Tämä päivä on hyvä muistaa todisteena siitä, että välillä pienetkin asiat vaativat yksilöä tarttumaan itseään niskasta kiinni, mutta kun niin onnistuu tekemään, palkinto on luvattua suurempi.
Aamu oli hidas. Herättyäni en saanut itseäni nousemaan sängystä tuntiin. Tuijotin vain kattoa ja mietin aivan liikaa kaikenlaista. Miten pakata, mitä pukea päälle, miten sitä ja milloin tätä.
Katsahdin ulos. Ilma oli melko seesteinen, joskin jälleen täysin harmaa. Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Koko ajan pyöritin tuota ajatusta mielessäni. Sitten lopulta muistin edellisenä iltana itselleni asettamani haasteen: pitää käydä vielä viimeisellä lenkillä samalla reitillä kuin ensimmäisellä lenkilläni Streetissä - ja nimenomaan tänään, koska huomenna ei kuitenkaan ehdi, aina tulee lähtöpäivinä kaikenlaisia esteitä. Tämä johtopäätös sai minut vihdoin nousemaan ylös, pukemaan juoksuvarusteet, nappaamaan askelmittarin ja painumaan pihalle.
Asetin musiikkisoittimeni soittamaan tällä kertaa satunnaisesti kaikkea ja läksin pinkomaan ensimmäistä reittiä läpi. Juoksin ensin niin sanottua kotikatua pohjoiseen päin, sitten käännyin oikealle ylämäkeen ja mäen päältä vasemmalle. Maisema ei ollut muuttunut juurikaan, lehtiäkin oli yhtä paljon kuin saapuessani, joskin enemmän maassa kuin puissa. Ja postimiehet ne yhä pitivät shortseja jalassa.
Siirryin pensasaidan takana kulkevalle Public Footpathille, jonka varrella ei ollut enää tyynyä ja banaania, ainoastaan tikku, jonka nokassa mokomat olivat nököttäneet noin kuukausi sitten. Vieläkään ei ole selvinnyt, mistä kummallisesta kokeesta oli ollut kyse. Juoksin hevospilttuiden ohi, mutta konien päitä ei tällä kertaa näkynyt. Kentällä oli loimen alla ruohotuppoa mutustamassa yksi komea eläin, muutoin alue oli hiljainen.
Käännyin juoksemaan Cider Farm -kyltin kohdalta oikealle. Kaikilla edellisillä kerroilla olin kännykän ajastimeen asettamani ajan vuoksi kääntynyt aina takaisin ilman, että olin saavuttanut kyseistä omenafarmia, joten tällä kertaa päätinkin juosta perille saakka ottamaan selvää, millainen kyseinen tila olisi.
Eikä mennyt kauaakaan, kun saavutin omenapuilta tuoksuvan alueen. Juoksin sen ohi vielä pidemmälle, kunnes seuraavassa isommassa risteyksessä käännyin takaisin, Tilan nimi oli hauska, joten oli aivan pakko takaisin tullessa ottaa aiheesta kuva.
Varmastikin hemmetin hyvää siideriä.
Jatkoin matkaani takaisin asunnolle päin, käyden vielä yhden kerran kaikki samat maisemat läpi. Heposet, pensasaitapolku, ylämäet ja alamäet.
Elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta onneksi tämä kyseinen on vain konkreettinen, fyysinen mäki.
Maisema kohti Glastonburya Downside-mäen huipulta.
Juoksin takaisin majapaikalle vielä mielettömän spurtin jälkeen, sitten vetäydyin omiin oloihini venyttelemään ja tekemään peruskuntosarjoja, samalla miettien mitä tänään tekisin.
Suihkun jälkeen istuin hieman masentuneena sängyllä tuijottamassa ulos. Olin unohtanut käydä yhdellä alueen tärkeimmistä nähtävyyksistä, jonka spottasin jo Suomessa kartalta ensimmäisenä ennen tänne tuloa; Glastonbury Abbey. Toria valloittaessani olisin käväissyt luostarin raunioilla, mutta silloin minulla ei ollut taskussa tarpeeksi kolikoita moiseen. Nyt olisi, mutta sadeilma masensi mieltäni. Valokuvista tulisi surkeita, eikä sateessa muutenkaan innosta talsia ympäriinsä.
Silloin täysin valehtelematta yhtäkkiä pilvien takaa suorastaan leimahti aurinko silmiini. Säteet häikäisivät katseeni hetkeksi, mutta pian kuulin päässäni kaikuvan vain kaksi sanaa: MENE NYT!
Söin tukevan välipalan ja pian olinkin kävelemässä kohti Glastonburya. Viimeinen seikkailu Somersetissä oli sittenkin alkanut.
En hypännyt bussiin, koska seuraava kulkisi pysäkin ohi vasta vartin kuluttua ja siinä vaiheessa olisin jo perillä - matkaa naapurikylään ei ollut kuin kolmen kilometrin kivenheitto. Mieleni rohkaistui vielä lisää, kun kävellessäni vanhan vesilaitoksen kohdalla katsahdin määränpäätäni kohti niittyjen yli. Enkä tälläkään kerralla valehtele: suoraan naapurikylään osoitti hailakka sateenkaari.
Siinä se on!
Tuossa kohtaa, missä vasemman puolen tumma puurivi kohtaa horisontissa siintävän kylän.
Hyvin himmeä, hyvin lyhyt sateenkaari, mutta on!
Alati päättäväisemmäksi muuttuvin mielin jatkoin kävelyäni ja annoin hymyn levitä kasvoilleni. The Roman Way -tien saavutettuani huomasin auringon kääntyneen nopeaan laskuun takanani, ja syksyn väriloisto valaisi koko seudun.
Saavutin Glastonburyn keskustan täsmälleen puoli neljältä. Kävelin suoraan Abbey-raunioita kohti, koska auringonlaskun kajo tuntui tekevän maisemista kauniimpia hetki hetkeltä. Astelin luostariraunioiden turistiportista sisään ja kaivoin jo kolikkokukkaroni valmiiksi.
Henkilökunta tervehti minua samalla kertoen, että pian menisivät kiinni. Säikähdin aluksi, että tähänkö tämä tyssäsi, mutta ilmenikin, että minulla oli vielä puoli tuntia aikaa sulkemiseen. Kaiken päälle vielä päästivät minut lastenlipun hinnalla sisään, koska viimeisen puolen tunnin aikana hinnat putosivat hieman alemmas lyhyen vierailuajan vuoksi. Lisää ihania sattumia! He kertoivat, että varttia vaille neljältä muistuttaisivat vierailijoita kelloa kilkuttamalla sulkeutumisajasta. Kiitin vielä kerran ja painuin ensin luostarimuseon puolelle.
Seuraavat puoli tuntia annoin luvan kysyttyäni kameran laulaa. Näkemääni ja kokemaani on miltei turha kuvailla sanoin, koska ne olivat vain niin ihania. Tunnelma oli suunnattoman eteerinen. Kaikki ympärilläni oli ainakin 700-800 vuotta vanhaa alueen historiaa, jota suojellaan kaikin mahdollisin keinoin. Mutta ennen luostarin ulkoaluetta hieman yksityiskohtia museon puolelta!
Pienoismalli luostarin oletetusta alkuperäismuodosta.
Rakennettu historian kautta saadun informaation perusteella.
Lyhyen kierroksen jälkeen siirryin varsinaiselle luostaripuiston alueelle. Jylhät rauniot jättivät seikkailijan kyllä sanattomaksi.
Aloin pian kuulla kellonkilkatuksen kaikuvan pitkin seutua, joten aloin pikkuhiljaa katselemaan, missä puistoalueen uloskäynti sijaitsi. Silti mietin koko ajan, että onneksi sain potkittua itseni ulos, koska tätä en olisi halunnut jättää näkemättä ja kokematta mistään hinnasta!
Tämän puun juurella itsensä tunsi niin mitättömäksi.
En edes uskalla arvata kuinka vanha tuo entti on!
Jylhä ja hiljainen Tor vahtii luostaripuiston rauhaa mäen päältä.
Ankkalampi, kuin suoraan Beatrix Potterin kirjojen kansikuvista!
Ankkalammen asukkaat olivat melko sekalaista sakkia.
Nämä 1200-luvun länsimuurin rauniot olivat remontin alla, mutta olivat silti melkoinen näky.
Vietin alueella minulle suodun ajan viimeistä minuuttia myöten, kunnes oli aika poistua. Kiitin minulle ovia availlutta henkilökuntaa, joka toivotti minulle hyvää loppuoleskelua, turvallista kotimatkaa sekä tsemppiä opintojeni jatkamiseen. Kevyin mielin astelin luostarin alueelta Glastonburyn kauppakadulle ja tuumasin, että oli pikkuhiljaa aika lähteä takaisin päin. Kuitenkin ihanassa laskevan auringon kajastuksessa nappasin vielä kuvan sieltä täältä, koska maisemassa miltei koko ajan jotain kiinnostavaa sattui näköpiiriin.
No piti sitä nyt ottaa se pakollinen "brittiläinen puhelinkoppi" -kuva ennen Lontoota!
Jopa roskat ovat erikoisia noituudesta ja magiasta tunnetussa Glastonburyssa!
Näitä hauskasti nimettyjä taloja on aivan kaikkialla.
Niinpä seikkailija lähti kulkemaan kohti auringonlaskua. Valo heikkeni koko ajan, mutta maantien vierustaa kävellessäni huomasin kuitenkin viereisen niityn poikki hiipivän mustan kissan, joka kulki aivan ääneti heinikossa.
Streetin ja Glastonburyn välisiltä niityiltä lehahteli minuutin välein lentoon valtavia massoja pikkulintuja. Parvissa oli varmasti tuhansia pikkuisia, jotka kaikki suuntasivat kohti etelää. Talvi on siis tännekin hitaasti hiipimässä...
Pian saavutin risteyksen ja tutut tervetulokyltit, joita en tällä reissulla todennäköisesti enää tule näkemään. Pieni ikävän tunne kävi sisälläni, pakko myöntää. On näistä seikkailuista kertynyt sellainen määrä ainutlaatuisia kokemuksia, että en niitä mihinkään muuhun vaihtaisi.
Huomenna siis lähden iltajunalla kohti itää, määränpäänä Basingstoken kaupunki noin 80 kilometrin päässä Lontoosta. Nyt sitten keräämään kimpsuja ja kampsuja hieman parempiin kasoihin ja pakkaamaan niitä kunnolla, koska huomenna on oltava valmis iltakuuteen mennessä.
Katsahdin vielä kerran Glastonburya kohti, huokaisin hiljaa ja hymyilin.
On siinä kyllä erikoinen kylä.
