The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 44

HUOM! Tämä postaus päivittyy matkan etenemisen mukaisesti päivän mittaan! Torstaina 13.11.2014 tätä seuraavat lukijat: odottakaa päivityksiä, niitä tulee matkan edetessä semi-reaaliaikaisesti!

_______________________________

Aamu oli mielenkiintoinen kokemus. Kuvitelkaa itsenne tilanteeseen, jossa olette edellisenä iltana etsineet kuumeisesti mahdollisuutta päästä syömään Britannian kulttuurin stereotypisimmäksi ruokalajiksi usein nimettyä fish & chipsiä eli kalaa ranskiksilla. Ette kuitenkaan löytäneet sitä, mikä tarkoittaa sitä, että etsintä ei päättynyt vaan se jatkuu yhä. Se jatkuu jopa unissanne. Viimeinen muistikuvani unimaailmasta on nimittäin tuon ruoka-annoksen jahtaaminen. Ja mikä omituisinta, kun herätyskello muistutti minua palaamaan takaisin hereillä olevien kirjoihin, minä haistoin kalaruoan tuoksun asunnossa, jota en aluksi meinannut tunnistaa millään. Olin aivan sekaisin: missä oikein olin, miten olin sinne päätynyt - olenko minä edes hereillä vielä?

Sitten pieni kissanpentu toteaa lähimmältä nojatuolilta hyvin pikkuruisella äänellään: "Mi-iu."
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.

Nousin hitaasti ylös ilmapatjalta (samalla vaihtaen aikamuodon preesensistä imperfektiin). Edellinen ilta oli venynyt pikkutunneille, kun olimme siskoni kanssa yhteen ääneen päivitelleet Jyrki Sukulan löydöksiä vanhan kotikuntamme Joroisten suorastaan legendaarisesta hotelli Joronjäljestä. Unta oli aamukuuteen saakka ehtinyt siis kertyä alle neljä tuntia. Ravistin päätäni pitääkseni itseni hereillä, koska kello oli ehtinyt salamyhkäisesti madella jo näyttämään lukemaa 6.36. Kyytini kohti seuraavaa bussipysäkkiä lähtisi siskoni miehen saapuessa töistä aamuseitsemältä, joten kovin paljoa aikaa minulla ei ollut hukattavana zombi-moodi päällä. Raahasin itseni kylpyhuoneeseen ja viskasin kylmää vettä kasvoilleni. Sävähdin, mutta ainakin pystyin toteamaan olevani vihdoin valveilla.  

Kyydittäjäni saapuikin täysin aikataulun mukaisesti paikalle. Olin ehtinyt juuri ja juuri purkamaan olkalaukkuni sisällön matkalaukkuihini, jotta voisin varmistaa pääsyni kulkemaan OnniBussilla lähemmäs kotia - en ollut ennen edellisiltaa huomannut, että kyseinen firma ei salli kahta isoa laukkua kuljetustilaan. Sain kuitenkin sumplittua tavarat siten, että pakaasini olivat aivan kuin lähtöpäivänä. Laukuista on tosin saattanut tulla hieman painavampia, mutta ainakaan viime reissullani en ollut huomannut OnniBus-väen pystyttävän millintarkkoja laukkuvaakoja kadunvarsipysäkeille.

Kiitos, Terhi-sisko sekä herrasmieskuski Sami - ja tietty kissanne Miia ja Touho! Olitte korvaamaton apu tälläkin seikkailulla!

Kyytini Espoosta Kiasmalle kulki aamu-unistaan hiljalleen heräilevän Helsingin halki. Liikenne oli yllättävän ruuhkatonta, kun tavallisesti ennen kello kahdeksaa kadut ovat täynnä töihin ryntääviä kansalaisia. Noh, parempi näin päin. Kun astuin Elielinaukion nurkilla autosta ulos, tunsin, kuinka olin todellakin saapunut takaisin Pohjolaan; kylmä viima heilautti takkini liepeitä ja suorastaan pureutui vaatteideni lävitse, värisyttäen minua luihin ja ytimiin asti. Kuitenkin tuo minulle sopivampi kuiva ilma tuntui aivan siltä kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi takaisin kotimaahani. Meri-ilmasto ei edelleenkään oikein sovi minulle - ei ainakaan liian pitkiä aikoja.

Pieni istumistauko matkalaukkujen päällä odottamassa onnikan saapumista oli paikallaan, koska se auttoi minua pysymään hereillä. Turusta saapuva punainen bussinmötkäle kaartoikin Kiasman pihaan melko pian, vaihtoi seuraavaksi määränpääkseen Kuopion ja lukitsi ovensa vartiksi. Ihmisiä alkoi lappamaan joka suunnasta kantamuksineen auton ympärille, ja puheensolina täytti pienen alueen ilmapiirin. En muistanut, että suomalaisetkin puhuvat näin paljon - kenties olin kuunnellut liikaa brittien päivittelyä siitä, kuinka suomalaiset puhuvat vain silloin kun on tarpeen ja on jotain sanottavaa; ilmeisesti jokaisella on jotain tärkeääkin asiaa, koska miltei kukaan ei vain jököttänyt vaiti. En tiedä, moinen saattaa olla vain illuusio, jota Britannian kulttuuri minulle on viimeiset puolitoista kuukautta esittänyt kotimaani kansalaisista. 

Kuljettajat saapuivat aamukahveiltaan aukaisemaan bussin ovet sekä tavaratilat täsmälleen varttia yli kahdeksalta. Ihmisissä alkoi näkyä liikehdintää, ja miltei jokaisen kasvoille tuli tuo perisuomalainen huolestunut ilme, joka kysyi: "Onhan minullekin varmasti tilaa?"

Tavarat lastattiin autoon nopsakkaasti, mutta ilmeisesti OnniBus on kehittänyt palveluitaan, koska niihin kiinnitettiin samankaltaiset lappuset kuin lentokentällä ja matkustajille annettiin kuittilipuke omien matkatavaroiden löytämisen helpottamiseksi. Hauska huomata, miten jokaisella matkustuskerralla voi huomata kyseisen bussiyhtiön laajentuneen johonkin suuntaan. Moinen saattaa tosin nostaa hintoja jatkossa, mikä ei kuitenkaan yllättäisi ketään tämän laman keskellä.

Talouspolitiikkapohdintojeni jälkeen asetuin mukavaan asentoon ensimmäiselle näkemälleni vapaalle istuimelle ja naputtelin tabletilleni muistiin kaiken tähän saakka lukemanne tekstin tästä blogimerkinnästä.
___

Välimerkintä: olin juuri vaipumassa syvään uneen seurattuani huvittuneena ohikiitäviä maisemia - vielä harmaampiahan nuo ovat kuin Englannissa - mutta jokin järkyttävältä kuulostava harpyijan rääkäisy herätti minut. Kiitos, mukana matkustavat lapsiperheet: todennäköisesti pysäytitte sydämeni hetkeksi, koska luulin joutuneeni tässä minua vähiten stressaavassa vaiheessa seikkailujani keskelle jotain järkyttävää onnettomuutta tai muuta aivan yhtä hirveää. Tavallisesti en kiitä vahvaa lääkitystäni, mutta ainakin tällä kertaa olen kiitollinen siitä, että pääsen kolmiolääkkeiden avulla palaamaan kauneusunilleni.
___

Heinolassa katsahdin puoliunisena ulos ikkunasta ja näin, miten pienet lumihiutaleet hiljalleen leijuivat alas taivaalta. Sama näky oli ollut minulla vastassa Lontoossa, kun Oxford Streetillä oli yhden rakennuksen katolla ilmeisesti keinolumihiutaleita maisemia koristamaan taikonut laite, kuten moni on maanantain postauksesta kenties lukenutkin. Mutta tällä kertaa lumi oli ihan oikeata.

Bussi lähti pian jatkamaan matkaa. Jonkun puhelin soi vähän ajan päästä, ja minulla meni hetki aikaa tajuta, että olen Suomessa ja että minulla on jumittunut englannin kieltä pääasiallisesti vastaanottava kielikorva päälle: olin aivan varma, että keski-ikäinen mieshenkilö vastasi puhelimeensa "beibe, beibe". Koetin kääntää aivojani päästämään suomea hieman enemmän läpi ja pian äkkäsinkin, että vastaus oli ollut vain yksinkertainen "päivee, päivee".

___

Mikkelissä pidetty tauko riitti todistamaan minulle, että kyllä tänne oli jo talvi tullut. Minun oli kaivettava viereiselle istuimelleni asettamasta laukustani äitini minulle edellisellä OnniBus-reissulla etelästä pohjoiseen antamat villasukat, koska ulko-ovista virtasi auton seisoessa paikallaan koko ajan kylmää ilmaa lattiatasossa. Lumipeite oli Savon korkeuksilla jo pysyvämmän oloinen. Kuitenkin maisemat pysyivät erittäinkin harmaina. Asia ei johtunut kuitenkaan pelkästään sääolosuhteista; bussin ikkunoihin oli teiden pinnasta roiskunut hirmuinen kerros kuraa.

___

Pian linjuri kaartoikin Varkauden Matkakeskuksen pihaan, ja minulla oli ihana äitini vastaanottokomiteana parkkipaikalla. Rahtasimme tavarat hänen autoonsa ja hurautimme pitämään lounastauon hänen luonaan, koska tämän suuren seikkailun viimeinen julkisen liikenteen muotoinen kyyti lähtisi liikkeelle kohti Joensuuta vasta kolmen jälkeen. Äidillä oli tuota pikaa pöydässä valmiina ihania kanajauhelihasta valmistettuja lihapyöryköitä tomaattikastikkeella sekä salaattia, joka minun mielestäni on nimenomaan salaattia: porkkana-omenaraastetta klementiinin paloilla ja rusinoilla. Ruokalevon jälkeen maistui kupponen kuumaa ja monta, monta palaa mustikkapiirakkaa.

Pian tuli aika lähteä takaisin Matkakeskukselle. Äiti pakkasi vielä mukaani hedelmiä evääksi, vaikka juuri äsken tuli ahmittua kotiruokaa oikein kunnolla - ei sitä koskaan tiedä, josko raiteille olisi tippunut vaikka lehtiä...vaan ei sillä, ei taajamajunien kanssa näillä seuduilla ole ongelmia yleensä ollut. Joka tapauksessa menimme hyvissä ajoin odottelemaan junaa asemalle. Vanha kunnon sinivaunuinen taajamajuna saapuikin täsmälleen aikataulussa kello 15.22. Raijasin laukut vaunun ovesta sisään ja lähdin tämän suuren seikkailun viimeiselle vaellukselle.

Kiitos, äitikulta! Kukaan ei osaisi huolehtia seikkailevasta pennusta niin hyvin kuin oma emo.

___

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 43

Tällä kertaa hieman kiireessä kirjoitettua ajatusvirtaa kellonajan mukaan.
Huomenna sitten parempaa settiä! Kai. :)

6.13
Aamulla ylös kuudelta. Katsoin netistä sään. Ilmoitti, että luvassa hieman sadekuuroja aamulle, ja heti alkoi ikkunaan ropisemaan vettä. Ihan kuin sää olisi ollut silleen: "Krooh....mitä, munko vuoro nyt oli? Okei, mitä mun piti- -ai niin, sadetta!"

8.24
Bussi oli oikein nätisti yli vartin myöhässä, onneksi olin varannut aikaa vaihtaa EasyBus-kuljetukseen Victoria Coach Station -asemalla. Tämäkin oikein mukava yhteensattuma, koska bussikyytejä varatessani otin vahingossa hieman aikaisemman EasyBusin, mikä pakotti minua ottamaan tämän ainakin tuntia aiemmin lähtevän National Express -bussin. Jos olisin mennyt myöhemmällä NatExillä, olisin ollut auttamatta myöhässä EasyBusista. 

11.59
Viimeinen bussimatka Brittilässä, joka vei suoraan lentoasemalle. Aurinko piristi maisemia tulemalla esiin pilvien takaa. Ja kannatti tuostaa se lippu, koska hieman nihkeästi suhtautuivat edelläni menneen mobiililaitteen ruudulta näytettyyn lippuun.

15.40
Noin puolitoista tuntia sitten tuli käytyä jättämässä isot laukut lentöyhtiön huomaan, sitten kuljin kaikkien turvatarkastuksien läpi ja pääsin vihdoin kansainväliselle alueelle, josta itse käytän nimitystä No-Man's-Land. Täällä sitten odottelemaan toistaiseksi klo 17.50 saakka, jolloin on aikataulutettu tieto lähtöportista. Siihe saakka palloilua ympäriinsä, äsken kävin syömässä The Flying Horse -nimisessä Wetherspoon-ketjun ravintolassa. Hyvää oli, joskin yhä mautonta. Missä oli purilaisen kastike? Onneksi ei ollut hinnalla pilattu, pääsi halvemmalla kuin suomalaisissa vastaavissa.

17.03
On tullut hetkonen kuljeksittua ympäriinsä. Tuhlailin viimeiset kukkaron pohjalla olleet punnat, ei niitä olisi kannattanut enää vaihtamaan mennä. Istuksin pitkään paikallani kuunnellen musiikkia ja selaillen Internetin ihmemaailmaa - tiesittekö, että elintarvikevirasto Eviran mukaan ei enää saa puhua lörtsyistä, koska moinen ei kuvaile kyseistä elintarviketta tarpeeksi? Jotta näin Suomessa, halunnenkohan takaisin moisten turhien päätösten keskelle...?

18.10
Täsmälleen kymmentä vaille kuusi ilmaantui tieto siitä, mille portille pitäisi mennä odottamaan. Suuntasin heti portille 11. Oli hauskaa, kuinka yhtäkkiä pienellä alueella olevista ihmisistä enemmistö puhuikin suomea. Siellä täällä soi Nokian kuuluisa soittoääni. Taas askelta lähempänä kotia...

18.45
Kone lähti matkaan kohti Suomea. Kiinnitin turvavyöni ja noudatin kaikille yhtä tuttuja turvaohjeita, jotka esiteltiin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Jouduin koneen kohottua korkeammalle kohtaamaan ärsyttävän olosuhdeseikan: koneen langaton verkko ei toiminut. Matka piti sitten pärjätä pelkällä mp3-soittimella. Onneksi latasin sen akun kokonaan eilen illalla.

AIKAMATKUSTUS ETEENPÄIN AJASSA - KAKSI AIKAVYÖHYKETTÄ ITÄÄN PÄIN

23.20
Lento oli kapteenin kuulutustenkin mukaan 25 minuuttia etuajassa. Mikäs siinä. Astuin väkijoukon mukana vihdoin takaisin Suomen maaperälle. Heti perään pääsin taas skannailemaan biopassiani sekä verkkokalvojani turvatarkastuksessa. Noudin pikaisesti hihnalta matkalaukkuni, jotka olivat nekin selvinneet perille turvallisesti. Sen jälkeen pääsin kulkemaan vapaasti ulos hengittämään minulle tuttua ja heti kodikkaalta tuntuvaa ilmaa.

23.42
Pikkusiskoni saapui miehensä kanssa noutamaan minua lentoasemalta. Pääsin majoittumaan kissojen keskelle - ja sain iltapalaksi oikein kunnon ravintolatason oikeaoppista risottoa. On pikkusiskosta tulossa melkoinen MasterChef. Ja ruisleipää! Tuota taivaallista, pehmeää, kuituisaa, makoisaa - nom!

2.11
Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaankin? Aamulla nimittäin aikaisin bussiin ja kohti pohjoista...  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 42

Ilmeisesti eilinen päivä oli ollut melko väsyttävä, koska heräsin vasta tasan kahdeltatoista, kun Big Benin kellojen sointi kaikui olohuoneen puolelta television toistamina (ei aavistustakaan mistä ohjelmasta oli kyse). Nousin ylös todella hitaasti, jälleen kiittäen itseäni siitä, että olin venytellyt kunnolla ennen nukkumaanmenoa edellisiltana - paikkani olivat yhä hitusen jumissa, enkä halunnut edes tietää, kuinka jumissa olisin ollut ilman venytyksiä.

Vaan jälleenpä pääsivät Britannian sääolot sanomaan minulle ähäkutti. Suorastaan masentavan sateinen ilma pakotti minut pelkistämään viimeistä kokonaista vuorokautta, jonka viettäisin tällä maaperällä tämän seikkailun aikana. Olin alun perin kaavaillut viettävän tämän päivän kulkien ympäri Basingstoken puistoalueita, istuskellen rauhassa kauniissa maisemissa ja napsien paljon valokuvia, mutta eipä tuo harmaus kovin houkuttelevan näköiseksi tee juuri mitään paikkaa tässä maailmassa.

Mutta on sadesäässä hyvätkin puolensa. Lähtiessäni kaupungille hoitamaan viimeisiä tuliaisostoksia sekä tulostamaan puuttuvaa matkalippua kohtasin jälleen sateen raikastaman ilman, joka yhdellä hengenvedolla auttaa matalapaineen keskellä uinuvalta tuntuvaa mieltä heräämään; keuhkoissa saakka viileältä tuntuva ilma antoi keholleni sysäyksen, joka auttoi laittamaan jalkaa toisen eteen sateenvarjonkin alla. Suunnistimme Steven kanssa ensimmäisenä kirjastolle, jotta tulostamatta jäänyt lippu ei jäisi millään tavoin viime tinkaan.

Tässä kohtaa minun on jälleen kerran pakko sanoa, että ainakaan Englannin kreivikuntien yleisissä kirjastoissa ei ole otettu huomioon alueen ulkopuolella asuvia asiakkaita, koska ilman Steven kirjastokorttia en olisi voinut tulostaa yhtään mitään. Jos olisin halunnut itselleni kortin, mikä on mahdollista, minulla olisi pitänyt olla jonkinlainen kirjallinen todiste siitä, että asuin edes väliaikaisesti jossain paikallisessa osoitteessa, eikä kuuden viikon ajalle ihan osoitteenmuutoksia ruveta tekemään. Lisäksi olosuhteista päättelin myös, että kirjastojen määrärahat ovat aivan yhtä niukat kuin Suomessa; kaikilla asiakaskoneilla oli tuo kirottu Internet Explorer -selain, eikä mitän muuta, ja vieläpä vanhentunut versio! Oli erittäin vaikeaa saada kaivettua e-lippu esille kyberavaruuden sopukoista, koska Google Drive ja IE eivät oikein tule toimeen keskenään. Sain kuitenkin monen mutkan kautta lipun viimein tulostettua, mikä oli pääasia.

Kirjaston (jota ei muuten kutsuta täällä nimellä Basingstoke Library vaan Discovery Centre) jälkeen jatkoimme tutkimaan muita Festival Place -ostoskeskuksen liikkeitä. Yksi kerrallaan löysin etsimiäni tuliaisia ja viivasin niitä yli mielessäni olleelta ostoslistalta. Muutaman tunnin kuljeskelun jälkeen Steve lähti suunnistamaan takaisin asunnolleen, mutta itse jatkoin ostoksia valtavassa ostoskeskuksessa vielä jonkin aikaa. Kaikki paikat oli koristeltu joulukuusilla ja -valoilla, kaikki kaupat täynnä lahjaehdotuksia ja alennuksia - jotka lopulta tulevat olemaan vielä edullisempia hintoja joulun jälkeen.

Suomi mainittu!

Näitä liukuportaiden ja hissien yhteydessä olevia merkintöjä on aina ihan kaikialla.

Illan pimetessä alkoi nälkäkin muistuttaa olemassaolostaan. Pysähdyin hyödyntämään yhtä kauppakeskuksen asiakkaille tarkoitettua interaktiivista infotaulua, josta pystyin tarkastelemaan läheisiä ravintoloita ja niiden tarjontaa. Päätin suunnistaa Ed's Dineriin, joka oli kauppakeskuksen toisessa päässä. Ravintola oli oikein kunnolla amerikkalaisen diner-ravintolan mukainen paikka, jossa soi rock-klassikoita - pöydissä oli jopa pikkuruiset jukeboxit, joista asiakkaat saivat päättää mitä paikassa soi ja hinta biisipäätökselle oli vain 20 pennyä!

Otin kunnon "Original"-nimellä kulkeneen aterian, joka oli oikein makoisa. Hintakaan ei ollut paha, pääsin halvemmalla kuin vaikkapa Amarillossa ja palvelukin oli erittäin hyvä.

Kyllä tätä mielellään söi samalla kun taustalla soi Little Richardin Long Tall Sally. 

Aterian päälle kiertelin ja kaartelin vielä siellä täällä, kunnes vihdoin totesin löytäneeni kaikki etsimäni tuliaiset ja suuntasin takaisin asunnolle pimeyden ja sateen halki. Asunnolla kupponen teetä sekä makoisaa mansikkalakritsia, sitten pakkaamaan tuliaiset kunnolla ja nukkumaan. Huomenna pitää olla ajoissa liikkeellä, jotta kaikki menee niin kuin olen suunnitellut.

Kotiin pääseminen tuleekin olemaan se kaikista suurin seikkailu, johon olen valmistautunut jo tänne saapumisesta saakka.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 41

Aamu alkoi varhain. Kellot soivat jo kuudelta, ja nousin sängystä kuin hypähtäen. Pikaisen aamiaisen jälkeen puin ylleni kevyen mutta mihin tahansa säähän sopivan varustuksen, ja lähdin suunnistamaan kohti Basingstoken linja-autoasemaa. Kadut olivat melko hiljaisia. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta kirpakassa syyssäässä ja kevyt tuuli puhalsi viileää ilmaa suoraan pohjoisesta. Saavuttuani perille jäin odottamaan kyytiäni, joka tulikin paikalle tuossa tuokiossa. Istuuduin ikkunapaikalle tuijottamaan maisemia, joiden ohitse bussi lähti kiitämään kohti pääkaupunkia.

Aurinko suorastaan paahtoi suurten ikkunoiden läpi kivutessaan ylemmäs kohti taivaankannen huippua - välillä mietin olisinko tarvinnut aurinkovoidetta keskellä marraskuuta. Reitti kulki Heathrow'n lentoaseman ohitse, ja oli todella erikoista nähdä valtavien jumbojettien nousevan ilmaan niin kovin läheltä. En hurmoksessani muistanut kaivaa kameraa esiin, ja kyyti jatkoikin matkaa pitkin moottoritietä.

Pian bussi kaartoikin Hammersmithin keskustaan. Kiitin kuljettajaa ja hyppäsin kyydistä. Saman tien kaivoin tablettini karttaohjelman esiin ja lähdin suunnistamaan kohti läheistä kauppakeskusta, johon olin suunnitellut meneväni ensimmäisenä. Löysin etsimäni liikkeen pian ja yliviivasin tuliaislistalta jälleen yhden kohteen. Jatkoin läheiseen ruokakauppaan, ostin Meal Deal -välipalan ja jatkoin temmellystäni pitkin Hammersmithin katuja. Olin katsonut kartalta muutamia kohteita, jotka kiinnostivat minua. Eniten minua kiinnosti vintage-kauppa Old Hat, erittäin hienolaatuisen mutta sopuhintaisen ja nimenomaan miesten vintage-vaatetuksen erikoisliike (yleensä liikkeet keskittyvät ainoastaan naisten vaatteisiin).

Kuitenkin Old Hat oli pettymys. En ole ilmeisesti millään muotoa brittiläisen muotoinen, koska kaikki paidat, takit ja liivit olivat minulle aivan liian isoja, mutta puolestaan esimerkiksi kengät olivat aivan liian pieniä - vaikka liikkeen kokoelma on aivan valtavan hieno ja laaja! Kiitin kuitenkin liikkeen ammattitaitoista ja ystävällistä henkilökuntaa ja jatkoin eteenpäin. Tarkastin seudun kirpputorit ja pari muuta liikettä, mutta jouduin jatkamaan edelleen tyhjin käsin.

Vaihdoin suunnitelmaa oikein olan takaa ja metsästin lähimmän julkisen liikenteen aseman. Kävelin nopsakkaasti Barons Court -metroasemalle, ostin edullisen päivälipun ja lähdin huristelemaan maanalaisella kohti Camden Townia. Puolisen tuntia meni matkaan, mutta samalla sain palautettuani mieleeni viime vuoden lontoonreissulla läpikäymiäni liikkeitä ja katukauppoja.

Saavuttuani perille aloin käymään urakalla läpi kaikkia mahdollisia ikuisten markkinoiden 

puljuja. Ihan kuin edellinen käyntini olisi tapahtunut edellisenä päivänä, koska kaikki samat alueet olivat täynnä samoja kauppiaita - ainoastaan myyntiartikkelit olivat hieman vaihtuneet viime näkemästä. Suuntasin Camden Lockiin sekä Stable Market -ostoskortteleihin, jotka olivat kirjaimellisesti täynnä sekä ihmisiä että kauppatavaraa. Sää vaihteli jatkuvasti, välillä satoi, välillä tuuli melko kovaa, välillä paistoi kuin kesällä konsanaan.

Muutaman kaupan jälkeen onnistuin vihdoin löytämään erään esineen, jonka olin luvannut ennen matkallelähtöäni ostaa ystävälleni! Ei siinä mennytkään kuin kahta päivää vaille kuusi viikkoa, mutta lopputulos ratkaisee aina! Iloisin mielin jatkoin markkinoilla pyörimistä useita tunteja.

Kävin läpi kaikenlaisia kokoelmia, joita ei missään muualla näkisi. Kuitenkin olin jälleen pettynyt - taas kerran etenkin liivien ja kauluspaitojen laajoista valikoimasta ei löytänyt ainuttakaan sopivaa mallia, ei ainuttakaan. Kävin läpi kaikki vaaterekit, vaatekappale kerrallaan rauhassa tutkaillen, mutta ei. Mukaani ei tarttunut yhtään mitään.

Koetin hieman piristää mieltäni syömällä jotain, koska hyvä ruoka, parempi mieli. Otin mix & match -annoksen kiinalaista ruokaa, jonka hotkin miettiessäni seuraavia kohteita.

Ruokailun jälkeen pyörin markkinoilla vielä jonkin aikaa. Oli jännä huomata, miten alueen tunnelma muuttui auringon hitaasti laskiessa horisontin alapuolelle. Pimeys laskeutui hiljaa alueelle, mutta meininki puolestaan tuntui vain ikään kuin kiihtyvän. Musiikkia alkoi soida kovempaa kaikkialla, ihmiset jammalivat pitkin kauppakujia ja markkina-alue muuttui melkoiseksi menomestaksi. Koska en itse löytänyt enää mitään kiinnostavaa, lähdin suunnistamaan jälleen kohti metroasemaa. Halusin vielä käydä keskustassa ennen kuin lähtisin suuntaamaan kohti Hammersmithin linja-autoasemaa, josta kyytini takaisin Basingstokeen lähtisi illalla.

Keskustassa nousin maan alta Oxford Streetillä, joka oli koristeltu todella upealla valaistuksella. Kaikkialla oli led-valoja, valoköynnöksiä ja valopalloja - Bond Streetin aseman kohdalla alkoi yllättäen jopa sataa kevyitä lumihiutaleita, jotka tajusin tekolumeksi vasta muutaman minuutin kuluttua, kun huomasin niiden satavan ainoastaan yhden rakennuksen kohdalla.

Primark puolestaan tuotti minulle yhden pettymyksen lisää. Olin vuosi sitten tutustunut liikkeen "kulttuuriin" ja konventioihin tarjouksien metsästämisessä, mutta ei sieltä yksinkertaisesti löytänyt yhtään mitään - jopa Bathin pikkuruisessa Primark-liikkeessä on enemmän valikoimaa miehille, enkä valehtele yhtään! Siellä miehille oli sentään kaksi erilaista mallia puvun liivejä, kun Oxford Streetin superkaupassa oli yksi. Suorastaan kiihtyneenä kävin koko kaupan läpi kahteen kertaan, mutta jouduin kellonajan vuoksi lähtemään kohti asemaa, että ehtisin ajoissa linja-autoni kyytiin. Shame on you, Primark, shame on you!

Viime kerralla löysin sentään jokusen vaatekappaleen, tällä kertaa jouduin vain tuhahtelemaan naurettaville "onesies"-tyyppisille fleece-haalareille, jotka jostain kumman syystä ovat muodissa miestenkin oloasujen keskuudessa. Pakko kysyä: kuka hemmetti haluaa näyttää kolmevuotiaalta julkisillakin paikoilla? Pitäkööt muotisuunnittelijat idioottimaiset keksintönsä, minä luotan kirppareihin, jotka tarjoavat tyyliä ja laatua.

Matkustin vielä kerran maanalaisella Hammersmithiin ja hakeuduin pysäkille, jolle istuuduin odottelemaan kyytiäni. Lopulta National Express saapuikin. Ensin kyyti kulki jälleen Heathrow'lle, jonka bussiasemalla jouduin odottelemaan noin tunnin verran seuraavaa suoraa kyytiä Basingstokeen. Pieni lepotauko teki kuitenkin terää, olin nimittäin kävellyt päivän aikana jo aikamoisia matkoja.

Toinen National Express -linjuri heitti minut perille takaisin aamuiseen lähtöpisteeseeni, josta raahauduin väsyneenä juomaan kupposen teetä, katsomaan dokumenttia ensimmäisen maailmansodan rintamalta otetuista valokuvista, vuodattamaan ajatuksiani teille, arvon lukijat ja lopulta nukkumaan. Huomenna viimeinen kokonainen vuorokausi Britannian maaperällä. Katsotaan mitä se tuo tullessaan...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 39

Kello soi aamukahdeksalta. Herättyäni meni hetki tajuta asioiden laita: viimeinen aamu Streetin ja koko Somersetin kamaralla. Nappasin aamulääkkeeni ja katsahdin ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla, sää halusi näköjään muistuttaa minua siitä, että ihan vielä en Britanniaa ja sille ominaisita sääoloja ole jättämässä taakseni. Petasin sänkyni ja kasasin kaikki tavarani sen päälle. Yritin ylläpitää jonkinmoista järjestystä, mutta ei siitä kasasta ottanut kyllä selkoa. Aivan hirmuinen keko mustia vaatteita, jonka keskeltä erottui ainoastaan pari viininpunaista pilkahdusta.

Asetin musiikkia soimaan ikkunalaudalle ja otin molemmat matkalaukkuni esille. Tyhjensin nekin kokonaan sängylle ja sen ympäristöön. Sitten asetin nuo kaksi laukkua kannet auki sänkyä vasten ja aloin pohtimaan tavaroiden lastaamista. Otin esille kotona laatimani listan kaikesta pakkaamastani tavarasta ja rupesin lappaamaan vaatekappaleita yksi kerrallaan siististi viikattuna laukkuihin. Ruksin tavaroita listasta sitä mukaa kun niitä sattui käsiini.

Pidin aina silloin tällöin pienen tuumaus- ja juomatauon pakkailupuuhissani ja siten söin aamiaiseni pätkissä. Oli hyvä, että olin varannut paluumatkan lentolippuuni yhden ylimääräisen laukun, koska tullessani matkatavaroiden paino oli melkein täsmälleen 20 kiloa (iso oranssi laukku) ja 10 kiloa (pienempi tummansininen). Olkalaukkuni olin pakannut oranssin sisälle tänne tullessani, mutta koska ostoksia ja tuliaisia oli kertynyt viikkojen aikana niin paljon, oli muutettava sinisen laukunkin paino 20-kiloiseksi ja pakattava käsimatkatavarat olkalaukkuun.

Ahdoin kaikki pienikokoisemmat ja painavammat esineet siniseen laukkuun, kun taas oranssiin pakkasin mahdollisimman paljon tilaavieviä, kevyempiä esineitä. Runsaan parin tunnin kuluttua pakkausurakka oli vihdoin valmis, olin ruksinut listastanikin kaikki tuomani tavarat - sekä tietty kirjannut ylös täältä mukanani lähtevät uudet esineet ja asiat. Kävin läpi vielä kaikki sängyn- ja pöydänaluset, pöydät ja tuolit. Kaikki oli kasassa.

Pakkausproseduurin jälkeen oli hyvä pitää pieni hengähdystauko. Junan lähtöön oli vielä monta tuntia aikaa, joten päivä ja iltapäivä kuluivat vain rennon oleskelun parissa.

Puoli viiden maissa päätimme käydä vielä paikallisessa The Bear Inn -majatalossa syömässä Streetin seikkailuni päättymisen kunniaksi - etenkin koska kyseinen majatalo tarjosi aina halpoja lounasannoksia lauantaisin. Tilasin itselleni oikein kunnon lasagnen salaatilla, jälkiruoaksi päädyin valitsemaan mangosundae-jäätelöannoksen.

Astuessamme ulos ravintolan ovista ulkona taivaalla poksahti näyttävä ilotulitus kylän toiselta laidalta. Keskiviikkona olleen juhlapäivän jälkeinen lauantai oli kuulemani mukaan viikon kohokohta ilotulitteiden kohdalla. Sattuma oli kuitenkin hauska, ikään kuin kyläkin tahtoi toivottaa minulle hyvää matkaa uuteen seikkailuun omalla tavallaan.

Kuuden jälkeen Samin äidin puoliso Mark saapui hakemaan minua. Sanoin isäntäväelle vielä kerran kiitokset ja heipat - kiitos, Linda ja Sam! Ilman teitä ei tästä harjoittelusta olisi tullut mitään. Mark kyyditsi minut kaikkialle ulottuneen pimeyden keskellä Castle Caryn asemalle, joka toi heti mieleeni muistoja saapumispäivästä. Tulostelin junalippuni automaatista, hyvästelin Markin ja jäin odottamaan jälleen First Great Western -yhtiön junaa. Puiden takaa näkyi aina muutaman minuutin välein rakettien väriloistetta tähtitaivasta vasten.

Pian juna saapuikin ajallaan. Rahtauduin laukkujeni kanssa kyytiin, asetin laukut paikoilleen ja kävin istumaan minulle varatulle paikalle ja huokaisin hiljaa itsekseni. Ensimmäinen etappi saavutettu - ja heti kiitämässä kohti toista.
__________________ 

Juna pysähtyi samalle asemalle kuin saapumispäivänäkin eli Readingiin. Siellä tutkailin aikatauluja ja kyttäsin omaa junaani. Onneksi täällä päin on nykyään käytössä erittäin hyvin toimivat interaktiiviset, kosketusnäytölliset aikataulupäätteet, joiden avulla löytää oikealle laiturille helpommin. Oma junani oli lähdössä parinkymmenen minuutin kuluttua laiturilta 1 eli aseman täsmälleen toisesta päästä. Lähdin raijaamaan tavaroitani hissiltä toiselle, kunnes vihdoin saavuin ykköslaiturin äärelle. Siihen saapuikin pian odottamani juna, joten kapusin kyytiin.

Istuttuani alas matkustajille yllättäen kuulutettiinkin, että kyseessä oleva juna oli poikkeusaikataulujen vuoksi eri suuntaan lähtevä, joten siirtykää laiturille kaksi. Tein työtä käskettyä ja siirryin junasta toiseen. Kun laskin laukkuni penkille, mietin, että jotain puuttui. Samassa tajusin, että sininen laukku oli unohtunut toisen junan matkatavaratelineeseen penkkien yläpuolelle! Sydämeni jätti pari lyöntä väliin. Samassa sinkosin itseni takaisin toiseen junaan hakemaan laukkua, joka onneksi oli yhä paikallaan. Aikaa ei ollut ehtinyt kulua edes minuuttia, joten selvisin säikähdyksellä. Noin viiden minuutin odottelun jälkeen se oikea juna, jossa itsekin kaikkine tavaroineni istuin, lähti kohti Basingstokea.
__________________

Basingstokeen saavuttuani suuntasin suoraan uloskäynnille, jonka luona puolisoni perhetuttu Steve odottikin minua aiemmin sopimamme mukaisesti. Nappasimme asemalta taksin hänen asunnolleen, joka osoittautui oikein rauhalliseksi ja mukavaksi majapaikaksi, aivan kuten Lindan ja Samin kämppä Streetissä. Niinpä asetuin mukavasti aloilleni, nautin kupin teetä ja jäin suunnittelemaan huomista - tämä suunnilleen Joensuun kokoinen kaupunki vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!
__________________

Once again I want to thank Linda and Sam, Sam's dear mother Katrina and her family and Sam's grandparents Billy and Bobby.
Without you this trip would not have been a true adventure filled with the warmth of a loving family. All the hospitality you have shown me, all the luxuries you shared with me and all the experiences you guided me to go through and enjoy - I will never forget them.
I will meet you again one day, and until then - have a nice rest of the year, a happy Christmas, everything nice, cheers and cheerios!

From the bottom of my heart, thank you.

  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 37

Mistä huomaa, että alitajuisesti stressaa tulevasta?

Ainakin minun kohdallani siitä, että nukun kuin tukki iloisesti suoraan puoleenpäivään saakka. Vaikken edellisenä yönä valvonut edes hirmuisen pitkään, nukuin yhtäjaksoisesti ainakin yksitoista tuntia sivuuttaen iloisesti kaikki asettamani herätykset. No jaa, eipä aikatauluuni ollut mitään merkittynä, mutta silti moinen kertoo selkeästi lähestyvän muutoksen stressaamisesta.

Enää kaksi yötä Streetissä.

Lauantai-iltana lähtee juna viemään seikkailijaa kohti itää, ja kahden päivän sisällä pitäisi sitten saada kaikki tavarat inventoitua ja pakattua. Onneksi mukanani on pitkä lista aivan kaikesta mukaan ottamastani, joten niiden järjesteleminen ei ole suurempi ongelma, mutta sitten kuvaan astuvatkin ostokset - tuliaiset, omat uudet vaatteet, tilpehöörit ja ties mikä kaikki. Onneksi lähtiessäni pakkasin tavarat fiksusti siten, että nyt takaisin mennessäni ruumaan menee yhden 20-kiloisen laukun sijaan kaksi ja käsimatkatavara survoutuukin olkalaukkuuni. Tavalla tai toisella.

Mutta se olisi huomisen ja lauantain huolenaihe. Tänään oli ilmeisesti taas vain lepopäivä. Kuten jo mainitsin, pääsin ylös vasta kahdeltatoista keskipäivällä. Sen jälkeen vietin monta tuntia vain kartoittaessani tulevan majapaikkani seutuja sekä tutkiessani matkustusmahdollisuuksia ja niiden hintoja. Onneksi pääasiallisten matkojen liput olen jo varannut ja maksanut, joten niistä ei tarvitse välittää.

Illemmasta piipahdimme keskustassa hieman tutkailemassa lisää tuliaisostoksia ja sitten suorimmekin taas jokaviikkoiselle illalliselle Samin äidin talolle. Tällä kertaa oli luvassa chili con carne riisillä.

Herkullisen aterian ahtamisen jälkeen sovimme lauantain aikataulut (lähin juna-asema kun on jonkin matkan päässä täältä) ja saimme kyydin takaisin asunnolle. Ilta vierähti vain notkuen rauhassa sisällä, koska ulkona vain satoi ja satoi.

Vaan sellainen kuuluukin Brittilän sään olla.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 35

Tämän päivän jälkeen täyttyy viides viikko vienosti vikuralleen vinksahtaneita seikkailuja Albionin maaperällä. Olkoon se siis hieman runollisemmassa muodossa, koska mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei juurikaan tapahtunut.

Eipä ollut erityinen päivä tämä,
on tullut nähtyä ennenkin sateiset syyspäivät nämä.
Vaan aurinkokin aina silloin tällöin pilkahteli pilvien takaa
varmistaakseen että olisi sää edes hitusen vakaa.

Aamu oli luonteeltaan letkeän hidas
ja sama pala kuin joka aamu oli pian seikkailijan kidas'
Pohti lähtevänsä hieman etäämmäs kenties
tämä syvästä unesta verkkaasti heräilevä mies.

Vaan koska kellotaulu hänen noustessaan jo puoltapäivää esitti
ajatukset seikkailemisesta moinen aamurytmi vesitti
Mut eipä antanut häiritä tai harmittaa liikaa;
olihan tässä vielä päivätolkulla aikaa.

Oli piljetit ja liput valmiiksi varattu
matkat ja yöpaikat järkätty ja maksettu.
Eikä mielinyt mennä kauemmas talsimaan,
päätyi siis keskustaan hieman vaeltelemaan.

Kirpputorit ja kaupat jo hälle tutut
tarkastamaan riensi kaikenlaiset rätit ja nutut
Puheaikaa kaukoviestimeenkin ostamaan meni,
edellinen lataus kun kortista pois jo hupeni.

Päivän kylällä kiertelemässä vietti rauhallisen,
illastaan kun oli suunnitellut hieman erilaisen.
Kun nälkä saman katon alla kurnia alkoi,
porukka ruokailemaan Wetherspooniin oikoi.

Oli pihvi-iltamat luvattu joka tiistaiksi nimittäin
Siispä sinne suuntasi ryhmä suorastaan suin päin
Mitäpä murentaa valkkaamaan,
sitä porukassa pohtimaan.

Kaikille annos kunnollinen löytyi
Jokaisen kukkarokin vain tarjoussumman verran köyhtyi
Sitten herkkuja odottamaan
ja lopulta herkkuja ahmimaan.

Oli filetta, potkaa, kylkeä ja kanaakin,
tiskin takana juoksuttivat oluthanaakin.
Atrian päälle suut makiaksi vielä lykkäsi
Jokaiselle jotakin, mistä kukin itse tykkäsi

Oli siinä päivä semmoinen siis
Suunnitelmista kuitenkaan ei veisannut viis
Vaan josko kauemmas huomenissa kulkee,
moista miettii vielä kun unille asettuu ja silmänsä sulkee.
__________________

Poetiikan ja dramaturgian ammattilaiset sekä kriitikot pitäköön nyt melut mahassaan, tarkoitus ei ollut olla mitenkään ylitaiteellinen - ei huvittanut vain kirjoittaa samaa juttua kuin melkein puolet koko blogistani jo käsittää.

Huomisen suunnitelmat suuntautuvat tentin ikeen alta vapautuneen kohdalla siis kenties kohti Wellsin keskiviikon maalaismarkkinoita, ja onhan tuo Glastonbury Abbeykin vielä käymättä. Illalla sitten ilotulitusten metsästystä Guy Fawkesin nimissä.
Remember, remember...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 30

Tämän päivän seikkailu oli jälleen akateeminen. Hidas aamu, sängystä nouseminen uskomattoman hankalaa. Ilmasto tuntui painavan hartiani lysyyn, ikään kuin raskas massa sumua olisi koko ajan leijunut kaikkialla, syrjäyttäen kaikki mahdollisuudet saada raitista ilmaa. Ikkunan avaaminenkaan ei auttanut, sama kohmeinen tunne leijaili ulkonakin. Minua ei todellakaan ole tehty meri-ilmastoon...

Suihku auttoi minua heräämään, aamiainen antoi myös vähän pontta päivään. Kuitenkaan en voinut suunnitella yhtään mitään sen suurempaa, koska kello kolmelta paikallista aikaa oli tiedossa minua kammoksuttava, aikataulutettu seikkailu, jolla kohtaisin informaatiotutkimuksen maailman akateemisia vastuksia; bibliografinen valvonta, sen kaikki nyanssit ja standardit. Kiinnostavaa, mutta tentittynä niin puuduttavaa.

Viimeiset kolme varttia ennen hoohetkeä kävelin vain ympäri asuntoa. Tentin alkamisen odottaminen on aina kamalaa, oli sitä sitten koneen äärellä tai kampuksella! Odotit sitten viisi tai neljäkymmentäviisi minuuttia - ihan sama, tuntuu aina ikuisuudelta.

Lopulta kello löi 15.00. Kysymykset ilmaantuivat Optima-oppiympäristöön. Sulkeuduin erittäin epäsosiaalisena, kaikkeen pieneenkin meluun ärähtäen reagoivana tietokoneena, joka koetti jäsennellä kiintolevynsä sisältöä ja valita sieltä relevantin informaation esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen.

Kolme tuntia pakersin, tekstiä syntyi neljä sivua. Toivottavasti olin jauhanut asiaan liittyviä juttuja. Kun kello oli kuusi, läimäytin tenttikirjan kiinni ja huokaisin syvään. Nyt vain odottamaan tuloksia - ja ai niin, lukemaan ensi keskiviikon tenttiin...mutta ei tänään.

Jälleen oli käynyt kutsu illalliselle. Maleksin hitaasti olohuoneen työpöydän ääreltä vaihtamaan vaatteeni, ja pian lähdimme kävelemään tuttuun suuntaan.

Samin äiti oli tällä kertaa tehnyt melkomoisen kattauksen: neljää eri pastaruokaa, jokaista sorttia valtava määrä. Lautaselleni kertyi kaikkea tarjolla olevaa, oikein kunnon sekoitus eri makuja.

Neljää eri pastaruokaa! Lasagnea, spicy pasta, pestopastaa sekä pasta carbonara!

Palattuamme takaisin asunnolle olin aivan naatti. Aivoni löivät tyhjää - koeta nyt tässä sitten jotain nasevaa blogitekstiä kirjoittaa. Huomiselle päivälle en edes jaksa suunnitella mitään ekstraa, koska juuri nyt on vain elettävä hetkessä. Toivottavasti sää sallii lauantain seikkailuni toteutumisen.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 28

Pitkän seikkailupäivän (ja videoneditointiyön) jälkeinen aamu alkoi todella, todella hitaasti.
Pääsin kunnolla tolpilleni vasta hieman ennen puoltapäivää, ulkona aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Raahauduin aamiaiselle tuijottelemaan kovin autiolta tuntuvaa Strode College -lukion pihaa. Syysloman vuoksi piha oli aivan tyhjä, kun tavallisesti kadun toisella puolella vilisi aina tähän aikaan lounastauon pitäjiä.

Vietin suurimman osan päivästä hoitaen paperitöitä ja maksupuuhia. Tutkin kiivaasti aikatauluja ja ostin matkalippuja sinne tänne, samalla tarkastellen rahatilannetta, verkko-opintoja, tenttiaikatauluja, uutisia, sosiaalisessa mediassa pörrääviä otsikoita ja mahdollisia kohteita, joiden luokse seikkailuni eivät ole vielä johtaneet. Aika kului, kului ja kului. Pian kuulinkin äänen takaani sanovan, että kello neljältä sitten lähdetään.

Hetkisen aikaa mietin, että mistä oli kyse. Sitten muistinkin, että meidäthän oli kutsuttu jälleen illalliselle, tällä kertaa Samin isovanhempien luokse. Neljältä läksimmekin sitten kävelemään hieman samaan suuntaan kuin aina aikaisemminkin, mutta tällä kertaa pysytellen enemmän keskuskadun puolella. Matkan varrella erään kaupan kulmalla pysähdyimme silittelemään mustaa kissaa, joka tuijotteli oven vierellä kaduntallaajia.

Perillä oli todellakin kotoisa tunnelma, kuljimme suoraan keittiön ja herkullisten tuoksujen läpi olohuoneeseen. Viimeistään silloin oli vaihdettava päälle small talk -vaihde, joka oli ollut nukkumassa aamupäivän epäsosiaalisen suvantovaiheen aikana. Kuului nimittäin sellaisella tahdilla oikein kunnon maalaisenglantia, että moisessa jäävät ylioppilaskirjoitusten kuuntelukokeet kakkoseksi sen siliän tien.

Pian kävikin kutsu pöytään. Luvassa oli jälleen roastia, mutta tällä kertaa naudanlihaa. Lisukkeet olivat melkein samat kuin viime roastilla, porkkanoita, palsternakkaa, parsakaalia, ruusukaalia, uuniperunoita ja Yorkshire puddingeja sekä kastiketta. Ja jälkiruoaksi chocolate pudding -suklaaleivosta kastikkeineen. Eipä tarvinnut miettiä enää iltapalaa.

___________________

Nyt illalla tätä kirjoittaessani tajuan, että huomisaamun koittaessa olen ollut Englannissa täydet neljä viikkoa. Kaksi kolmasosaa oleskelustani on siis jo takana. Kuluneiden viikkojen aikana minulle on kertynyt jo kokemuksia ties mistä kaikesta. Kaksi viikkoa siis jäljellä, katsotaan mitä tuovat tullessaan. Suunnitelmia on, lauantaina olisi tarkoitukseni vaeltaa kymmenen mailin (n. 16 km) matka etelämpään, sieltä sitten suuntaa länteen kohti Bridgwateria. Miksi? Se selviää teille myöhemmin.
Sen verran paljastan, että luvassa on metsiä ja kansallisten juhlapyhien juhlimistunnelmia. Ainakin luulisin.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 26

Tähän mennessä blogimerkinnät ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia, mikä todistaa, että seikkailu on ollut mukava. On kuitenkin otettava realismin (en puhu nyt kirjallisuuden lajista) peili käteen ja katsottava siihenkin, tuijotettava todellisuutta suoraan silmiin. Romantiikka tekee sokeaksi, ja moinen puree suoraan omaan nilkkaan.

Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.

____________________

Että sitä osaakin väsyttää, vaikkei ole tullut tehneeksi kovin paljoa. Onneksi aamuun oli talviaikaan siirryttäessä lisätty yksi tunti, jotta sai itsensä hereille hieman helpommin ilman pommiin nukkumisen oloa. Aamiaisen ja aamutoimien jälkeen olikin sitten napattava tenttikirja käteen ja ruvettava lukemaan. Lisää luetteloinnissa esiintyviä entiteettejä, joihin kuului muun muassa teokset, niiden ekspressiot ja manifestaatiot sekä yksittäiset kappaleet.

Että osaa tällä kertaa olla puuduttavaa. Niinkin puuduttavaa, että vaikka onnistuin saamaan teoksen luettua iltapäivään mennessä kokonaan loppuun, olin suorastaan aivokuollut.

Ulkona oli melko kirkasta, joskin harmaata, tuuli puhalteli puuskittain ikkunan takana. Silti ei tehnyt mieli lähteä ulos. Aamiaisen jälkeen sitä ei ollut oikein syönyt mitään, mutta ei tehnyt mieli syödäkään. Ei tehnyt oikein mieli tehdä mitään. Mikäs tässä nyt oikein oli?

Sitten aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mistä oli kyse. Koti-ikävä. En ole koskaan ollut näin kauan poissa kotoani yhtäjaksoisesti, varsinkaan vieraassa maassa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut soittaa, että hei, lähdetkö ulos kävelylle tai tuletko meille hengailemaan, on sunnuntai, relataan. Ei ketään. Tai olisinhan voinut soittaa, mutta eipä tuolta melkein kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päästä lähdetä ihan noin vain sunnuntaikävelylle.

Veri vetää takaisin kotiin, mutta miksi? Olenhan matkalla, eikö niin? Lomalla - - ahah, siinäpä se. Tämä ei ole lomaa. Tämä on arkea, jota vietetään tuntemattomassa ympäristössä rajoitetuilla puitteilla. Saatan olla kaukana normaalista arkiympäristöstä, mutta en minä arjen velvoitteilta pakoon pääse. Enkä nyt puhu mistään kotitöistä, moiset ovat oletusarvoista elämistä, olit missä tahansa. Nyt puhun koulutuksesta, opiskelusta, kasvamisesta, oman elämänsä asioiden hoitamisesta. Tentteihin lukeminen on yksi noista asioista.

Töiden paras puoli useimmissa tapauksissa on se, ettei niitä tarvitse raahata kotiin. Opiskelu etenkin yliopistotasolla kuitenkin on akateemisen taakan kanssa elämistä joka päivä, aamusta iltaan. Se tarttuu kynsillään paitani helmaan ja roikkuu siinä, matkustin minä missä tahansa. Se ei hellitä, ennen kuin opintopisteet ja tutkinnot ovat plakkarissa. Ja niihin on vielä pitkä matka.

Mietin kaikkea tätä melkein koko illan tuijottaen silmät lasittuneina tabletin näyttöä, josta hohkasi kasvoilleni kylmää valoa. Minulla meni pitkään tarttua itseäni niskasta kiinni, tunkea itseni kylpyhuoneeseen, antaa suihkun herättää huonoista lukuasennoista jumahtaneen kehoni ja sitten koettaa keksiä, mitä tässä oikein tekisi. Ei enempää opintoja, koska niistä on saanut tänään tarpeekseen. Ruokaa, kenties. En jaksa tehdä mitään, joten se on tänään takeaway.

Kävelin keskustaan ja nappasin tutuksi tulleesta ravintolasta pikaisen annoksen vähän sitä sun tätä. Astellessani takaisin asunnolle kuulin satunnaisia ilotulitteiden vihellyksiä ja poksahduksia. Täällä päin ei ole moinen yhtä rajoitettua kuin Suomessa, etenkään koska marraskuu ja perinnejuhlat lähestyvät. Jatkoin hiljaisena edelleen asunnolle ruoka-annos kädessäni ja kämpän avaimet toisessa.

Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.

Jos vain pääsisi nyt saunaan.

Suomessa tullut jo lunta. Täällä ei ilmeisesti ihan vielä.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 23

Eipä tässä tarvitse paljoa suomalaisten lukijoiden näitä ilmoja kadehtia, koska tulee se talvi hiljalleen tännekin päin. Lunta tai räntää en vielä ole nähnyt, mutta piru vie tässä kosteassa ilmastossa harmaina päivinä on kylmä sisällä! Kiskaisin villasukat tiukemmin jalkaan ja nappasin lämpimän fleece-oleskelutakkini sängyn päältä. Katsoin ulos, eikä oikein kiinnostanut lenkille lähtö tänään. Eipä siinä, olihan tuota viikon päästä pidettävään tenttiinkin aloitettava joskus lukemaan.

Aamiaisen jälkeen päivittelin pitkään Internetin ihmemaailmassa otsikoituja tapahtumia maailmalta, etenkin koto-Suomesta. Koko päivä tuntui valuvan lörsäämiseen, koska en saanut juuri mitään aikaiseksi. Olivat kyllä jalatkin pienen levon tarpeessa, koska olin kahden edellisen ostospäivän aikana kulkenut yli 40 000 askelta suuntaan jos toiseen.

Iltapäivän tienoilla sain tartuttua itseäni niskasta ja tenttikirjaa selkämyksestä kiinni ja aloin tutustumaan hieman tarkemmin jo aikaisemmin luennoituun bibliografiseen valvontaan. Kyseessä oli siis motiivit kirjastoluetteloinnin takana, ei sinällään vaikeaa, mutta todella hankalasti muotoiltua tekstiä - tällaisia nämä tutkijat tuppaavat olemaan: niin hekumoissaan tutkivat aiheitaan, etteivät osaa kirjoittaa niistä selvästi ja simppelisti.

Parin tunnin kuluttua olikin jo aika hieman laittautua, koska kutsu oli käynyt jälleen Samin äidin luokse illalliselle. Kävelimme hieman tihkua kovemmassa sateessa kylän toiselle laidalle, ja meitä tervehtivätkin jo ihanat tuoksut keittiöstä sekä lämpimät sanat talon emännältä.

Tänä iltana oli vuorossa englantilainen perinneruoka nimeltään Toad in the hole. Se oli ikään kuin Yorkshire pudding -taikinaan leivottuja englantilaisia maalaismakkaroita, jotka maistuivat bratwurstilta. Oikein ihanaa. Moisen kanssa tarjottiin perunasosetta sekä keitettyjä papuja, jälkiruoaksi olikin sitten butterfly cake -kuppikakkuja, makoisia muffinssitaikinasta tehtyjä leivonnaisia, joiden päällä oli kermaa ja perhosen siiviksi muotoillut suikaleet taikinaa. Kuorrutteena kerman alla oli myös makeaa marjahilloa.

Illan päätteeksi meidät heitettiin (onneksi) aivan täysimahaisina takaisin kämpälle. Laitoin kameran, soittimen ja tablettini laturiin, sillä seuraavana aamuna puoli yhdeksältä lähtee kyyti Bathiin.
Seikkailu viktoriaanisen ajan naimakauppamarkkinoiden kultakaupunkiin, jossa on roomalaisia kylpylöitä...Saa nähdä mitä siitä tulee. Ainakin sadetta on luvattu, mutta hei: nyt ollaan Britanniassa.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 20

Maanantai, kas kummaa. Jälleen aktiviteettien suhteen hyvin hiljainen päivä. Eilinenkin auringonpaiste oli pimentynyt totaalisesti harmauden ja hieman viileämmän ilmamassan saavuttua seudulle.

Koska englantilaiset maanantait eivät kuitenkaan eroa suomalaisista juuri ollenkaan, tuli mieleeni tänäänkin muutamia mielenkiintoisia havaintoja, joita ei tule kotimaassaan ajatelleeksi.

TALOJEN NIMET

Tämä on hauska havainto. Suomessa on hyvinkin perinteistä nimetä esimerkiksi maatilat, ja on myös jokaisella taloyhtiölläkin oma nimensä - virallisessa rekisterissä. Ennen vanhaan tilojen nimiä saattoi lukea enemmänkin pihapiiriin saavuttaessa jossain kyltissä tai muussa vastaavassa, mutta sitten osoitteet ja asukkaiden erisnimet tulivat niiden tilalle.

Puolestaan täällä Britannian maaperällä näkee jatkuvasti taloilla olevan omat nimet! Kävelinpä miltei mitä tahansa katua pitkin, näen aina talojen seinillä mitä erikoisimpia ja persoonallisimpia kylttejä, joissa ei todellakaan lue omistajien nimiä - ellei jonkun sukunimi sitten ole esimerkiksi The Old Dairy.

Omakotitaloja on nimetty toisinaan katujen mukaan, esimerkiksi jos kadun nimi olisi vaikka Willow Road, sen nurkalla olevan omakotitalon kyljessä voi lukea Willow House. Nimet voivat myöskin olla aivan jotain muuta, vaikkapa Sunny Cottage tai The Three Midgets. Minusta tällainen käytäntö on hauska, antaa asumiseen lisää persoonallisuutta ja luo lämpimämpää tunnelmaa naapurustoonkin.

LISÄÄ RUOASTA

Pakko sanoa, eivät puolijuoksevaan jogurttiin tottuneen suomalaisen makuun osaa todellakaan tehdä maitotuotteita. Ostin hieman aikaisemmin erästä luomujogurttia, ja se oli paksumpaa kuin ranskankerma. Vilkaisin ravintosisältöä ja rasvaprosentti osoittautuikin melkomoisen korkeaksi. Noh, Sainsbury's-ruokakaupasta ostin sitten tarjouksessa ollutta rasvatonta jogurttia, taisi olla Danonen Danio-jogurttia, passiohedelmän makuista - ja ihan yhtä paksua! Purkin kyljessä lukikin, että on nimenomaan lisätty tiettyjä maidon ainesosia, jotta olisi "extra thick".

Miksi hitossa kaiken pitää sitten olla niin paksua? Ensimmäisellä viikolla täällä ollessani menin ostamaan ruoanlaittoa varten ruokakermaa, ja jouduin miettimään ihan samaa. Kerman kenties alin lukema rasvan osalta oli 18 prosenttia, kun taas viereisissä purkeissa lukema lähenteli viittäkymmentä. Ei sillä, saapahan tuhtia ruokaa tehtyä, ostan minä koto-Suomessakin sitä raskainta, yli kymmenprosenttista kermaa ruoanlaittoon. Vaan moinen on Suomessa juoksevaa. Täällä sitä ei meinannut saada purkista ulos edes työkaluilla.

Vielä yhtenä kummallisuutena haluan mainita ranskalaisten perunoiden tarjoileminen. Itse olen tottunut siihen, että ranskanperunat ovat mausteisia, ihanan rapsakoita päältä ja täyteläisiä sisältä. Täällä puolestaan on merkillinen tapa kaataa ranskalaisten päälle hirmuinen loraus viinietikkaa, suolaa sekaan ehkä ripaus. Lopputulos: mikäli kyseessä on take away -annos, perunat muuttuvat kotiin kävelemisen aikana mauttomaksi möhjöksi.

Siinä oli tämän maanantain sisältö oikeastaan kokonaan, koska tämä harmaa päivä jäi opiskelun ja pohdiskelun tasolle. Eipä siinä, ei tuolla ulkona juuri nyt huvittaisi taivastella, pitää odottaa, että Atlantilta tästä ohitse kulkeva myrskyrintama menee menojaan.

(Edelleen haluan muistuttaa, että tekstin ei ole tarkoitus loukata paikallisia tapoja. Haluan vain nostaa esille ja kyseenalaistaa asioita, jotka tehdään huomattavan paljon erilaisemmin kuin kotona Suomessa.)

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 19

Nimensä veroinen sunnuntai alkoi auringonpaisteella ikkunaverhojen lomasta. Ulkona värikkäitä puita heilutteli melko voimakas mutta samalla elämään hiukan pirteyttä tuova tuuli. Lämpömittarit ilmaisivat lämpötilan olevan jopa viidentoista asteen yläpuolella. Nousin hitaasti mutta hyvin levänneenä vuoteestani ja aloin käymään läpi tälle päivälle tekemiäni suunnitelmia; koska ilma oli osoittautunut noin kauniiksi (ja koska säätiedotuksessakin koko päivälle luvattiin poutaa), päätin olla kulkematta tänään metriäkään millään kulkuneuvolla ja rupesin aamiaista syödessäni miettimään heti uutta visiittiä naapurikylä Glastonburyyn. Näin sunnuntaisinkin melkein kaikki kaupat olisivat siellä auki, joten ajattelin voivani jatkaa tuliaisten etsiskelyä samalla kun pääsisin ilman sen kummempia aikatauluja reippailemaan pitkin kauniita maisemia ja idyllistä katukuvaa.

Aamiaisen jälkeen varustin itseni kevyesti, ilmoitin palaavani jossain vaiheessa iltapäivää ja lähdin matkaan. matkaa ei ollut ehtinyt kertyä kovinkaan paljoa, kun minun oli The Roman Way -tienviitan kohdalla aivan pakko ottaa päällystakki yltäni ja kääriä myös paitani hihat - aurinko paistoi suoraan yläpuoleltani suorastaan helottaen, eikä tuulikaan millään tavoin kylmältä tuntunut. Jatkoin matkaani vilkkaan liikenteen kohistessa ohitseni suuntaan ja toiseen, mihin lie kaikilla ollut menoa.

Oikaisin Morrisons-kaupan kohdalla muutaman korttelin verran Pyhän Marian kirkon parkkipaikan kautta ja päädyin minulle jo melko lailla tutuksi tulleen kauppakadun alempaan päätyyn. Aloin heti silmäillä näyteikkunoita. Huomasi hyvin, että halloween olisi tulossa, koska kaikkialla oli mustaa, violettia ja oranssia, noidan hattuja, lepakoita ja kurpitsoita - tai ainakin niiden kuvia, jos ei muuta.

Noidista tulikin mieleeni Glastonburyssa vahvasti esillä olevat kaksi merkittävintä piirrettä: maanläheisyys ja myytit. Etenkin jälkimmäistä korostaa suorastaan mieletön määrä liikkeitä, joissa myydään aivan kaikenlaista noituuteen liittyvää, niin vakavin kuin leikillisinkin mielin. On goottivaatteita, sisustuselementtejä ja matkamuistoja, mutta myös tarot-korteista ennustusta ja sielunparantajia melkein joka nurkan takana kauppakortteleissa. Korukauppoja on myös todella paljon, ja niissä myydään ilmeisesti seudulle ominaisia kiviä ja kristalleja sekä kauniiksi työstetyissä koruissa että ikään kuin irtotavarana. Koruissa näkyy hyvin paljon merkkejä muunlaisestakin kuin kristillisestä kolminaisuudesta - Isän, Pojan ja Pyhän Hengen korvaa kelttiläisissä koruissa keho, mieli ja sielu.

Kävin läpi lukuisia kauppoja kysellen ystävieni puolesta etsimieni kohteiden perään, mutta paikalliseen tematiikkaan eivät moiset oikein kuulu. Olisi siis etsittävä muualta ja nyt vain nautittava tunnelmasta sekä jatkuvasti minut sanattomaksi vetävistä kokoelmista kaikenlaista, mihin ei Suomessa todellakaan törmäisi.

Kauppakierrosten päälle päätin hieman käyskennellä vain pitkin katuja kauppakorttelien ulkopuolella. Olin jo aikaisemmin huomannut, että brittiläisillä on kadun- ja paikannimien suhteen hauska maku. En voinut olla naurahtamatta muutamille kylteille.

Kirjaimellisesti käännettynä Lampaanviuluntie.

Vapaasti käännettynä Pers-sulku (close on siis umpikatu, hyvin yleisiä Englannissa).

Päädyin kävelemään myös Benedict Street -katua (hehheh, Cumberbatch) pitkin, ja pian vasemmalle puolellani kohti korkeuksia nousi Saint Benedict's Church kirkontorni, joka seisoi hiljaisena kadun varrella.

Kun olin napannut kirkosta kuvan, selkäni takaa kuului kommentti: "Kannattaa tulla katsomaan illalla, ikkunoissa palaa silloin valo."

Käännyin ympäri ja kohtasin pientä valkoista koiraa talutushihnan päässä pitelevän rouvashenkilön, joka paljastui melkoiseksi sanataituriksi. Hän esittäytyi ja paljastui olevan paikallinen runoilija ja kulttuuriaktiivi Carol Pool.

Hän kertoi minulle laativansa etenkin paikalliseen kulttuuriin ja mytologiaan liittyviä runoja, joista ilmeisesti tunnetuimman hän esitti minulle siltä seisomalta. Sanataituruus osoittautui hänen erikoisalakseen riimien ja sanaleikkien kautta, koska runo oli erittäin viihdyttävä mutta samalla opettavainen, ajaton mutta ajankohtainen. Aiheena oli paikalliseen mytologiaan liittyvät kysymykset, joita yleensä Glastonburyyn liittyen kyseltiin: haudattiinko kuningas Arthur tänne? Oliko Camelotin legendan järven neito täältä päin? Ja missä oikein ovat Glastonbury Abbeyn rikkaudet, joita ei enää raunioista voisi löytää?

Keskustelimme pitkän tovin sanoista, niiden etymologisista alkuperistä sekä niillä leikkimisestä ja niiden ymmärtämisestä. Kielitiedettä opiskelevalle moinen oli erittäin mukava interaktiivinen luento asioista, jotka nykypäivänä jäävät liian vähälle huomiolle maailman kiireellisyyden vuoksi. Jutustelutuokion päätteeksi toivotimme toisillemme aurinkoista syyssunnuntaita ja jatkoimme omiin suuntiimme.

Vilkaisin kelloa ja tulin siihen tulokseen, että olisi aika suunnata jo takaisin päin. Niinpä kuljin jalanjälkiäni pitkin tulosuuntaani kirkon takapihalta maantien vierukselle iltapäiväauringon yhä loistaessa taivaalla. Poikkesin matkalla vielä hieman suuremmassa Tesco-supermarketissa (eipä ollut heilläkään sitä eilen etsimääni Niveaa, ihan mahdotonta meininkiä, sanon ma) ja nappasin mukaani ruisleiväksi nimetyn ylihintaisen leipomuksen konditoriahyllystä. Ei sillä, ihan hyvää se oli etenkin ruoan lisukkeena, mutta ei sitä kyllä ruisleiväksi voi sanoa.

Jaa tämä on paikallinen käsitys ruisleivästä?

Jatkoin Tescolta kävelyäni valtatien vierellä ja pysähdyin hetkeksi istuksimaan The Roman Wayn vieressä olevassa puistossa ihan vain nauttiakseni kauniista syysilmasta. Kotona Suomessa oli kuulemma talvirenkaiden vaihtoaika koittanut, yöpakkasia ja lumisadetta. Täällä puolestaan oli kuin elokuun alussa.

Pienen levähdystauon jälkeen suorin tieni takaisin Streetiin. Keskityin loppuiltapäivän informaatiotutkimuksen aineopintoihin, joiden ensimmäisestä tentistä olin saanut toivomani kiitettävän arvosanan. Illalla pääsin maistelemaan Tescon ruisleipää currykanan kanssa ja viettämään rauhallista uuteen alkavaan viikkoon valmistautumista.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 15

Täälläkin alkaa pikkuhiljaa ilma muuttua kylmemmäksi. Varsinkin asunnon sisällä tuntuu erittäin viileältä, koska ilma on niin pirun kosteaa verrattuna Suomen oloihin. On kuin oleskelisi koko ajan järven rannalla mökillä, siellä aivan kaikki tuntuu aina kostealta ja kylmältä, niin vaatteet ja lakanat kuin kaikki paperi- ja pahvipakkauksetkin. Säätietojen mukaan ilman kosteusprosentti onkin koko ajan sata prosenttia tai ihan pikkuisen alle.

Tämä keskiviikko alkoi aikaisella kauppareissulla Lidliin. Eipä ollut valikoima kovinkaan erilainen suomalaiseen kyseisen ketjun liikkeeseen nähden, joskin tietynlaiset kulttuurisidonnaiset tuotteet ovat oma lukunsa - ei ollut ruisleipää, ei. En antanut moisen lannistaa minua, vaan ostin uunituoreen ciabattan sekä pippurireunaista meetvurstia (joka tosin oli pelkästään porsaan lihaa; täällä ei saa syödä hevosia) ja päälle herkullisen näköisiä omenoita. Hintaluokka oli aivan samanlaista kuin kotonakin, varsinkin tarjoustuotteiden kohdalla. Liukuhihnoja myöten kaikki tuntui niin samanlaiselta, että kassan sanoessa "Good morning" mietin hetken, että miksi tuo oikein puhuu englantia, tietääkö hän minun olevan englannin opiskelija.

Aamun ostosmatkan jälkeen söin aamiaista kaikessa rauhassa, muu talonväki oli lähtenyt jo kouluun. Jäin hetkeksi tutkistelemaan, mistä kaikkialta ystävieni tilaamia tuliaisia kannattaisi lähteä etsimään, varustauduin sadesäähän ja painuin keskustaan. Sateenvarjo ja vettä hylkivä takki tulivat tarpeeseen, koska taivaat aukenivat saman tien.

Kävellessäni pitkin Streetin pääkauppakatua muistin edellisen päivän pohdinnoista erään yksityiskohdan: kirjasto. Kirjastorakennus tulikin nurkan takaa esiin, ja käänsin suuntani sitä kohti. Kaunis kivirakennus, ulkoa melko vanhan näköinen mutta sisältä hyvinkin moderniksi laitettu avara tila. Poikkeuksena suomalaiseen sisustusarkkitehtuuriin (kaikkialla valkoista) lattiat ja seinät olivat melkoisen värikkäät. Kaikkien teosten kirjavat kannet tekivät näystä vieläkin eläväisemmän.

Tunsin oloni hyvin kotoisaksi hyllyjen keskellä, joskin aivan kaikki kirjahyllyt olivat hieman matalammat kuin Suomessa - meillä olisi ainakin yksi rivi ylöspäin lisää tilaa käytössä. Ympärilleni hetken katseltuani menin asiakaspalvelutiskiltä kyselemään hieman edellytyksiä yleisökoneiden käyttöön ja saman tien yllätyin suuresti: maksullisia nettikoneita? Koska minulla ei ole paikallista kirjastokorttia, olisi minulta vieraaana peritty jopa puolen tunnin Internet-päätteen käytöstä 1,20 puntaa. Asiakkaille moinen olisi hieman halvempaa, mutta asiakkuus olisi edellyttänyt pysyviä paikallisia osoitetietoja, jota minulla ei tietenkään näin lyhyellä visiitillä ole. Juttelin kuitenkin kirjastonhoitajan kanssa hetkisen ja puheenaihe sivusi myös omia kirjastoalan opintojani, joita varten tietokoneen käyttöoikeuksia ylipäänsä olin käynyt kyselemässä. Minulle toivotettiin poistuessani hyvien päivänjatkojen ohella onnea opintoihini. Ihania nämä kirjastolaiset, olitpa missä päin maailmaa tahansa.

Jatkoin reissuani keskustaan ja kiersin läpi kaikki minulle jo hyvinkin tutuiksi tulleet kirpputorit. Siirryin hiljalleen Clark's Village -ostoskorttelien puolelle katselemaan, olisiko outlet-myymälöissä hyviäkin tarjouksia, mutta mitään ei haaviini tarttunut tälläkään kertaa. Täytyy siis ruveta laajentamaan ympyröitä hieman kauemmas, jotta voisin saada paikallisista myymälöistä kaiken mahdollisen hyödyn irti. Parin tunnin sateessa haahuilun jälkeen palasin asunnolle tutkimaan aluetta hieman enemmän Internetin puolelta. Törmäsinkin netin ihmemaailmassa mash up -palveluun nimeltään Yelp, joka on kartalta pieniäkin erikoisliikkeitä ja kaiken maailman putiikkeja löytävä palvelu. Kätevä työkalu. Tallensin muutamia kohteita kirjanmerkkeihin tulevia päiviä varten.

Kello alkoikin lähestyä jo viittä, ja lähdimmekin isäntäväen kanssa taas Samin äidin luokse illalliselle. Otin mukaan sateenvarjon, mutta heti kun olimme astuneet ovesta ulos, olivat pilvet kaikonneet ja laskeva aurinko paistoi kirkkaana länsitaivaalla. Pikkuinen tujaus aurinkoa tekikin terää kaiken harmauden keskellä. Pikaisen kävelylenkin jälkeen saavuimmekin illallispöytään, ja tällä kertaa tajusin juuri ennen annokseeni kiinni käymistä tempaista kännykkäni esiin ja ottaa edes jonkinlaisen kuvan tarjoiluista: kanapiirakkaa perunasoseen ja keitettyjen kasvisten kera.

Maistuis varmaan sullekin?

Herkullisen aterian päälle söimme vielä jäätelöä jälkiruoaksi, ja lopun iltaa opetinkin Samin pikkuveljelle suomalaisia korttipelejä. Samin äiti ilmaisi suunnitelleensa viikon päästä perjantaina lähtöä Bathiin, mikä sopi minulle mainiosti - olinkin suunnitellut jossain vaiheessa käyväni varsinkin viktoriaanisen ajan kirjallisuudesta tutuksi tulleessa Bathin kaupungissa. Iltakahdeksan kieppeillä lähdimme kävelemään takaisin asunnolle. Sadepilvistä ei näkynyt enää hahtuvaakaan ja saimme kävellä koko matkan tähtitaivaan alla.

Huomenna olisikin luvassa sitten hieman isompi seikkailu, mikäli säätiedotuksessa iltapäivälle sijoittuvat ukkoskuurot eivät osoittaudu liian rankoiksi...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 12

Harmaata. Aivan kaikkialla. Koko taivas oli aivan väritön. Aamuauringolle ei ollut jätetty tilaa ollenkaan. Sen säteiden tielle oli viritetty paksu, vain yhtä ja samaa tuhkanharmaata sävyä tunnustava peite pilvimassaa taivaanrannalta toiselle. Sadetta ei kuulunut, puiden lehdet eivät hievahtaneetkaan. Kaikkialla oli vain seesteistä ja tyyntä. Ja väritöntä. Puiden väriloisto tyrehtyi kokonaan auringonvalon puutteessa. Linnut eivät laulaneet. Koko kylä tuntui olevan horteisessa unessa, sanonut todellisuudelle, että herätä minut sitten ensi viikolla ja pysäyttänyt ajan. Onhan lepopäiväksi sunnuntai yleensä leimattu, joten ei tehnyt minunkaan mieli nostaa edes päätä tyynystä.

Tuijoteltuani ikkunasta ulos ties kuinka pitkään sain itseni ylös. Raahauduin keittiöön ja yhtäkkiä saman tien takaisin kammariini - olin unohtanut ottaa lääkkeeni mukaan. Kaivoin pillerin sekä puolikkaan laukustani ja yritin uudemman kerran. Nappasin mukini ikkunalaudalta, siltä paikalta, johon sen olin joka ilta jättänyt. Könysin jääkaapille, tongin sieltä ananasmehutölkin, asetin sen takaisin kaapin oveen, suljin mokoman ja heitin lääkkeet kitaani. Mehu hyppäsi niiden perään varmistamaan, että ne pääsivät perille. Huokaisin syvään. Että tämmöinen päivä. Vilkaisin ranteeseeni; ei kelloa, sekin oli unohtunut makuuhuoneeseeni. Kaivoin kännykän taskustani ja tarkistin ajan. Kello lähestyi yhtätoista aamulla. Olin makoillut toimettomana vuoteessani miltei puolitoista tuntia.

Rupesin kokoamaan itselleni aamiaista. Ulkona ei tapahtunut vieläkään merkittävää. Yhtään ihmistä ei näkynyt kuljeksivan kadulla, eikä edes yläkerrassa asuvan perheen vauva rääkynyt kuten yleensä tähän aikaan. Maailma oli vain pysähtynyt. Linda käveli ohi, toivotti huomenta ja muistutti, että tänään siivotaan. Ai niin, totesin. Ah, mikä kontrasti eiliseen ja sen aurinkoiseen hälinään, kulttuuririkkaaseen päivään täynnä elämää. Nyt vain harmautta ja monotonista, hiljaisuuttakin vaimeampaa kohinaa. Vaikea selittää miltä ympärilläni kuulosti, mutta ei moinen rentouttavaa ollut. Olen monesti esimerkiksi öisen erämaan keskellä kuullut millaista hiljaisuus todella on, mutta tämä puolestaan vain ahdisti minua. Jotenkin tästä pitäisi vauhtiin päästä, käynnistää kohmeinen moottori kehoni sisällä.

Aika kului mysliä ja paahtoleipää mutustellessa - Facebookin ja muiden ah-niin-sosiaalisten medioiden äärellä tietenkin. Uutisia sieltä ja täältä, pelottavia kuvauksia maailman ebolatilanteesta, moneen kertaan luettuja otsikoita Nobelin rauhanpalkinnoista ja Suomen väkivaltatilanteen kartoittamisesta. Sosiaalisen median piireissä puolestaan uutisia yllättävänkin läheltä; ties kuinka moni ystäväni oli myös rantautunut Brittein saarille, jotkut ennen minua, toiset tulleet perästä. Jotkut jopa oleskelevat alle puolen sadan kilometrin säteellä Streetistä. Pitänee koittaa miettiä jonkinlaista get-togetheriä. Ajatuksenkulkuni kuitenkin keskeytyi kelloon vilkaisun johdosta. Oli aika nostaa itsensä nojatuolista ja ryhtyä pakertamaan siivousaskareiden parissa.

Hitaasti ja puolittain vastahakoisesti laitoin tietokoneet sun muut laitteet lepoon. Nappasin kuitenkin mp3-soittimeni taskuuni ja asetin napit korvilleni. En jaksanut edes päättää, mitä kuuntelisin, joten asetin soittimen satunnaissoittotilaan. Työnjaon mukaisesti valtasin keittiön omaksi toimialueekseni. Aivoni kytkeytyivät kotitaloustunneilla jalostamaani työmoodiin, joka ei hyväksynyt pienintäkään tahraa tai leivänmurusta astioiden pinnalla tai pöydillä. Rupesin raivaamaan kasaantuneita astioita hieman tarkempaan järjestykseen, ruokailuvälineet erilleen, sitten lautaset, lasit ja lopuksi ruoanlaiton jäljiltä likaantuneet pannut ja kasarit. Vieressäni käyntiin hurautettu pyykkikone hyrähti ja jatkoi omaa työtään, itse tartuin kunnolla toimeen oman tehtäväni parissa.

Imuri mölähti käyntiin toisella puolen asuntoa. Astia toisensa jälkeen kuurautui käsissäni puhtaaksi kuin automaatin toimesta. Ajatukseni kulkivat aivan muualla, miettivät edellisen päivän seikkailua sekä suunnitelmia uusista moisista. Ikävän poikanen iski kipeästi välillä suoraan sydämeen terävällä miekallaan, koitin väistellä ja torjua pistoja kuuntelemalla laulujen sanoja ja ajattelemalla jotain aivan muuta. Tästä todellakin puuttui jotain. Joko selän takaa ilmestyvät lämpimät kädet, jotka kainaloita kutitellen aina saavat minut hymyilemään tiskatessanikin tai sitten pieniä inahduksia päästelevä pikkuruinen kesy petoeläin, joka osoittaa huomionkaipuutaan yleensä tunkemalla pienen kuononsa kaiken tielle. Mutta nyt mitään tuollaista ei ollut lähellänikään, ainoastaan joka päivä pala palalta toipuvassa sydämessäni, jonka syvyyksissä pidin noita aarteitani visusti piilossa, suojassa kaikelta muulta. Nyt tässä kuitenkin oli vain työn alla oleva tiskikasa - ei se vuoreksi kasvanut kuitenkaan ollut - ja ikkunan takana aivan kaikesta elämää pois imevä harmaus.

Kun kaikki oli vihdoin valmista, oli jälleen aika vilkaista viisareiden asentoja. Toivottavasti ne sentään kykenivät liikkumaan tällaisessa suvannossa. Kello oli siivousurakan jälkeen saavuttanut iltapäiväneljän merkkipaalun. Minulle ilmoitettiin, että noin tunnin päästä sitten lähtö. En aluksi muistanut, että minne, mutta sitten harmauden keskellä välähti valonpilkahdus: kutsu sunnuntaiaterialle jälleen Samin äidin luokse.

Riensin vaihtamaan lenkkeilyvaatteet ylleni, nappasin avaimet seinältä ja sanoin palaavani pian. Asetin puhelimeeni hälytyksen kymmenen minuutin päähän ja rupesin ottamaan progressiivisesti nopeutuvia juoksuaskelia pitkin jalkakäytävää. Tällä kertaa nopea rutistus, paljon ylämäkiä ja spurtteja, sitten suihkuun ja ihanalle aterialle. Juoksureittini muotoutui tällä kertaa täysin satunnaisista käännöksistä kadunkulmissa, hieman uusien nurkkien taakse kurkistelusta ja yhä Streetin yllä vellovan harmauden päivittelemisestä. Ripaus elämää tuli onneksi minua vastaan; onnellisia, aivan vapaina mutta kuitenkin uskollisina omistajiensa läheisyydessä juoksentelevia koiria, joita harmaus ei sen kummemmin haitannut. Menivät vaan mistään piittaamatta välillä palaten isäntiensä tai emäntiensä tykö ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Juoksi erään päiväkodin lähellä pikkuinen oravakin tien poikki.

Lenkin jälkeen minulle antoi elämän eliksiirinä aina toiminut vesi hieman lisäpuhtia olemukseeni. Laittauduin huolella ja puin ylleni jotain vähän hienompaa - burgundinpunainen lempikauluspaitoihini kuuluva yksilö, musta liivi ja suorat housut. Kuitenkin pari nappia auki kauluksesta ja hihat käärittynä, jotten menisi turhan hienostelevana tavalliselle sunnuntai-illalliselle. Tavalliseen pahamaineiseen tapaani myöhästytin lähtöämme turhamaisuudellani; minkäs minä tähtimerkilleni ja luonteelleni yleensä mahdan. Astuessamme ulos ovesta mietin hiljaa mielessäni, olisiko sateenvarjo ollut tarpeen, koska säätiedotuksessa oli puhuttu sateesta, mutta en sitten syystä tai toisesta sanonut kuitenkaan mitään. Lähdimme sukkelaan kävelemään kohti kylän toisella laidalla meitä odottavaa tilaisuutta, unohtamatta kuitenkaan tervehtiä matkalla vastaan tulleita rauhallisen naapuruston kissoja.

Saavuimme perille vain minuutin tai kaksi myöhässä - riippuen tietty siitä, kenen kellolle oltiin uskollisia. Joten ei hätää. Samin äidin talossa olikin aivan eri tunnelma kuin ulkoilman harmaudessa. Keittiöstä kantautui vilkasta maalaisenglannin murteilla maustettua puhesolinaa, puhumattakaan ihanista erilaisista tuoksuista, joita vapautui ilmoihin aina uunin luukun avautuessa. Samin äidin vanhemmatkin olivat paikalla, eli meininki muuttui todellakin kieliharjoitteluksi. Kuullun ymmärtämiskokeissa ei ollut mitään haastetta näiden nopeiden maalaismurteiden kuuntelemisen rinnalla, mutta kielikorvani tottui kuulemaani hyvinkin pian. Pian kuulumisten vaihdon keskeytti kutsu pöytään.

Edellisellä aterialla oli touhu mielestäni mennyt aivan luksuksen puolelle, mutta tämä ylitti jo aivan kaiken. Roast for tea. Suomeksi ruokalajien kirjo oli siis seuraavanlainen: kaksi uunissa paistettua, täytettyä kanaa, jotka pilkottiin oitis ja tarjottiin täytteineen, uuniperunoita, parsakaalia juustossa, keitettyjä porkkanoita ja herneitä, uunissa paistettua porkkanaa ja palsternakkaa, herneitä ja tietty täyteläistä kastiketta. Lisäksi leivän sijaan aterian kanssa tarjoiltiin Yorkshire pudding -leivonnaisia, jotka olivat kuin hitusen suolaisesta lettutaikinasta tehtyjä tuulihattuja ilman täytettä. Sanoinkuvaamattoman herkullista. Eikä siinä vielä kaikki; jälkiruoaksi tarjottiin omenahyveen kaltaista crispy apple -uunijälkiruokaa (pilkottuja omenoita, niiden päällä rapea, makea murotaikina) valitsemani kastikkeen tai jäätelön kera - itse valitsin oikein perinteisen custardin eli lämpimän vaniljakiisselin - sekä chocolate pudding -nimellä kulkevaa, uunissa paistettua ja ihanan kuohkeaksi kohonnutta suklaaleivosta suklaakastikkeineen. Voi, miksen minä idiootti ollut pöytään tullessani tajunnut kaivaa kameraa esiin?

Vaikka ateria koetti koko ajan vetää minua aivan sanattomaksi, tuli Samin isoisän kanssa vaihdettua sana jos toinenkin. Jaoin kokemuksiani Suomen oloista ja vuodenajoista, luonnosta ja ruokakulttuurista. Rennosti naureskellen vertailimme kaikenlaista kahden kulttuurin välillä. Opin myös paljon alueen historiasta, etenkin sotavuosista mutta myös niiden jälkeisestä ajasta sekä alueella tapahtuvista juhlista ja karnevaaleista, joihin ehdottomasti ilmoitin aikovani ottaa osaa tämän seikkailun aikana.

Ilta venyi jutellessa. Sadekin oli kaikessa tuoksinnassa ehtinyt hiiviskellä yllemme. Lasiterassin katto ilmoitti sen saapuneen melkoisen kovalla rytäkällä. Nyt olisi tosiaan ollut se sateenvarjo tarpeen. Kuitenkin saimme vielä illan huipennukseksi kyydin Samin isoäidiltä takaisin asunnollemme. Kiitin isäntäväkeä kaikesta koko sydämelläni, melkein valmiina vaipua vain uneen mihin tahansa pehmeälle alustalle. Saimme kutsun tulla uudestaan aterioimaan heti alkavalla viikolla, enkä todellakaan edes ajatellut kieltäytyväni moisesta. Meille pakattiin myös jälkiruokien loput mukaamme. Toivotimme kaikille hyvää illanjatkoa ja yötä ja kipittelimme takaisin asunnolle. Vielä ulkona katsahdin hetkeksi taivaalle. Vaikka kuuta ei näkynyt, ei harmaudesta ollut jäljellä häivääkään. Ja sama koski minun kohdallani sekä kehoani että sisintäni.

Kyllä se vanha sanonta tiestä miehen sydämeen on aivan tosi. 

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 10

Tänä aamuna olin ajatellut hieman laajentaa näkemyksiäni lähiseudusta ja tutustua alueeseen hieman tarkemmin, samalla kuitenkin käyden tehokkaalla aamulenkillä. Kaksi yhden hinnalla. Olin suunnitellut reittini jo edellisenä iltana ja niinpä ulos astuessani lähdin päättäväisesti jälleen naapurikylä Glastonburya kohti.

Ohitin poikkeuksellisesti pellolle johtavan polun. Huomasin, kuinka niityllä laiduntavat lehmät olivat menneet aamukylpyyn juuri siinä kohtaa puroa, jossa olin kolmena edellisenä aamuna tavannut herttaisen joutsenparin. Siellä ne suorastaan ilakoiden polskivat, höpsöt otukset.

Kun olin saavuttanut lenkkisuunnitelman ensimmäisen merkittävän mutkan, oli pakko vaihtaa kännykän sekuntikello kameramoodiin ja napata kuva siitä, millä tavalla tulisi käyttäytyä. Tiedättehän varmasti sanonnan "Si fueris Romae, Romano vivito more" eli maassa maan tavalla. Englanniksi siis: "If you are in Rome, live in the Roman way."

Kuinkakohan moni noudattaa sanonnan mukaista sääntöä?

Kiersin Glastonburyn kylän sen eteläpuolelta kulkevia pikkuteitä pitkin ja lopulta Tor-kukkulan nähdessäni käännyin Streetiin vievälle tielle. Pakko mainita, että autotiet ovat Britanniassa edelleen suorastaan ahdistavan ahtaita - autoilijat eivät liene tykänneet kirjaimellisesti pitkin ahonlaitaa juoksevista ulkolaisista, jotka eivät ole varmoja, rikkovatko käyttäytymisellään liikennesääntöjä. Noh, ei minulle kukaan tööttäillyt. Jatkoin juoksemista auringonpaisteessa ja melko kovina mutta lämpiminä puuskina puhaltavassa tuulessa, bongaillen lisää haikaroita sekä pelloilla löhöileviä karjalaumoja.

Kun lopulta päädyin monen mutkan ja raskaan ylämäen jälkeen asunnolle, vilkaisin sekuntikelloa. Olin kulkenut melkein täsmälleen neljän Cooperin testin verran eli 48 minuuttia. Ei paha, koska en pitänyt yllä kovinkaan kovaa tahtia, ihan vain tasaista hölkkää. Venyttelyjen ja raikkaan suihkun jälkeen pääsin laskemaan Googlen karttapalvelun avulla reitin pituuden. Viisi mailia eli tasan kahdeksan kilometrin lenkki. Ei paha, varsinkaan tuossa vaihtelevassa mäkimaastossa.

Lopullinen reittini poikkesi suunnitelmasta hitusen, mutta moinen ei haitannut ollenkaan.

Syötyäni aamiaisen pysähdyin hetkeksi kertaamaan viikonloppusuunnitelmiani. Huomenna lauantaina olisi tarkoitus mennä oikein kunnon maalaismarkkinoille, ja sunnuntaina olisi puolestaan luvassa herkullinen ateria illalla. Ennen viikonlopun viettoon siirtymistä oli kuitenkin tehtävä vielä hieman koulutöitä, koska niiden takarajaksi oli asetettu maanantai. En halunnut jättää asioita roikkumaan, joten tartuin itseäni niskasta kiinni, asetuin koneen äärelle ja ryhdyin pakertamaan vertaispalauteraporttia toisen kirjastoalan opiskelijan tehtävistä.

Sain tehtävät vihdoin tehtyä ja katsahdin kelloon. Iltapäiväneljää näyttäneet viisarit alkoivat pikkuhiljaa muistuttamaan, että jossain vaiheessa olisi hyvä syödäkin. Käännyin isäntäväen puoleen ja totesimme yhdessä, että tänään tortilloja. Riensimme käväisemään Tescossa, ostimme kassin täydeltä ruokatarpeita ja palasimme asunnolle laittamaan ruoan kirjaimellisesti tulille. Sain kokatessani tutustua myös ostos-tv:ssä jatkuvasti mainostettavaan ihmesilppuriin, laatikon muotoiseen härveliin, jolla pystyi pilkkomaan kaikenlaista erikoisella tavalla. Tämmöinen härvilä, ihan hauska vekotin. Silti ei voita veistä ja leikkuulautaa, mutta on siitä hyötyäkin.

Lopputulos: tomaattista kanakastiketta, uunissa kypsytettyä pulled pork -possua, tomaattikastikkeessa paistettuja paprikoita, tuoretta lehtikaalia ja monia muitakin tortillapohjien väliin survottavia herkkuja. Pienenä sivuannoksena herkullisia porkkanoita ja omenoita rusinoiden kera, ruokajuomana allekirjoittaneella tuota ihanaa Ginger Beer -inkiväärijuomaa.

Katoimme illallista varten oikein olohuoneeseen tortillapöydän ja nautimme illasta rennosti herkutellen.

Ei mikään juhlapöytä, mutta ei moinen makua muuta. Nom!

Rennon ajanvietteen lisäksi ei tähän perjantai-iltaan juuri muuta mahtunut. Itse en oikeastaan muuta ajatellut kuin seuraavaa aamua ja odotin Wellsin lauantaimarkkinoita suorastaan jännittyneenä. Ties mitä sieltä voi löytää...