kaiken pahan varalta mukaan ja piilotin setelit turvallisesti vaatteideni uumeniin. Jatkoin askellusta kylän halki tarkkaillen samalla kyläläisten touhuilua. Vastaantulleista noin puolilla oli lyhythihaiset paidat ja shortsit päällä. Kun olin ohittanut keskusta-alueen vilkkaimman alueen, muistin, etten ollut pakannut juomista. Poikkesin lähikaupassa, joka oli matkan varrella ja ostin pullollisen kylmää kaakaojuomaa. Sopivasti olikin tarjouksessa. Jatkoin matkaa taajama-alueen ulkopuolelle ja käännyin kulkemaan pitkin valtatien A39 vierustalle tehtyä alle metrin leveää jalkakäytävää.
PUJOTTELUA PIIKKIPENSAIDEN KESKELLÄ
Jalkakäytävää ei jatkunut loputtomiin. Ensin se katkeili välillä maatilojen lähellä, sitten se loppui kokonaan. Ensin mietin hetken, kummalla puolella tietä sitä oikein pitäisi kulkea, mutta tulin sitten siihen johtopäätökseen, että vastaantulevien puoli olisi turvallisempi. Samaan suuntaan kulkevien kaistan vierellä ei olisi niin helppoa väistellä autoja, jotka tulevat selän takaa.
Pysyttelin penkan puolella viivaa mahdollisimman litteänä, koska liikenne oli todella vilkasta. Silloin tällöin ohitin valokuvan arvoisia kohteita, joiden kohdalla minun oli myös hieman turvallisempaa tarkastaa olevani yhä reitillä.
Täällä näitä kirkkorakennuksia sitten riittää. Eipä haittaa minua, päinvastoin!
Pensasaidan takaa kurkkasin hieman maisemia.
Kuten hieman aiemmin blogissani mainitsin, taloilla on omat nimensä.
Tämäkin on täysin nimensä veroinen; nuo valkoiset kyyhkyt ovat ihan oikeita ja eläviä.
Tie kapeni ja mutkistui entisestään, mutta liikenne pysyi ihan yhtä vilkkaana. Koska jouduin välillä pysähtelemään suurempien ajoneuvojen ajaessa ohi, oli minun syytä kaivaa hanskanikin esille. Nimittäin kaikkia mahdollisia teitä täällä päin Britanniaa reunustavat piikkipensaat, jotka ovat täynnä okaita, nokkosia ja kosketuksenkin kautta myrkyllisiä ukonputkia. En halunnut ihan paljain käsin nojailla piikkipensasaitoihin, onneksi olin pakannut hansikkaat mukaani.
Jonkin aikaa taivallettuani huomasin ohitse ajavani auton oranssit valot vilkkuen. Auto ilmaisi, että takaa päin saapui leveä kuljetus. Katsahdin taakseni. Ensin ajattelin rehellisesti, että mitä helvettiä. Sitten muistin karnevaalipäivän Bridgwaterissa. Ohitseni kirjaimellisesti lipui laiva.
Viikinkilaivojen muotoinen, koristeltu paraativaunu hyrryytti ohitseni, kuski moikkasi minulle hymyillen, koska olin hypehtinyt pois sen tieltä pienelle levikkeelle. Moikkasin takaisin ja nauroin itsekseni kuljetuksen taakse muodostuneelle kymmenien autojen jonolle. Tässä kohtaa kirjaimellisesti kävellen olisit jo perillä, koska jono liikkui todella, todella hitaasti. Eikä tämä tapaus ollut ainoa lajiaan: matkan varrella ohi kulki kaksi muutakin valtavaa, koristeltua paraatikärryä-
Tällaistä ei ihan joka päivä näe.
Käveltyäni vielä jonkin matkaa sain ilmoituksen navigaattoriohjelmalta: seuraavasta isosta risteyksestä vasemmalle. Saavutin tienristeyksen, mutta tien toiselle puolelle hyppeleminen ei ollutkaan niin helppo juttu. Nopeusrajoitukset eivät risteyksenkään lähellä olleet hirmuisen pieniä, eikä mutkainen mäkimaasto auttanut asiaa kyllä yhtään. Katselin vuorotellen oikeaan ja vasempaan, laskeskelin näköpiiriin tulevia autoja ja arvioin niiden nopeuksia. Tarkkailtuani tilannetta hetken aikaa kuulin aivoissani vaistojeni huutavan: NYT! Juoksin pikaisesti tien toiselle puolelle turvallisesti, asetuin mahdollisimman littanaksi puska-aitaa vasten ja jatkoin hitaasti. Saavutin risteyksen muutaman minuutin kuluttua ja käännyin huoltoaseman virkaa toimittavan majatalon jälkeen vasemmalle valtatieltä poikkeavalle reitille.
En voinut olla hymähtämättä muutokselle olosuhteissa, koska liikenne muuttui käytännössä olemattomaksi. Vain muutama vastaantulija siellä täällä, kaikki ilmeisesti menossa kohti Bridgwateria. Kuljin vielä hetken länttä kohti, kunnes tuli aika kääntyä jälleen vasemmalle - kohti etelää.
VASTEN AURINKOA
Kello oli täsmälleen kaksitoista. Aurinko oli kivunnut korkeimmilleen ja paistoi suoraan kasvojani vasten. Olin kulkenut tähän mennessä jo seitsemän kilometriä, mutta moinen ei tuntunut missään. Pikainen kaakaohörppy ja matka jatkui kapoisen maantien vierustalla. Tutkin jatkuvasti, oliko missään kylttejä, jotka olisivat opastaneet kävelyteille, ja sellaisia tulikin vastaan.
Tutunnäköinen kyltti.
Kuitenkin tuli ylitettyä vain kaksi niittypalstaa, koska kävelytien suunta olisi ollut takaisin itään.
Hetken sai viettää rauhassa ilman autojen väistelyä.
Kuitenkin nuo julkiset kulkuväylät olisivat johtaneet jonnekin aivan muualle, joten palasin takaisin tielle. Olisin muuten kulkenut kuvien osoittamien pensasaitojen läpi, mutta kaikissa niissä kulki sähköpaimen. Ihan niin paljon jännitystä en tähän seikkailuun halunnut.
Tie kapeni kapenemistaan. Valkoinen viivoitus katosi kokonaan, mutta eipä niin hiljaisella seudulla moista olisi tarvittukaan. Ympärillä näkyi vain peltoja, joilla laidunsi lampaita ja lehmiä. Piikkipensasaidat eivät enää kasvaneet niin lähellä tietä, joten saatoin riisua hansikkaat kädestäni ja karistella takkini hihaan jääneet punaiset okaat irti ja nauttia hieman maisemista.
Kiinnitin huomioni kaikkeen ympärilläni tapahtuvaan, koska olosuhteet olivat perin kummalliset. Oli marraskuun ensimmäinen päivä, ja tien varsilla kasvoi voikukkia, lenteli perhosia - matkan aikana laskin ainakin neljä sudenkorentoa eli neljä enemmän kuin koko viime kesänä kotimaassa.
Maisema eteenpäin...
...ja taaksepäin.
Määränpää siinsi jo näköpiirissä...
Ei ihan heti uskoisi marraskuuksi.
Pelloilla näin karjaeläinten lisäksi hieman muutakin elämää: kaksi nuorta peuraa laidunsi erään niityn laidassa kaikessa rauhassa alle kahdensadan metrin päässä. Olin tuulen alapuolella, joten ne eivät olleet vielä huomanneet minua. Kävelin tien reunalle ja zoomailin kameralla niiden suuntaan, kauniita olentoja. Kunpa olisi ollut oikein järeä kamera, niin olisi saanut parempiakin kuvia.
Siellä ne kaikessa rauhassa oleskelivat.
Vaan kyllä ne pian minut äkkäsivät.
Lähtivät melko livakkaan.
Peurojen lisäksi peltojen yllä näin myös haukan, joka liiteli matalalla pellon yllä. Paremmalla kameralla olisi moisesta saanut uljaan otoksen, mutta pokkari ei moisen perässä pysynyt. Silti pääsin todistamaan tuon valtavalla siipien kärkivälillä varustetun linnun loikkaa pylvään nokalta metsästyskierroksilleen.
Ei mennyt enää kauan, kun saavutin seuraavan käännöksen reitilläni. Navigaattori ohjasi minut jälleen länteen. Vastaantulijoiden määrä jälleen väheni, mutta silti aina välillä ohitsen kulki auto suuntaan tai toiseen.
Ei voisi enää kovin paljon kapeammaksi tie käydä.
Tähän mennessä matkaa oli kertynyt hieman alle 11 kilometriä, mutta kulkeminen nopeutui koko ajan teiden muuttuessa hiljaisemmiksi. Vilkaisin aina välillä vasemmalle puolelleni kohti määränpäätä, joka kartan mukaan ei ollut enää pitkän matkan päässä. Hörppäsin hieman lisää kaakaota ja jatkoin eteenpäin.
On ainakin suora tie.
Ja näkyi se syksy täälläkin.
Yksi merkittävä huomio on tullut minua vastaan kaikilla vaellusreissuillani. Roskaaminen. Tämä koskee maailman jokaikistä kolkkaa, jossa asuu ihmisiä. Teiden varsilla oli jokaisella sadalla metrillä vähintään yksi muovipakkaus tai pikaruokaravintoloiden limsamuki. On se niin vaikeaa pitää niitä autossa ja heittää seuraavalla huoltoasemalla roskiin.
Enpä olisi ihan tällaista kuitenkaan odottanut.
Miksi, ihminen, miksi?
Koska en kuitenkaan itse pystynyt ottamaan hylättyä televisiota, sekä roskilla täytettyä autonrengasta mukaani, oli minun pakko jättää ne jälkeeni. Jatkoin hieman mutkikkaammaksi muuttuvaa pikkutietä eteenpäin. Metsien peittämät kukkulat lähenivät askel askeleelta. Näkyviin tuli myös hajanaisia asumuksia tien varrella.
Mutkittelin tieni korkean metsäkukkulan juurelle. Siellä ei ollut kovin hankalaa pysytellä reitillä; oli vain yksi kapoinen tie, joka lähti kiertämään kukkulaa, koko ajan muuttuen jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi ylämäeksi. Vastus muuttui jatkuvasti kovemmaksi, mutten antanut periksi näin lähellä reitin loppupäätä. Vasemmalle puolelleni jäävä metsä oli todellakin täysin umpinainen pöheikkö, jonka läpi olisi silti saattanut hyvinkin voida päästä ja samaten kavuta koko harjanteen yli. Kuitenkaan en halunnut tällä kertaa lähteä riskeeraamaan moista, etenkin koska kello oli noin puoli kaksi iltapäivällä. Auringon suorastaan näki lähtevän laskeutumaan läntistä horisonttia kohti.
Tätä voisi kutsua jo tiheiköksi.
Kiipesin ja kiipesin. Maahan pudonneiden kuivien lehtien rapina jalkojen alla oli rentouttavaa kuultavaa. Tuuli ei päässyt puiden läpi kiertävälle mäkitielle, kuten ei tablettini mukaan 3G-signaalikaan. Ohitin yhden mäestä erkanevan poikkitien, jolta näki aivan mielettömän kauas peltojen yli. Horisontissa näkyi kirkontorneja ja talojen kattoja. Jatkoin silti ylöspäin.
Jyrkkää settiä.
Hetken päästä huomasin maassa tien poskessa jotakin kiiltävää. Maahan oli joltakulta pudonnut ristin muotoinen kaulakoru, olisiko kenties ketju katkennut tai jotain. Mietin, että moinen oli kyllä hieman outo ilmiö, etenkin koska koru ei ollut lainkaan likaantunut. Reitillä silti kulki muitakin, joten nappasin pienen korun mukaani ja päätin kysyä vastaantulijoilta, olisiko se pudonnut joltakin. Tarkastelin sitä kävellessäni ylöspäin. Olin näkevinäni tutun 925-merkinnän, joka hopeakoruissa usein oli, mutta aivan varma en ollut.
Siinä se vain nökötti tammenlehvän vieressä.
Ristiretki, kenties?
Matkaa mäen huipulle ei ollut enää paljoa. Pian tulinkin hieman tasaisemmalle maalle, jossa eräs pariskunta oli ottamassa valokuvia. Kysyin, kuuluiko koru heille, mutta eivät sanonneet hukanneensa mitään. Samaten kävi erään vastaan pyöräilleen henkilön kanssa. "Finders, keepers", sanoivat. Olkoon menneeksi.
Kun olin saavuttanut korkeimman kohdan, tempaisin tabletin esiin tarkistaakseni missä olin, koska etsimääni hassua paikannimeä ei näkynyt missään, ei ainakaan merkattuna mihinkään kylttiin. Läheinen puistoalue kulki nimellä Turn Hill, joka oli myös mäkitien nimi. Kartan mukaan aloin olla jo Aller Woodin puolella eli vaellukseni alkuperäisen päämääräni eteläpuolella. Olin kävellyt 13,6 kilometriä, aikaa matkaan oli mennyt noin kaksi ja puoli tuntia.
Noh, jos ei, niin ei. Tänne olin suunnitellut vaeltavani, en pidemmälle. Pidin mäen päällä pienen juomatauon ja asetin karttaan uuden määränpään. Reitti johti lähimmälle bussipysäkille, josta pääsisi Bridgwateriin. Käännyin ympäri ja lähdin laskeutumaan hieman masentuneena mäkitietä tulosuuntaani. Kuitenkin pidin yllä toivoa jonkin tienviitan löytämisestä, oli sellainen jossain oltava. Sain kulkiessani nappailtua sieltä täältä upeita kuvia metsäluonnosta, johon kulki houkuttelevan näköisiä muurahaispolkuja. Kuitenkin halusin pysytellä tiellä, jotta en eksyisi keskelle metsää ja missaisi bussia.
Käännyin aikaisemmin ohittamalleni tielle, joka poikkesi Turn Hill -tieltä. Siinäkään kohtaa ei ollut yhtään kylttiä, joka olisi osoittanut teiden nimiä. Jatkoin kuitenkin laskeutumista metsäisiltä kukkuloilta. Alapuolella näkyi maatiloja sekä lippu, joka todisti minun olevan ainakin yhä kartalla sekä oikealla maaperällä. Olisi ollut hieman huolestuttavaa nähdä yhtäkkiä jonkin toisen valtion lippu, ihan niin kauas en ollut mielestäni vielä kävellyt - saati ylittänyt meriä.
Jatkoin mäkeä alaspäin ja alaspäin. Tie mutkitteli maatilojen välistä. Ohitin näkemäni lipun, omenapuutarhoja, sikaloita, kanaloita ja laidunniittyjä.
Aloin kuulla autojen kohinaa ja näin edessäni risteyksen, joka johti isomman maantien varteen. Tullessani risteykseen sydämeni saattoi jättää yhden lyönnin välistä, koska löysin sittenkin mitä olin tullut etsimään!
Tätä minä hain. Viisitoista kilometriä jalkapatikkaa yhden kyltin takia.
Mutta siinä on, olkaa hyvä suomalaiset: kaljaa! Ja ilmeisesti korkealaatuista kinkkuakin.
Tuon kukkulaa peittävän metsän nimi on siis Beer Wood.
Hassu nimi jonka olin bongannut yli kuukausi sitten Google Mapsista.
Ja sidukkaa haluavat menkööt tuohon suuntaan.
(Siellä oli niitä omenatiloja.)
KOHTI SEURAAVAA ETAPPIA
Voitonriemuisen hetken jälkeen kuitenkin palasin takaisin todellisuuteen, koska bussipysäkille olisi vielä matkaa. Lähdin kulkemaan länteen päin - pohjoiseen vievä tie oli suljettu - valtatie A372:n eli Beer Roadin laidalla kohti Allerin kylää, jossa linja-auto olisi parin tunnin päästä. Kylässä olisi majatalo, jossa voisin pysähtyä teekupposen ääreen. Kello lähestyi kahta iltapäivällä, joten alkoi sitä pikkuhiljaa nälkäkin muistuttamaan olemassaolostaan. Napsin kävellessäni lisää kuvia ja aika ajoin tarkastin sijaintiani. Sää oli pysynyt mukavan oloisena, puolipilvistä ja tuulista.
Mustia Valkojuttuja?
Otaksuin läheneväni Allerin kylää, koska lisää populaa oli havaittavissa.
Saavuin Allerin kylään noin varttia yli kaksi. Bussipysäkki oli Allerin kunnantalolla, jolle olin taivaltanut yhteensä 17,2 kilometriä. Menin tutkimaan aikataulua, joka kertoi samat faktat kuin Internetistä aiemmin lataamani aikataulu. Koska minulla oli melkein kolme tuntia aikaa, käännähdin kannoillani ja suuntasin samassa korttelissa olevaa majataloa kohti. Matkan varrella kuitenkin halusin varmistaa, että tulihan bussi juuri tuolle pysäkille, joten kysäisin autoaan pesseeltä mieheltä asiasta. Hän sanoi, ettei tästä pitäisi mitään busseja kulkea, koska eräs tie oli suljettu. Kiitin kuitenkin ja suunnistin The Old Pound Inn -majataloon, kenties he tietäisivät tarkemmin.
Majatalossa kysyin tuoppostensa äärellä istuvilta paikallisilta aikatauluista. Tässä vaiheessa kuitenkaan en ajatellut enää teekupposen juomista, koska he puhuivat jälleen suljetusta tiestä. Kysyin, kulkeeko Bridgwateriin mitään muuta kuin takseja. He totesivat, että Allerista ei. Se tie oli tulvan takia kiinni.
Aloin menettämään toivoani hitusen, mutta sitten kysyin, mikä olisi lähin paikka, jonne pääsi jalan ja josta lähtisi busseja. Herrasmiehet ehdottivat lähikylää nimeltään Othery. Sinne vei tie, jota huollettiin, mutta jota pitkin pääsisi kävellen.
Istahdin hetkeksi alas ja tarkastin aikatauluja, joiden mukaan seuraava linja-auto lähtisi Otherysta Bridgwateriin klo 17.08. Etsin paikkakunnan tablettini kartalta ja asetin reittini sinne, kiitin ja lähdin saman tien. En halunnut menettää minuuttiakaan, koska matka oli juuri pidentynyt melkein neljällä kilometrillä.
Lähdin talsimaan taajaman ohi, noudatin sekä tablettini että paikallisten ohjeita, risteyksestä oikealle. Kuitenkin maisema muuttui aika radikaalisti. Pelon tunne alkoi ottaa minusta vallan. Olinko sittenkin lähtenyt juuri sille suljetulle tielle?
YLIMÄÄRÄISIÄ MUTKIA MATKAAN
Ei kovin houkutteleva näky...
Pelko alkoi levitä jalkoihinikin. Jalkalihakseni menivät maitohapoille, mutta en voinut pysähtyä. Pidin tahdin rivakkaana kivusta huolimatta. Katsoin tabletin reittiohjetta melkein viiden minuutin välein. Oikealla tiellä yhä, hyvä.
Onneksi sää oli edelleen kirkas ja miellyttävä. Sateessa moinen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa. Tie oli kuitenkin ilmeisesti käytössä, koska ohitseni kulki silloin tällöin auto jos toinenkin. Kamerallekin löytyi kuvauskohteita, joista hauskin lienee tien poskessa nököttänyt leivänpala. Oletettavasti se oli tarkoitettu alueella laiduntaville lehmille, jotka moikkailivat minulle ohi kulkiessani.
Ei nyt ihan reissaria, mutta leipää kuitenkin.
Reitti kääntyili siellä täällä noudattaen pellon reunaojituksia, mutta lopulta alkoi esiintyä merkkejä taajaman reuna-alueista. Vielä vähän matkaa, mietin. Sääreni ja pohkeeni eivät olleet ihan samaa mieltä, mutta pakotin ne viemään minua eteenpäin.
Melkein perillä...
Saavuin Otheryn taajamaan väsyneenä ja nälissäni, puhumattakaan kivusta. Katsahdin tien toiselle puolelle - lähikauppa. Suorin tieni sinne saman tien ostamaan eväitä ja kysymään neuvoja. Myyjä sanoi, että bussijärjestelyt ovat muuttuneet suljetun tien vuoksi, joten ajantasaisin informaatio ei löytyisi edes Internetin puolelta. Hän neuvoi alle sadan metrin päässä olevalle pysäkille, jolla oli päivitetyt aikataulut. Kiitin ostoksista sekä neuvoista ja kuljin bussipysäkille.
Pysäkillä oli todellakin maininta muuttuneista aikatauluista. Suoraa linjaa Bridgwateriin ei enää olisi ennen marraskuun puoliväliä, joten minun oli keksittävä toinen reitti. Kaivoin tablettini esiin ja tarkistin, mihin Otheryn läpi kulkevilta linjoilta oikein pääsisi. Linjoja oli täsmälleen yksi. Länteen ja itään. Länttä kohti kulkeva päättyi Tauntonin kaupunkiin, josta kulki 15 minuutin välein bussi Bridgwateriin. Sinne siis.
Katsahdin kelloon, joka oli puoli neljä - edellinen oli mennyt kymmenen minuuttia sitten. Ja milloin lähtisi seuraava? Kello 16.22. Päätin istahtaa vain alas matalalle kiviaidalle, koska ainakin minulla oli aikaa pitää evästauko. Olin tarponut jo yli 21 kilometriä keskellä maaseutumaisemaa. Eikä päivä ollut ohjelman puolesta vielä edes puolessa...
Kananmuna-pekonikolmioleipä ja lisää kaakaota. Tällä mennään.
Lisäksi hieman potkua eli aitoa EeÄssää! Kyllä jaksaa kun pärisee, etenkin näin halvalla!
Evästauon aikana ainakin varmistui se, että bussilinja toimi, koska itään (suoraan Streetin kämpän ohi ajava) kulkeva bussi hurautti iloisesti pysäkin ohitse. Tauon jälkeen minuun kuitenkin iski pieni epäilys. Menisikö bussi länteen tältä puolelta tietä, jos kerran itään menee? Eikös sen toisen pysäkin pitäisi olla tuossa toisella puolella. Katsoin vastapuolelle tietä, eikä mitään pysäkkiä ollut. Silloin päätin jälleen varmistaa asioita paikallisilta ja kävelin kauppaa vastapäätä sijaitsevaan London Inn -majataloon.
Minua tuli ovella vastaan pieni Jackrusselinterrieri, joka iloisena kiikutti jalkojeni juureen pienen puisen palikan ja hymyili. Paikalla ei ollut kuin baaritiskin takana istuksiva, suurin piirtein ikäiseni barista (baariminna vai miten sen nyt sanoisi) sekä koiran omistaja, keski-ikäinen mies, joka potkiskeli pientä puukalikkaa pitkin lattiaa koiran iloksi. Toivotin hyvää iltapäivää ja kyselin bussien kulkusuunnista. Länteen päin kulkeva bussi todellakin pysähtyisi majatalon edustalla, ei pysäkillä. Kiitin vaistoani epäröinnistä ja istahdin alas paikallisten seuraan. Minulla oli puoli tuntia aikaa odotella, joten saatoin levähtää hieman ja jutella joutavia.
Koiraherra totesi minun puhuvan parempaa englantia kuin kukaan alueella, minkä otin tietty kohteliaisuutena mutta samalla selitin johtuvan siitä, että kääntäjän sitä kuuluisikin osata vähintään yhtä hyvin. Hän naureskeli, että kuka siellä Suomessa kääntäjiä tarvitsee, kun kaikki osaavat siellä englantia muutenkin. Sitten juttelimme jonkin tovin kääntämisen tarkoituksesta sekä käyttökohteista.
Kello alkoi olla vartin yli neljä, joten nousin ylös ja kiitin seurasta. He neuvoivat vielä menemään odottelemaan jonkun tampion parkkeeraaman pakettiauton taakse, jotta bussikuski näkee minut - tässä kohtaa koiraherra viittasi itseensä tuona tampiona. Naurahdin ja kiitin vielä kerran, silitin pikku koiraa vielä kerran ja astuin ulos ovesta.
Bussi saapuikin aivan ajallaan (pysähtyen pakettiauton taakse). Ostin lipun suoraan Bridgwateriin, koska se oli kuskin mukaan kaikista halvin vaihtoehto, kunhan muistaisin päätepysäkillä Tauntonissa hypätä pohjoiseen vievälle linjalle 21. Noin puolen tunnin matkan jälkeen saavuinkin Tauntoniin. Aurinko oli jo laskenut melkein pois näkyvistä ja sininen hetki alkoi vallata maisemaa. Asemalla hyppäsin kyydistä tutkimaan paikallisia aikatauluja, kahdeksan minuuttia seuraavaan autoon kohti Bridgwateria.
Auto saapui laituriin ajallaan. Noustessani kyytiin kuski joutui pyytämään anteeksi jo etukäteen, koska hän ei voisi viedä kaupunkiin perille saakka. Kaupungin keskusta oli suljettu juhlapäivän ajaksi, joten tänään linja päättyisi noin kilometrin päähän keskustasta. Sanoin, että ei haittaa, on tässä jokunen pätkä kävelty. Istuuduttuani alas lähdimme liikkeelle. Bussiin ei tullut asemalta muita, mikä tuntui hitusen oudolta, mutta pitkin reittiä kyytiin astui muitakin. Kuski joutui selittämään jokaiselle samat faktat kuin minullekin. Ihmisillä oli erikoisia reaktioita moiseen; useimmat sanoivat, että ei se mitään, mutta jotkut suorastaan manailivat, että mitä ihme meininkiä se tämmöinen. Meitä on moneen junaan - ja bussiin.
Matkassa meni huomattavasti aikataulua pidempään. Tarkoitus oli olla perillä tasan kuuden paikkeilla, mutta mielettömän ruuhkan takia kuski ei päässyt päätepysäkille ennen puoli seitsemää. Kuitenkin itse karnevaalien kohokohta eli paraatikulkue alkaisi vasta seitsemältä, joten kiirettä minulla ei ollut.
Bussin ikkunasta hassu näky: Suomi mainittu jälleen!
Lopulta linja saavutti päätepysäkkinsä, kiitin kuskia ja lähdin taivaltamaan kohti keskustaa. Enkä ollut ainoa siihen suuntaan kulkeva. Kadut olivat täynnä ihmisiä. Kun viimein saavutin keskustan karnevaalialueen, en voinut kuvitella silmiäni. Festivaaleja ei ollut tosiaan turhaan kehuttu Euroopan suurimmaksi valokulkuekarnevaaliksi, koska pikkukaupungin keskelle oli pakkautunut puolentoista Joensuun verran ihmisiä.
Miten ihmeessä tänne mahtuu näin paljon väkeä?
Kyseessä oli siis jokavuotinen Bridgwater Carnival, jota tänä vuonna juhlittiin myös nimellä Guy Fawkes Carnival. Marraskuun viidentenä päivänä juhlittava Guy Fawkes Night tai Bonfire Night viittaa historiasta monelle tuttuun ruutijuoneen; hallintoa vastatustanut ihmisryhmä oli aikeissa räjäyttää koko Lontoon parlamentin kasaamalla tynnyritolkulla ruutia sen alle. Kuitenkin marraskuun 5. päivänä 1605 juoni paljastui, koska silloin ruutitynnyreitä varastoinut Guy Fawkes pidätettiin. Elokuva V for Vendetta (V niin kuin verikosto) perustuu juuri tuohon päivään.
REMEMBER, REMEMBER...
Kaikkialla oli ruokakojuja, hattaramyyjiä, valomiekkoja ja välkkyviä taikasauvoja kärryissä työnteleviä kauppiaita, pitkin katuja juoksentelevia lapsia ja näkyjä ihastelevia aikuisia. Teiden reunat olivat täynnä pysäköityjä turistibusseja sekä rekkojen perävaunuihin rakennettuja maksullisia katsomoita pitkin. Koko pääkatu oli kenties kilometrin matkalta reunustettu ihmismassoilla, jotka odottivat paraatin alkua.
Itse hakeuduin pääkadun loppupäähän, koska ainoastaan siellä mahtui nojailemaan katsomovaunun kylkeen odottamaan. Tuuli yltyi koko ajan, ja kiittelin itseäni lämpökerroksen pukemisesta. Kun kello löi seitsemän, kuuluttaja kertoi ensimmäisten vaunujen lähteneen liikkeelle toisesta päästä kaupunkia, joten niillä meni pitkään ehtiä minun kohdalleni.
Tuuli alkoi tuomaan mukanaan sadetta, joten minun oli puettava pakkaamani kaulahuivi takkini alle sekä kiskottava sormikkaat estämään näppejäni jäätymästä kylmässä sadeviimassa.
Sitten alkoi kuulua melkoista ääntä. Kortteleita pitkin kaikui valtaisa meteli, joka liikkui hiljaa minua kohti. Mutkan takaa näkyviin kiersi paraatin aloittanut kymmenien moottoripyörien kulkue, kaikki koristeltuna värivaloilla, jyristen ennemmin kuin päristen.
Prätkäkulkuetta alkoi hitaasti esiin valumaan paraativaunuja. Kaikkialla kulki koko ajan hyväntekeväisyyteen rahaa kerääviä ihmisiä puettuina milloin minkäkin teeman mukaisesti ja paraatin keskellä aina tasaisin välein kulki peräkärryjä, joihin yleisö sai viskoa kolikoita.
Sen enempää ei voi paraatia sanoin kuvailla. Annan kuvien ja videoiden hoitaa loput.
Norsemen! Skandinaavista voimaa!
Ja niin edelleen. Näitä vain kulki tyrehtymättömänä virtauksena tunnista toiseen.
Mutta ajan kulumisen sain tuntea fyysisestikin. Selkäni, jalkani ja hartiani huusivat kivusta, en kestänyt olla enää paikallani kylmässä viimassa. Sade hellitti illan mittaan kyllä, mutta kipu ei.
Kuitenkin karnevaaleille tuloon oli yksi toinenkin syy: Bathissa maanantaina tapaamani Mira olisi esiintymässä jossain porukassa, joten en voinut luovuttaa. Viimein näin sanat Bath: Jamma de Samba. Tietä pitkin saapui tunnista toiseen livemusiikkia soittanut ainakin parinkymmenen ihmisen sambaryhmä, jonka keskeltä spottasin Mirankin iskemässä tahtia rummulla. Upea tunnelma, mahtavaa meininkiä ja suorastaan eloisa rytmi!
Heidän esityksensä perustui musiikkiin, joten siitä ei saanut väentungoksesta kunnollista valokuvaa. Kuitenkin videolta ryhmän esitys löytyy, joten tsekatkaa se! (Nimi kirjoitettu siellä väärin, mutta on hieman hankalaa väsyneenä muistaa kaikkea...)
SINNE...MUTTA MITEN TAKAISIN?
Irtaannuin paraatialueelta mielettömän kivun kourissa, mutta päivä ei ollut ohi. Minulla ei ollut mitään kyytiä takaisin Streetiin. Tämä oli ollut tiedossani jo monta päivää, mutta mikään julkinen kulkuneuvo ei kulkenut alueella kohti itää. Viimeinen bussi oli mennyt tunteja sitten. Enkä ollut saanut yhteyttä keneenkään, jonka tiesin alueella olevan, en edes Miraan, koska hänellä oli ollut esityksen hoitaminen huolenaiheena.
Kävelin bussiasemaa kohden, toivoen, että siellä olisi aikataulujen seassa taksien numeroita kuten yleensä täällä päin. Huomasin yhtäkkiä paraatikulkueen tulevan kohti bussiasemaa kohti - päättyen sille alueelle. Vaunuja purettiin yksi kerrallaan saapumisjärjestyksessä. Tutkin, missä kohtaa oltiin menossa ja kertasin näkemieni vaunujen järjestystä. Sambaryhmä ei siis ollut päätynyt sinne vielä!
Istahdin pysäköintialueen laidalle istumaan ja odottamaan. Pian tuttu sambarytmi alkoi kuulua kulman takaa. Seurasin kulkuetta yleisön seasta paraatin purkualueelle saakka yleisön seassa, toivoen koko ajan, että voisin mahtua sambaajien kyydissä edes lähemmäksi Streeiä.
Tavoitettuani vihdoin Miran ihmismassan keskeltä ilmenikin, että heillä oli tilaa autoissaan. He lupasivat heittää minut mukanaan Bathiin, jossa voisin yöpyä opiskelijoiden sohvalla ja seuraavana aamuna sitten suunnata julkisilla takaisin asunnolle.
Lähdettyämme matkaan mukava kuski kysyikin, että missä minä taas oleskelinkaan. Vastasin, että Streetissä. Hän sanoi, etteivät he menekään ruuhkaisten moottoriteiden kautta, vaan suoraan Streetin ohitse. Lämpö sydämessäni lievitti kaikki tuntemani kivut hetkeksi, enkä voinut muuta kuin kiittää heitä kerta toisensa jälkeen. Jamma de Samba, te pelastitte väsyneen seikkailijan matkan, koko päivän ja samalla kenties hengenkin! Kiitos vielä kerran!
Hyppäsin kyydistä Streetin keskustan laitamilla ja toivotin ihanille kyyditsijöilleni turvallista loppumatkaa. Suunnistin suoraan asunnolle niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Kun sain vihdoin oven auki ja sen jälkeen lukittuani sen yöksi, valahdin lattialle uupuneena. Turvassa.
Kirjoitin uupuneena pikaisen blogipäivityksen, koska en vain pystynyt mitenkään kirjoittamaan mitään järkevää, niin poikki oli koko olemukseni. Vaihdoin yövaatteet ylleni, mutten voinut vielä painua suoraan petiin. Jalkani olivat askelmittarin osoittaman 34 000:n askeleen jälkeen niin jumissa, että vasta liotettuani niitä viisi minuuttia jääkylmässä vedessä ja venyteltyäni varttitunnin verran uskalsin istahtaa paikalleni. Katsoin kelloa, se oli hieman yli keskiyön. Asetin herätyksen aamuksi kello kahdeksalta ja asetuin makuulle.
Ei varmaan mennyt minuuttiakaan, ennen kuin olin kaukana seikkailemassa unten mailla.
_____________________
Sunnuntai 2.11.2014
Enpä noussut kahdeksalta, en. Heräsin herätyskellon sointiin, mutta ignoroin sen totaalisesti. Olin niin poikki, etten vain jaksanut nousta. Nuokuin noin kolme tuntia horroksessa, kunnes vihdoin nostin pääni tyynystä aamupäivällä. Onneksi olin venytellyt edellisenä iltana.
Otin aamulääkkeet ja vaelsin keittiöön syömään aamupalaa. Hitaasti valuin tietokoneen ääreen selaamaan mitä oli tapahtunut muualla maailmalla kun olin itse ollut keskellä ei-mitään. Samalla aloitin tämän postauksen kirjoittamisen ja kuvien läpikäymisen, jota kesti iltaseitsemään saakka. Sitten aloitin videoiden muokkaamisen...Seikkailut ovat yksi asia, mutta niiden kertaaminen aivan toinen juttu.
Tänään en siis tehnyt mitään muuta kuin istunut koneella ja pukenut kokemukseni sanoiksi, samalla miettien miten ihmeessä minä tuosta kaikesta oikein selvisin...minä taidan nyt vain painua syömään mansikka-sundaeta ja keräämään voimia vielä kymmeneen Englannissa vietettävään päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti