Keskiviikko. Viisi viikkoa sitten saavuin maahan keskiviikkona. Viikon päästä poistun maasta keskiviikkona.
Aamun sarastaessa olin tehnyt viimeisen viikon alkamisen kunniaksi päätöksen käydä vielä kerran seudun pikkukaupunkien markkinoilla. Suuntasin aamiaisen jälkeen suoraan ulos auringonpaisteeseen. Lähestyvä talvi tuntui ilmassa, koska kauniissa aamuauringon loisteessakin pieni viima kirpaisi nenänpäätä. Taivaalle oli kertynyt melkoinen pilvimassakin, joten pidin koko ajan sateenvarjoa hollilla. Kuitenkin aurinko itsepintaisesti helotti koko ajan jostain pilvenraosta, joten jopa hieman ukkospilveäkin muistuttavat tummat hattarat taivaalla jäivät pian huomiotta.
Bussi saapui ajallaan pysäkille. Hyppäsin kyytiin, joka hurautti suoraan Wellsiin Glastonburyn keskustan halki. Kävelin suoraan pikkukujien kautta kauppakadulle, ja kävin läpi ensimmäiset silmiini osuneet kirpputorit, jotka olivat nekin jo alkaneet tulla minulle tutuiksi. Sen jälkeen suorin tieni markkina-alueelle, olihan keskiviikko eli paikallinen markkinapäivä.
Samat tutut naamat kaupittelivat käsitöitä, ruokia ja ties mitä, samoilla paikoilla kuin aina ennenkin, samalla asenteella ja saman tunnelman alla. Hetken pyörittyäni kojujen keskellä spottasin markkina-alueen reunaan ilmestyneen kyltin, joka ei ollut aikaisemmin ollut siinä. Ilmeisesti jotain uutta, tuumasin. Menin tutkimaan sisätilamarkkinatiloja, joihin oli asettunut lukuisia antiikkia, keräily- ja arvoesineitä myyviä, aivan yhtä iloisesti kuin kaikki muutkin hymyileviä kauppiaita.
Pöydillä oli vanhan- ja uudenaikaista tavaraa laidasta laitaan, myös käsitöitä, mutta pääasiassa koruja, tyyriimmän oloisia astioita ja ruokailyvälineitä, hopeaa, kultaa ja jopa timantteja. Pöydille oli levitetty myös edullisia antiikkilöytöjä, jotka olivat melko lailla rihkamaa, mutta laadukasta moista - siispä aivan mahtavia mahdollisuuksia LARP-harrastajalle! Selailin ja kaivelin pöytien aarrekasoja läpi, ja muutamalla punnalla ostin monia erilaisia rintakoruja, joista voi myöhemmin modifioida LARP-hahmoilleen kaikenlaista - aseiden koristeita, viitan- ja vyönsolkia ja niin edelleen.
Aarrekammiosta siirryin takaisin kadunvarsikirpparien pariin, mutten Wellsin markkinoilta löytänyt enempää. Siispä jatkoin liikkumista kohti bussiaseman vierellä olevaa Tescoa, nappasin sieltä välipalan (Meal Deal Time!) ja menin tuttuun tapaan nojailemaan linja-autoaseman reunustalle muuria vasten mutustelemaan eväitäni.
Ja kuinka ollakaan, juuri kun sain syötyäni ja heitettyäni roskat roskiin, ilmestyi se sama kilpikonnanvärinen kissa muurin harjalle naukumaan huomiota - sama pikku yksilö, joka tuli aina pitämään minulle seuraa, kun odotin bussia. Sitten pikku kisu jatkoi hurmaamaan muitakin paikalla olleita, ja pian kaartoi bussikin sille samalle asemalaiturille kuin aina ennenkin. Ennen kuin astuin kyytiin, katsahdin taakseni vielä kerran. Sanoin mielessäni näkemiin ja hyvästit toistaiseksi Englannin pienimmälle kaupungille.
Nähdään kenties jonain päivänä tulevaisuudessa, Wells!
Palaan joskus mitä suurimmalla todennäköisyydellä, koska tänne on tuotava ystävänikin aarreaittoja penkomaan.
Bussi hyrryytti pikaisesti Glastonburyyn ja pysähtyi tuttuun tapaan kauppakadun yläpäähän. Lähdin saman tien selaamaan läpi paikallisia kirpputoreja sekä noituus- ja goottikauppoja, joita pikkukylä on pullollaan. Löysinkin hyväntekeväisyysliikkeistä hieman arkivaatteita itselleni lisää: alle kympillä irtosi hyvä kauluspaita sekä kestävänoloiset reisitaskuhousut, molemmat kerrankin minun kehomallilleni sopivia. Moisia ei tahdo isommista liikkeistä pitkäjalkainen, lyhytselkäinen tyyppi löytää, puhumattakaan slim fit -muotoon ommelluista vaatteista.
Parin tunnin kiertelyn ja eloisan juttutuokion aikaisemmin tapaamani "Nobody knows!" -herrasmiehen kanssa kävelin takaisin Streetiin, koska illan hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä kylän ylle. Kuitenkaan en vielä sanonut hyvästejä naapurikylälle, koska aiemmin valloittamani Torin ohella Glastonburyn merkittävin nähtävyys oli yhä näkemättä - sen onneksi ehtisin vielä käydä katsastamassa.
Kävelymatka sujui näppärästi kuten aina. On aina yhtä virkistävää kävellä raittiissa ilmassa kylien välillä, etenkin kun sääolot olivat muuttuneet kosteasta ja sumuisesta matalapaineesta kirkkaaseen, viileään ja hieman kuivempaan ilmaan. Kostea meri-ilmasto ei sovi ainakaan minun kaltaiselleni.
Saavuin perille illallisaikaan. Ennen syömistä tiskasin vuorellisen astioita, ja sitten istuin appeeni äärelle rentoutumaan ja katselemaan ikkunoista ilotulitteita, jotka alkoivat paukkua kansallisen juhlapäivän kunniaksi kaikkialla. Guy Fawkesin päivä eli Bonfire Night pamautteli väriloistoa pitkin taivaita. Tiukkaan suomalaiseen uuden vuoden juhlimisen käytäntöön tottuneen mielestä oli niin outoa nähdä kaikkien kansalaisten paukuttelevan toinen toistaan suurempia tulitteita pitkin pikkukyliä marraskuun alussa. Täällä moinen olisi sallittua muutenkin milloin tahansa, toisin kuin Suomessa. Ja käymieni keskusteluiden perusteella puolestaan uusi vuosi ei innosta englantilaisia ampumaan ilotulitteita. Mielenkiintoinen ero kulttuurien välillä jälleen.
Ilta kuluikin värikkään paukuttelun seuraamisen parissa.
Omasta lähtölaskennastan taas yksi päivä on takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti