The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 44

HUOM! Tämä postaus päivittyy matkan etenemisen mukaisesti päivän mittaan! Torstaina 13.11.2014 tätä seuraavat lukijat: odottakaa päivityksiä, niitä tulee matkan edetessä semi-reaaliaikaisesti!

_______________________________

Aamu oli mielenkiintoinen kokemus. Kuvitelkaa itsenne tilanteeseen, jossa olette edellisenä iltana etsineet kuumeisesti mahdollisuutta päästä syömään Britannian kulttuurin stereotypisimmäksi ruokalajiksi usein nimettyä fish & chipsiä eli kalaa ranskiksilla. Ette kuitenkaan löytäneet sitä, mikä tarkoittaa sitä, että etsintä ei päättynyt vaan se jatkuu yhä. Se jatkuu jopa unissanne. Viimeinen muistikuvani unimaailmasta on nimittäin tuon ruoka-annoksen jahtaaminen. Ja mikä omituisinta, kun herätyskello muistutti minua palaamaan takaisin hereillä olevien kirjoihin, minä haistoin kalaruoan tuoksun asunnossa, jota en aluksi meinannut tunnistaa millään. Olin aivan sekaisin: missä oikein olin, miten olin sinne päätynyt - olenko minä edes hereillä vielä?

Sitten pieni kissanpentu toteaa lähimmältä nojatuolilta hyvin pikkuruisella äänellään: "Mi-iu."
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.

Nousin hitaasti ylös ilmapatjalta (samalla vaihtaen aikamuodon preesensistä imperfektiin). Edellinen ilta oli venynyt pikkutunneille, kun olimme siskoni kanssa yhteen ääneen päivitelleet Jyrki Sukulan löydöksiä vanhan kotikuntamme Joroisten suorastaan legendaarisesta hotelli Joronjäljestä. Unta oli aamukuuteen saakka ehtinyt siis kertyä alle neljä tuntia. Ravistin päätäni pitääkseni itseni hereillä, koska kello oli ehtinyt salamyhkäisesti madella jo näyttämään lukemaa 6.36. Kyytini kohti seuraavaa bussipysäkkiä lähtisi siskoni miehen saapuessa töistä aamuseitsemältä, joten kovin paljoa aikaa minulla ei ollut hukattavana zombi-moodi päällä. Raahasin itseni kylpyhuoneeseen ja viskasin kylmää vettä kasvoilleni. Sävähdin, mutta ainakin pystyin toteamaan olevani vihdoin valveilla.  

Kyydittäjäni saapuikin täysin aikataulun mukaisesti paikalle. Olin ehtinyt juuri ja juuri purkamaan olkalaukkuni sisällön matkalaukkuihini, jotta voisin varmistaa pääsyni kulkemaan OnniBussilla lähemmäs kotia - en ollut ennen edellisiltaa huomannut, että kyseinen firma ei salli kahta isoa laukkua kuljetustilaan. Sain kuitenkin sumplittua tavarat siten, että pakaasini olivat aivan kuin lähtöpäivänä. Laukuista on tosin saattanut tulla hieman painavampia, mutta ainakaan viime reissullani en ollut huomannut OnniBus-väen pystyttävän millintarkkoja laukkuvaakoja kadunvarsipysäkeille.

Kiitos, Terhi-sisko sekä herrasmieskuski Sami - ja tietty kissanne Miia ja Touho! Olitte korvaamaton apu tälläkin seikkailulla!

Kyytini Espoosta Kiasmalle kulki aamu-unistaan hiljalleen heräilevän Helsingin halki. Liikenne oli yllättävän ruuhkatonta, kun tavallisesti ennen kello kahdeksaa kadut ovat täynnä töihin ryntääviä kansalaisia. Noh, parempi näin päin. Kun astuin Elielinaukion nurkilla autosta ulos, tunsin, kuinka olin todellakin saapunut takaisin Pohjolaan; kylmä viima heilautti takkini liepeitä ja suorastaan pureutui vaatteideni lävitse, värisyttäen minua luihin ja ytimiin asti. Kuitenkin tuo minulle sopivampi kuiva ilma tuntui aivan siltä kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi takaisin kotimaahani. Meri-ilmasto ei edelleenkään oikein sovi minulle - ei ainakaan liian pitkiä aikoja.

Pieni istumistauko matkalaukkujen päällä odottamassa onnikan saapumista oli paikallaan, koska se auttoi minua pysymään hereillä. Turusta saapuva punainen bussinmötkäle kaartoikin Kiasman pihaan melko pian, vaihtoi seuraavaksi määränpääkseen Kuopion ja lukitsi ovensa vartiksi. Ihmisiä alkoi lappamaan joka suunnasta kantamuksineen auton ympärille, ja puheensolina täytti pienen alueen ilmapiirin. En muistanut, että suomalaisetkin puhuvat näin paljon - kenties olin kuunnellut liikaa brittien päivittelyä siitä, kuinka suomalaiset puhuvat vain silloin kun on tarpeen ja on jotain sanottavaa; ilmeisesti jokaisella on jotain tärkeääkin asiaa, koska miltei kukaan ei vain jököttänyt vaiti. En tiedä, moinen saattaa olla vain illuusio, jota Britannian kulttuuri minulle on viimeiset puolitoista kuukautta esittänyt kotimaani kansalaisista. 

Kuljettajat saapuivat aamukahveiltaan aukaisemaan bussin ovet sekä tavaratilat täsmälleen varttia yli kahdeksalta. Ihmisissä alkoi näkyä liikehdintää, ja miltei jokaisen kasvoille tuli tuo perisuomalainen huolestunut ilme, joka kysyi: "Onhan minullekin varmasti tilaa?"

Tavarat lastattiin autoon nopsakkaasti, mutta ilmeisesti OnniBus on kehittänyt palveluitaan, koska niihin kiinnitettiin samankaltaiset lappuset kuin lentokentällä ja matkustajille annettiin kuittilipuke omien matkatavaroiden löytämisen helpottamiseksi. Hauska huomata, miten jokaisella matkustuskerralla voi huomata kyseisen bussiyhtiön laajentuneen johonkin suuntaan. Moinen saattaa tosin nostaa hintoja jatkossa, mikä ei kuitenkaan yllättäisi ketään tämän laman keskellä.

Talouspolitiikkapohdintojeni jälkeen asetuin mukavaan asentoon ensimmäiselle näkemälleni vapaalle istuimelle ja naputtelin tabletilleni muistiin kaiken tähän saakka lukemanne tekstin tästä blogimerkinnästä.
___

Välimerkintä: olin juuri vaipumassa syvään uneen seurattuani huvittuneena ohikiitäviä maisemia - vielä harmaampiahan nuo ovat kuin Englannissa - mutta jokin järkyttävältä kuulostava harpyijan rääkäisy herätti minut. Kiitos, mukana matkustavat lapsiperheet: todennäköisesti pysäytitte sydämeni hetkeksi, koska luulin joutuneeni tässä minua vähiten stressaavassa vaiheessa seikkailujani keskelle jotain järkyttävää onnettomuutta tai muuta aivan yhtä hirveää. Tavallisesti en kiitä vahvaa lääkitystäni, mutta ainakin tällä kertaa olen kiitollinen siitä, että pääsen kolmiolääkkeiden avulla palaamaan kauneusunilleni.
___

Heinolassa katsahdin puoliunisena ulos ikkunasta ja näin, miten pienet lumihiutaleet hiljalleen leijuivat alas taivaalta. Sama näky oli ollut minulla vastassa Lontoossa, kun Oxford Streetillä oli yhden rakennuksen katolla ilmeisesti keinolumihiutaleita maisemia koristamaan taikonut laite, kuten moni on maanantain postauksesta kenties lukenutkin. Mutta tällä kertaa lumi oli ihan oikeata.

Bussi lähti pian jatkamaan matkaa. Jonkun puhelin soi vähän ajan päästä, ja minulla meni hetki aikaa tajuta, että olen Suomessa ja että minulla on jumittunut englannin kieltä pääasiallisesti vastaanottava kielikorva päälle: olin aivan varma, että keski-ikäinen mieshenkilö vastasi puhelimeensa "beibe, beibe". Koetin kääntää aivojani päästämään suomea hieman enemmän läpi ja pian äkkäsinkin, että vastaus oli ollut vain yksinkertainen "päivee, päivee".

___

Mikkelissä pidetty tauko riitti todistamaan minulle, että kyllä tänne oli jo talvi tullut. Minun oli kaivettava viereiselle istuimelleni asettamasta laukustani äitini minulle edellisellä OnniBus-reissulla etelästä pohjoiseen antamat villasukat, koska ulko-ovista virtasi auton seisoessa paikallaan koko ajan kylmää ilmaa lattiatasossa. Lumipeite oli Savon korkeuksilla jo pysyvämmän oloinen. Kuitenkin maisemat pysyivät erittäinkin harmaina. Asia ei johtunut kuitenkaan pelkästään sääolosuhteista; bussin ikkunoihin oli teiden pinnasta roiskunut hirmuinen kerros kuraa.

___

Pian linjuri kaartoikin Varkauden Matkakeskuksen pihaan, ja minulla oli ihana äitini vastaanottokomiteana parkkipaikalla. Rahtasimme tavarat hänen autoonsa ja hurautimme pitämään lounastauon hänen luonaan, koska tämän suuren seikkailun viimeinen julkisen liikenteen muotoinen kyyti lähtisi liikkeelle kohti Joensuuta vasta kolmen jälkeen. Äidillä oli tuota pikaa pöydässä valmiina ihania kanajauhelihasta valmistettuja lihapyöryköitä tomaattikastikkeella sekä salaattia, joka minun mielestäni on nimenomaan salaattia: porkkana-omenaraastetta klementiinin paloilla ja rusinoilla. Ruokalevon jälkeen maistui kupponen kuumaa ja monta, monta palaa mustikkapiirakkaa.

Pian tuli aika lähteä takaisin Matkakeskukselle. Äiti pakkasi vielä mukaani hedelmiä evääksi, vaikka juuri äsken tuli ahmittua kotiruokaa oikein kunnolla - ei sitä koskaan tiedä, josko raiteille olisi tippunut vaikka lehtiä...vaan ei sillä, ei taajamajunien kanssa näillä seuduilla ole ongelmia yleensä ollut. Joka tapauksessa menimme hyvissä ajoin odottelemaan junaa asemalle. Vanha kunnon sinivaunuinen taajamajuna saapuikin täsmälleen aikataulussa kello 15.22. Raijasin laukut vaunun ovesta sisään ja lähdin tämän suuren seikkailun viimeiselle vaellukselle.

Kiitos, äitikulta! Kukaan ei osaisi huolehtia seikkailevasta pennusta niin hyvin kuin oma emo.

___

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 40

Oli ihana herätä jälleen ilman minkäänlaista herätyskelloa - ikkunasta suoraan kasvoihini paistanut aurinko ajoi minut ylös, mutta ilman suurempaa kiirettä. Sunnuntai. Lepopäivä. Aamiainen tuli nautittua rauhassa katsoen televisiosta Britannian sotaveteraanien ja sodissa menehtyneiden kunniaksi pidettävää suurseremoniaa. Suorassa lähetyksessä Englannin kuningatar ja muut kuninkaalliset, pääministeri, muut suuret poliitikot ja lukemattomat muut kävivät laskemassa seppeleet sodissa kaatuneiden muistomerkille Lontoossa. Ihan hyvä, etten ollut varannut tätä päivää Lontooseen matkustamista varten, olisin saattanut jäädä jumiin liikenteessä ja kaiken lisäksi olisin missannut seremonian.

Viime viikot Somersetissäkin näin kaikkien kulkevan punainen unikonkukka rinnuksissaan kaatuneiden muistoksi. Juuri tämä aika vuodesta on joka vuonna omistettu sotien uhreille; tuotot unikonkukka-koristeista menevät hyväntekeväisyyteen. Muistojuhlat huipentuvat juuri tähän sunnuntaihin tänä vuonna.

Seremonian jälkeen Steve lähti näyttämään minulle Basingstoken keskustaa. Tämä kaupunki on suorastaan ihastuttava. Juuri sopivan kokoinen, väkiluvultaan verrannollinen Jyväskylään ja Joensuuhun. Palveluita kuitenkin on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän. Erikoisliikkeitä aivan joka sorttia ja lukuisia, valtavia kauppakeskuksia, kulttuurikeskuksia ja niin edelleen. Lisäksi kaupungissa on ihania puistoja rauhallisia hetkiä varten. Nappailin kuvia sieltä täältä, mutten pysty niitä nyt lataamaan tähän, koska kameraani ei saa kiinni tablet-laitteeseeni.

Pyysin Steveä ohjaamaan minut paikalliseen kirjastoon, koska minun piti tulostella varmuuden vuoksi matkalippuja seuraavia päiviä varten - ei voi olla aivan varma suostuvatko kaikki bussiyhtiöt lukemaan e-lippuja laitteiden ruuduilta. Kirjastossa en olisikaan pystynyt tulostamaan mitään ilman Steven paikallaoloa, koska moiseen olisi jälleen vaadittu kirjastokortti. Minusta on perin omituista, ettei suurissakaan kirjastoissa ole kaikille vapaita yleisökoneita. Tulosteiden maksullisuus minua ei haittaa, mutta että moiseen pitäisi olla ihan osoite Britanniassa? Sain kuitenkin liput tulostettua, joten lopputulos ratkaisee asian, palvelu oli joka tapauksessa ensiluokkaista, kuten kirjastoissa aina kuuluukin olla.

Erkanin oppaastani joksikin aikaa ja shoppailin keskustassa muutaman tunnin ajan, mutta koska oli sunnuntai, aivan kaikki kaupat eivät olleet kovin kauan auki. Noh, huominen ja tiistai on vielä aikaa ostoksille.

Illalla kello seitsemältä Steve vei minut paikalliseen konserttisaliin kuulemaan muistojuhlan kunniaksi järjestettyä konserttia, josta vastasi Basingstoken sinfoniaorkesteri. Pääsin vieläpä opiskelijahinnalla, ihanaa, että hyväksyivät suomalaisenkin opiskelijakortin! :)

Konsertti oli upea. Koristeluteemana oli punainen unikonkukka, paikalla oli varainkeräilijöitä sekä paikallisia sotaveteraaneja pukeutuneina seremoniallisiin univormuihinsa. Keskikokoisessa auditoriossa pääsi parhailta paikoilta kuulemaan upeita sävelmiä viimeisen sadan vuoden ajalta sekä jopa sovituksia kuorolle ja orkesterille Mozartin teoksesta Requiem. Klassikoiden seassa oli muitakin suuria nimiä, kuten Strauss. Lavalle nousi välillä kirkkaasti korkealta laulava oopperasopraano sekä ihastuttavalla lauluäänellä sotien aikaisia brittiläisiä tunnelmannostatuslauluja: Smile, smile, smile! Illan loppuhuipennus oli todella vaikuttavan sävellyksen esittäminen encorena: vuoden 1969 elokuvan The 633 Squadron tunnussävelmä, jonka voi kuunnella tämän linkin kautta.

Konsertin jälkeen suorimme tiemme takaisin Steven asunnolle, illalliseksi soijabolognesea, jälkiruoaksi tuoreilla englantilaisilla mansikoilla höystettyä mansikkajogurttia sekä suomalaista Pandan luomulakritsia! Huomenna olisikin luvassa aikainen aamu, koska bussini Lontoon megalomaanista ostosreissua varten lähtee klo 8.05.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 39

Kello soi aamukahdeksalta. Herättyäni meni hetki tajuta asioiden laita: viimeinen aamu Streetin ja koko Somersetin kamaralla. Nappasin aamulääkkeeni ja katsahdin ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla, sää halusi näköjään muistuttaa minua siitä, että ihan vielä en Britanniaa ja sille ominaisita sääoloja ole jättämässä taakseni. Petasin sänkyni ja kasasin kaikki tavarani sen päälle. Yritin ylläpitää jonkinmoista järjestystä, mutta ei siitä kasasta ottanut kyllä selkoa. Aivan hirmuinen keko mustia vaatteita, jonka keskeltä erottui ainoastaan pari viininpunaista pilkahdusta.

Asetin musiikkia soimaan ikkunalaudalle ja otin molemmat matkalaukkuni esille. Tyhjensin nekin kokonaan sängylle ja sen ympäristöön. Sitten asetin nuo kaksi laukkua kannet auki sänkyä vasten ja aloin pohtimaan tavaroiden lastaamista. Otin esille kotona laatimani listan kaikesta pakkaamastani tavarasta ja rupesin lappaamaan vaatekappaleita yksi kerrallaan siististi viikattuna laukkuihin. Ruksin tavaroita listasta sitä mukaa kun niitä sattui käsiini.

Pidin aina silloin tällöin pienen tuumaus- ja juomatauon pakkailupuuhissani ja siten söin aamiaiseni pätkissä. Oli hyvä, että olin varannut paluumatkan lentolippuuni yhden ylimääräisen laukun, koska tullessani matkatavaroiden paino oli melkein täsmälleen 20 kiloa (iso oranssi laukku) ja 10 kiloa (pienempi tummansininen). Olkalaukkuni olin pakannut oranssin sisälle tänne tullessani, mutta koska ostoksia ja tuliaisia oli kertynyt viikkojen aikana niin paljon, oli muutettava sinisen laukunkin paino 20-kiloiseksi ja pakattava käsimatkatavarat olkalaukkuun.

Ahdoin kaikki pienikokoisemmat ja painavammat esineet siniseen laukkuun, kun taas oranssiin pakkasin mahdollisimman paljon tilaavieviä, kevyempiä esineitä. Runsaan parin tunnin kuluttua pakkausurakka oli vihdoin valmis, olin ruksinut listastanikin kaikki tuomani tavarat - sekä tietty kirjannut ylös täältä mukanani lähtevät uudet esineet ja asiat. Kävin läpi vielä kaikki sängyn- ja pöydänaluset, pöydät ja tuolit. Kaikki oli kasassa.

Pakkausproseduurin jälkeen oli hyvä pitää pieni hengähdystauko. Junan lähtöön oli vielä monta tuntia aikaa, joten päivä ja iltapäivä kuluivat vain rennon oleskelun parissa.

Puoli viiden maissa päätimme käydä vielä paikallisessa The Bear Inn -majatalossa syömässä Streetin seikkailuni päättymisen kunniaksi - etenkin koska kyseinen majatalo tarjosi aina halpoja lounasannoksia lauantaisin. Tilasin itselleni oikein kunnon lasagnen salaatilla, jälkiruoaksi päädyin valitsemaan mangosundae-jäätelöannoksen.

Astuessamme ulos ravintolan ovista ulkona taivaalla poksahti näyttävä ilotulitus kylän toiselta laidalta. Keskiviikkona olleen juhlapäivän jälkeinen lauantai oli kuulemani mukaan viikon kohokohta ilotulitteiden kohdalla. Sattuma oli kuitenkin hauska, ikään kuin kyläkin tahtoi toivottaa minulle hyvää matkaa uuteen seikkailuun omalla tavallaan.

Kuuden jälkeen Samin äidin puoliso Mark saapui hakemaan minua. Sanoin isäntäväelle vielä kerran kiitokset ja heipat - kiitos, Linda ja Sam! Ilman teitä ei tästä harjoittelusta olisi tullut mitään. Mark kyyditsi minut kaikkialle ulottuneen pimeyden keskellä Castle Caryn asemalle, joka toi heti mieleeni muistoja saapumispäivästä. Tulostelin junalippuni automaatista, hyvästelin Markin ja jäin odottamaan jälleen First Great Western -yhtiön junaa. Puiden takaa näkyi aina muutaman minuutin välein rakettien väriloistetta tähtitaivasta vasten.

Pian juna saapuikin ajallaan. Rahtauduin laukkujeni kanssa kyytiin, asetin laukut paikoilleen ja kävin istumaan minulle varatulle paikalle ja huokaisin hiljaa itsekseni. Ensimmäinen etappi saavutettu - ja heti kiitämässä kohti toista.
__________________ 

Juna pysähtyi samalle asemalle kuin saapumispäivänäkin eli Readingiin. Siellä tutkailin aikatauluja ja kyttäsin omaa junaani. Onneksi täällä päin on nykyään käytössä erittäin hyvin toimivat interaktiiviset, kosketusnäytölliset aikataulupäätteet, joiden avulla löytää oikealle laiturille helpommin. Oma junani oli lähdössä parinkymmenen minuutin kuluttua laiturilta 1 eli aseman täsmälleen toisesta päästä. Lähdin raijaamaan tavaroitani hissiltä toiselle, kunnes vihdoin saavuin ykköslaiturin äärelle. Siihen saapuikin pian odottamani juna, joten kapusin kyytiin.

Istuttuani alas matkustajille yllättäen kuulutettiinkin, että kyseessä oleva juna oli poikkeusaikataulujen vuoksi eri suuntaan lähtevä, joten siirtykää laiturille kaksi. Tein työtä käskettyä ja siirryin junasta toiseen. Kun laskin laukkuni penkille, mietin, että jotain puuttui. Samassa tajusin, että sininen laukku oli unohtunut toisen junan matkatavaratelineeseen penkkien yläpuolelle! Sydämeni jätti pari lyöntä väliin. Samassa sinkosin itseni takaisin toiseen junaan hakemaan laukkua, joka onneksi oli yhä paikallaan. Aikaa ei ollut ehtinyt kulua edes minuuttia, joten selvisin säikähdyksellä. Noin viiden minuutin odottelun jälkeen se oikea juna, jossa itsekin kaikkine tavaroineni istuin, lähti kohti Basingstokea.
__________________

Basingstokeen saavuttuani suuntasin suoraan uloskäynnille, jonka luona puolisoni perhetuttu Steve odottikin minua aiemmin sopimamme mukaisesti. Nappasimme asemalta taksin hänen asunnolleen, joka osoittautui oikein rauhalliseksi ja mukavaksi majapaikaksi, aivan kuten Lindan ja Samin kämppä Streetissä. Niinpä asetuin mukavasti aloilleni, nautin kupin teetä ja jäin suunnittelemaan huomista - tämä suunnilleen Joensuun kokoinen kaupunki vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!
__________________

Once again I want to thank Linda and Sam, Sam's dear mother Katrina and her family and Sam's grandparents Billy and Bobby.
Without you this trip would not have been a true adventure filled with the warmth of a loving family. All the hospitality you have shown me, all the luxuries you shared with me and all the experiences you guided me to go through and enjoy - I will never forget them.
I will meet you again one day, and until then - have a nice rest of the year, a happy Christmas, everything nice, cheers and cheerios!

From the bottom of my heart, thank you.

  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 37

Mistä huomaa, että alitajuisesti stressaa tulevasta?

Ainakin minun kohdallani siitä, että nukun kuin tukki iloisesti suoraan puoleenpäivään saakka. Vaikken edellisenä yönä valvonut edes hirmuisen pitkään, nukuin yhtäjaksoisesti ainakin yksitoista tuntia sivuuttaen iloisesti kaikki asettamani herätykset. No jaa, eipä aikatauluuni ollut mitään merkittynä, mutta silti moinen kertoo selkeästi lähestyvän muutoksen stressaamisesta.

Enää kaksi yötä Streetissä.

Lauantai-iltana lähtee juna viemään seikkailijaa kohti itää, ja kahden päivän sisällä pitäisi sitten saada kaikki tavarat inventoitua ja pakattua. Onneksi mukanani on pitkä lista aivan kaikesta mukaan ottamastani, joten niiden järjesteleminen ei ole suurempi ongelma, mutta sitten kuvaan astuvatkin ostokset - tuliaiset, omat uudet vaatteet, tilpehöörit ja ties mikä kaikki. Onneksi lähtiessäni pakkasin tavarat fiksusti siten, että nyt takaisin mennessäni ruumaan menee yhden 20-kiloisen laukun sijaan kaksi ja käsimatkatavara survoutuukin olkalaukkuuni. Tavalla tai toisella.

Mutta se olisi huomisen ja lauantain huolenaihe. Tänään oli ilmeisesti taas vain lepopäivä. Kuten jo mainitsin, pääsin ylös vasta kahdeltatoista keskipäivällä. Sen jälkeen vietin monta tuntia vain kartoittaessani tulevan majapaikkani seutuja sekä tutkiessani matkustusmahdollisuuksia ja niiden hintoja. Onneksi pääasiallisten matkojen liput olen jo varannut ja maksanut, joten niistä ei tarvitse välittää.

Illemmasta piipahdimme keskustassa hieman tutkailemassa lisää tuliaisostoksia ja sitten suorimmekin taas jokaviikkoiselle illalliselle Samin äidin talolle. Tällä kertaa oli luvassa chili con carne riisillä.

Herkullisen aterian ahtamisen jälkeen sovimme lauantain aikataulut (lähin juna-asema kun on jonkin matkan päässä täältä) ja saimme kyydin takaisin asunnolle. Ilta vierähti vain notkuen rauhassa sisällä, koska ulkona vain satoi ja satoi.

Vaan sellainen kuuluukin Brittilän sään olla.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 35

Tämän päivän jälkeen täyttyy viides viikko vienosti vikuralleen vinksahtaneita seikkailuja Albionin maaperällä. Olkoon se siis hieman runollisemmassa muodossa, koska mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei juurikaan tapahtunut.

Eipä ollut erityinen päivä tämä,
on tullut nähtyä ennenkin sateiset syyspäivät nämä.
Vaan aurinkokin aina silloin tällöin pilkahteli pilvien takaa
varmistaakseen että olisi sää edes hitusen vakaa.

Aamu oli luonteeltaan letkeän hidas
ja sama pala kuin joka aamu oli pian seikkailijan kidas'
Pohti lähtevänsä hieman etäämmäs kenties
tämä syvästä unesta verkkaasti heräilevä mies.

Vaan koska kellotaulu hänen noustessaan jo puoltapäivää esitti
ajatukset seikkailemisesta moinen aamurytmi vesitti
Mut eipä antanut häiritä tai harmittaa liikaa;
olihan tässä vielä päivätolkulla aikaa.

Oli piljetit ja liput valmiiksi varattu
matkat ja yöpaikat järkätty ja maksettu.
Eikä mielinyt mennä kauemmas talsimaan,
päätyi siis keskustaan hieman vaeltelemaan.

Kirpputorit ja kaupat jo hälle tutut
tarkastamaan riensi kaikenlaiset rätit ja nutut
Puheaikaa kaukoviestimeenkin ostamaan meni,
edellinen lataus kun kortista pois jo hupeni.

Päivän kylällä kiertelemässä vietti rauhallisen,
illastaan kun oli suunnitellut hieman erilaisen.
Kun nälkä saman katon alla kurnia alkoi,
porukka ruokailemaan Wetherspooniin oikoi.

Oli pihvi-iltamat luvattu joka tiistaiksi nimittäin
Siispä sinne suuntasi ryhmä suorastaan suin päin
Mitäpä murentaa valkkaamaan,
sitä porukassa pohtimaan.

Kaikille annos kunnollinen löytyi
Jokaisen kukkarokin vain tarjoussumman verran köyhtyi
Sitten herkkuja odottamaan
ja lopulta herkkuja ahmimaan.

Oli filetta, potkaa, kylkeä ja kanaakin,
tiskin takana juoksuttivat oluthanaakin.
Atrian päälle suut makiaksi vielä lykkäsi
Jokaiselle jotakin, mistä kukin itse tykkäsi

Oli siinä päivä semmoinen siis
Suunnitelmista kuitenkaan ei veisannut viis
Vaan josko kauemmas huomenissa kulkee,
moista miettii vielä kun unille asettuu ja silmänsä sulkee.
__________________

Poetiikan ja dramaturgian ammattilaiset sekä kriitikot pitäköön nyt melut mahassaan, tarkoitus ei ollut olla mitenkään ylitaiteellinen - ei huvittanut vain kirjoittaa samaa juttua kuin melkein puolet koko blogistani jo käsittää.

Huomisen suunnitelmat suuntautuvat tentin ikeen alta vapautuneen kohdalla siis kenties kohti Wellsin keskiviikon maalaismarkkinoita, ja onhan tuo Glastonbury Abbeykin vielä käymättä. Illalla sitten ilotulitusten metsästystä Guy Fawkesin nimissä.
Remember, remember...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 34

Huokaus...toisinaan yksinkertainen ei vain ole niin yksinkertaista.

Koko viikonlopun kestäneen seikkailun ja siitä raportoimisen jälkeen oli palattava arkeen, joka paljasti itsensä muunakin kuin pelkkänä määritteenä maanantaista, viikon aloittavasta arkipäivästä.

Maanantai toi tullessaan myös muistutuksen tentistä, joka pidettäisiin keskiviikkona. Eli ylihuomenna. Ja tällä kertaa tentti olisi paljon kovempi vastus kuin aikaisemmin, koska se kattaisi kokonaisen kolmen opintopisteen kurssin puhtaasti kirjatenttinä. Ei siis luentoja, ei harjoituksia, vain kasa tekstejä, joiden punainen lanka pitäisi löytää ja sitten sisäistää olennainen informaatio. Yliopistolaiset tuntevat kyseisen ruljanssin.

Kun rupesin lukemaan ensimmäistä tekstiä, olin tyrmistynyt. Olimme saaneet hieman ennakkovaroituksia aiheen hankaluudesta sekä sen vieraasta olemuksesta humanististen tieteenalojen opiskelijoille, mutta en uskonut sen olevan näin hankalaa. Bibliometriikkaa. Webometriikkaa. Informetriikkaa. Kaikenlaisia matemaattiselta näyttäviä mutta silti kaikkea muuta kuin laskennallisia kuvioita, jotka olivat välittävinään viestiä siitä, miten informaatiota sekä tietotekniikkaa käytetään erityisesti kirjastomaailmassa. Ei mitään tolkkua.

Yritin rauhassa perehtyä tekstiin kerta toisensa jälkeen, muttei mitään tulosta. Pidin taukoja ja palasin tekstin pariin, mutta ei. En vain ymmärtänyt. Aivoilleni kokonaisen päivän kestänyt seikkailu ja toisen mokoman kuluttanut sisällöntuotanto oli ollut liikaa, joten ne olivat narikassa yhä lepäämässä. Ne eivät halunneet ottaa vastaan minkäänlaista akateemista tekstiä.

Koetin lähestyä artikkeleita jos mistäkin vinkkelistä, mutta ei niistä saanut tolkkua. Mielessäni pyöri koko ajan vain ajatuksia matkalippujen hankkimisesta, kulkemisen aikataulutuksesta sekä laukkujen pakkaamisesta - ylipäänsä mieleni keskittyi vain jatkuvasti siihen, että pääsisin reilun viikon päästä turvallisesti takaisin kotiin.

Lopulta minun oli taivuttava. Minulla on niin paljon muuta lautasellani juuri nyt, joten jotain on pakko sivuuttaa. Priorisointi, se sana oli ainoa toivoni. Meni pitkään ottaa rohkeasti yhteyttä opettajaan ja sanoa, että tällä kertaa pyyhe kehään ennen kuin tuhlaan aikaani yhtään enempää vain surkean tai todennäköisemmin hylätyn tenttisuorituksen aikaansaamiseen. Jäin odottamaan vastausta pelonsekaisin tuntein.

Opettaja vastasi ja selvensi tilannetta kuitenkin niin, että sain lopulta vain etääntyä tietokoneelta, huokaistua syvään ja jäädä tuijottamaan ikkunasta ulos, järjestelemään ajatuksiani. Seisoin ikkunan edessä pitkään, katsellen ohikulkijoita ja maiseman editse tuulen mukana lentäviä lehtiä. Iso taakka oli nyt nostettu harteiltani ja asetettu sopivan välimatkan päähän. Se tulisi minua vastaan jossain vaiheessa, mutta ei onneksi enää juuri nyt. Aikalisän ansiosta ehtisin perehtyä aiheeseen kunnolla ja valmistautua tulevaan koitokseen muiden tehtävieni lomassa.

Ilta oli alkanut jo laskeutumaan kylän ylle, ja itsekin aloin vasta tajuta ajan kuluneen. Nälkä kouraisi minua oikein kunnolla vastanpohjastani. En ollutkaan syönyt tänään mitään muuta kuin aamiaisen, joten oli aikakin saada jotain murkinaa. Kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, heittäen samalla takkini niskaan - minä tarvitsin hieman raitista ilmaa.

Ulkona lämpötila oli lähtenyt laskemaan huomattavasti viikonloppuun verrattuna, tunsin talven hiipivän hiljaa tännekin päin. Halusin hieman lohtua ruokapuolen osalta, joten menin metsästämään tarjouksia herkuista. Iltapalakseni päätyikin annos korma-currykanaa riisillä sekä jälkiruoaksi omena, pain au chocolate sekä iso lasillinen Tescon inkiväärivirvoitusjuomaa. Tällä siis tämä ilta.

Päästyäni takaisin asunnolle asetin aivoni takkini myötä takaisin narikkaan ja vetäydyin omiin oloihini. Kenties uni auttaisi minua järjestelemään asioita mieleni päällä.

Päätöksiä on välillä tehtävä, mutta huomenna on taas päivä uusi.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 30

Tämän päivän seikkailu oli jälleen akateeminen. Hidas aamu, sängystä nouseminen uskomattoman hankalaa. Ilmasto tuntui painavan hartiani lysyyn, ikään kuin raskas massa sumua olisi koko ajan leijunut kaikkialla, syrjäyttäen kaikki mahdollisuudet saada raitista ilmaa. Ikkunan avaaminenkaan ei auttanut, sama kohmeinen tunne leijaili ulkonakin. Minua ei todellakaan ole tehty meri-ilmastoon...

Suihku auttoi minua heräämään, aamiainen antoi myös vähän pontta päivään. Kuitenkaan en voinut suunnitella yhtään mitään sen suurempaa, koska kello kolmelta paikallista aikaa oli tiedossa minua kammoksuttava, aikataulutettu seikkailu, jolla kohtaisin informaatiotutkimuksen maailman akateemisia vastuksia; bibliografinen valvonta, sen kaikki nyanssit ja standardit. Kiinnostavaa, mutta tentittynä niin puuduttavaa.

Viimeiset kolme varttia ennen hoohetkeä kävelin vain ympäri asuntoa. Tentin alkamisen odottaminen on aina kamalaa, oli sitä sitten koneen äärellä tai kampuksella! Odotit sitten viisi tai neljäkymmentäviisi minuuttia - ihan sama, tuntuu aina ikuisuudelta.

Lopulta kello löi 15.00. Kysymykset ilmaantuivat Optima-oppiympäristöön. Sulkeuduin erittäin epäsosiaalisena, kaikkeen pieneenkin meluun ärähtäen reagoivana tietokoneena, joka koetti jäsennellä kiintolevynsä sisältöä ja valita sieltä relevantin informaation esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen.

Kolme tuntia pakersin, tekstiä syntyi neljä sivua. Toivottavasti olin jauhanut asiaan liittyviä juttuja. Kun kello oli kuusi, läimäytin tenttikirjan kiinni ja huokaisin syvään. Nyt vain odottamaan tuloksia - ja ai niin, lukemaan ensi keskiviikon tenttiin...mutta ei tänään.

Jälleen oli käynyt kutsu illalliselle. Maleksin hitaasti olohuoneen työpöydän ääreltä vaihtamaan vaatteeni, ja pian lähdimme kävelemään tuttuun suuntaan.

Samin äiti oli tällä kertaa tehnyt melkomoisen kattauksen: neljää eri pastaruokaa, jokaista sorttia valtava määrä. Lautaselleni kertyi kaikkea tarjolla olevaa, oikein kunnon sekoitus eri makuja.

Neljää eri pastaruokaa! Lasagnea, spicy pasta, pestopastaa sekä pasta carbonara!

Palattuamme takaisin asunnolle olin aivan naatti. Aivoni löivät tyhjää - koeta nyt tässä sitten jotain nasevaa blogitekstiä kirjoittaa. Huomiselle päivälle en edes jaksa suunnitella mitään ekstraa, koska juuri nyt on vain elettävä hetkessä. Toivottavasti sää sallii lauantain seikkailuni toteutumisen.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 28

Pitkän seikkailupäivän (ja videoneditointiyön) jälkeinen aamu alkoi todella, todella hitaasti.
Pääsin kunnolla tolpilleni vasta hieman ennen puoltapäivää, ulkona aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Raahauduin aamiaiselle tuijottelemaan kovin autiolta tuntuvaa Strode College -lukion pihaa. Syysloman vuoksi piha oli aivan tyhjä, kun tavallisesti kadun toisella puolella vilisi aina tähän aikaan lounastauon pitäjiä.

Vietin suurimman osan päivästä hoitaen paperitöitä ja maksupuuhia. Tutkin kiivaasti aikatauluja ja ostin matkalippuja sinne tänne, samalla tarkastellen rahatilannetta, verkko-opintoja, tenttiaikatauluja, uutisia, sosiaalisessa mediassa pörrääviä otsikoita ja mahdollisia kohteita, joiden luokse seikkailuni eivät ole vielä johtaneet. Aika kului, kului ja kului. Pian kuulinkin äänen takaani sanovan, että kello neljältä sitten lähdetään.

Hetkisen aikaa mietin, että mistä oli kyse. Sitten muistinkin, että meidäthän oli kutsuttu jälleen illalliselle, tällä kertaa Samin isovanhempien luokse. Neljältä läksimmekin sitten kävelemään hieman samaan suuntaan kuin aina aikaisemminkin, mutta tällä kertaa pysytellen enemmän keskuskadun puolella. Matkan varrella erään kaupan kulmalla pysähdyimme silittelemään mustaa kissaa, joka tuijotteli oven vierellä kaduntallaajia.

Perillä oli todellakin kotoisa tunnelma, kuljimme suoraan keittiön ja herkullisten tuoksujen läpi olohuoneeseen. Viimeistään silloin oli vaihdettava päälle small talk -vaihde, joka oli ollut nukkumassa aamupäivän epäsosiaalisen suvantovaiheen aikana. Kuului nimittäin sellaisella tahdilla oikein kunnon maalaisenglantia, että moisessa jäävät ylioppilaskirjoitusten kuuntelukokeet kakkoseksi sen siliän tien.

Pian kävikin kutsu pöytään. Luvassa oli jälleen roastia, mutta tällä kertaa naudanlihaa. Lisukkeet olivat melkein samat kuin viime roastilla, porkkanoita, palsternakkaa, parsakaalia, ruusukaalia, uuniperunoita ja Yorkshire puddingeja sekä kastiketta. Ja jälkiruoaksi chocolate pudding -suklaaleivosta kastikkeineen. Eipä tarvinnut miettiä enää iltapalaa.

___________________

Nyt illalla tätä kirjoittaessani tajuan, että huomisaamun koittaessa olen ollut Englannissa täydet neljä viikkoa. Kaksi kolmasosaa oleskelustani on siis jo takana. Kuluneiden viikkojen aikana minulle on kertynyt jo kokemuksia ties mistä kaikesta. Kaksi viikkoa siis jäljellä, katsotaan mitä tuovat tullessaan. Suunnitelmia on, lauantaina olisi tarkoitukseni vaeltaa kymmenen mailin (n. 16 km) matka etelämpään, sieltä sitten suuntaa länteen kohti Bridgwateria. Miksi? Se selviää teille myöhemmin.
Sen verran paljastan, että luvassa on metsiä ja kansallisten juhlapyhien juhlimistunnelmia. Ainakin luulisin.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 27

Ensimmäistä kertaa kenties vuosiin oli maanantaiaamuna herääminen näin helppoa. Olin levännyt kunnolla ja nousin sängystä jo ensimmäisen herätyskellon alkaessa soimaan. Nappasin aamulääkkeeni ja suunnistin keittiöön aamupalalle. Muu talon väki oli yhä unessa, heillä oli suomalaista syyslomaa vastaava, syyslukukauden puolivälissä pidettävä viikon tauko opiskelusta. Annoin heidän nukkua ja mutustelin aamiaista kaikessa rauhassa. Tuijottelin samalla ikkunasta ulos. Säästä oli luvattu aurinkoista, mutta ainakaan täällä ei paistetta tulisi olemaan: taivas oli aivan harmaa. Pieni piristyksen pilkahdus kuitenkin osui näköpiiriini, kun pirteän keltainen, kirjaimellisesti silmäripsillä varustettu auto ajoi ikkunan ohi. Naurahdin itsekseni ja painuin vaihtamaan vaatteita.

Varustin itseni jälleen lähtökuntoon kevyesti mutta tarpeeksi monipuolisesti. Tarpeeksi vaatteita, muttei liikaa. Laukusta kaikki turha pois, jotta ostokset saisi sinne. Tablet-tietokoneessa listoja ja karttoja kiinnostuksen kohteista. Ja sitten eikun matkaan. Jätin isäntäväen nukkumaan ja lähdin painelemaan kohti keskustaa.

Seikkailija valmiina lähtemään kohti Bathia!

Eilistä koti-ikävävuodatustani oli kohtalo ilmeisesti kuunnellut ja päättänyt hieman lohduttaa minua, koska mainitsemani pirteä ajopeli oli pysäköity heti asunnon vierestä kulkevan kadun varrelle. Tien varressa oli myös toinen hauska auto, ihanan hyväkuntoinen, pirtsakka rättisitikka. Autofanille moiset olivat mukava alku päivälle.

Persoonallisempaa tuunausta.

Ihana klassikko.

Saavuttuani pysäkille asetuin nojailemaan sadekatoksen kylkeen, katselemaan kyläläisten menoa ja touhua. Bussi kohti Wellsiä saapuikin pian ihan ajallaan. Ostin 7 punnan päivälipun, jolla saatoin huristella pitkin Länsi-Englantia niin paljon kuin vain saatoin haluta. Asetuin ikkunapaikalle, laitoin hieman Manic Street Preachersia sekä Travisia soimaan ja rupesin tuijottelemaan maisemia. Urbaani seikkailu alkoi.

_______________________

Huom! Seikkailuni on tälläkin kertaa multimediamuotoinen! Alla oleva video näyttää hieman toisenlaisen tulkinnan seikkailustani Bathiin. (Lisäksi joitakin kokemuksia ei voi välittää tekstin tai kuvien kautta, niin kuin tulette tekstiä lukiessanne huomaamaan.)

_______________________

Matka Streetistä Wellsiin sujui sukkelaan. Perillä kävin jälleen ostamassa Tescolta Meal Deal -aterian, jota palasin mutustamaan Wellsin linja-autoasemalle. Brunssitauon jälkeen huomasin maisemassa jotain tuttua; kissa, joka oli lyöttäytynyt seuraani ensimmäisellä Wellsin vierailullani oli tullut paikalle. Se hiiviskeli paikalle väijymään puluja, jotka olivat viereisen sadekatoksen vieressä nokkimassa ruoantähteitä maasta. Kisu ei kuitenkaan hyökännyt niiden kimppuun, vaan tuli tervehtimään minua, samalla ikään kuin vaatien huomion lisäksi ruokaa (naukumisessa oli hieman komentava sävy). Ja tällä kertaa sain tallennettua kissan touhuilua videolle!

Kissa poistui jälleen alueelta hyppäämällä matalan muurin yli ja katosi jälleen näkyvistä. Sillä aikaa bussi saapuikin laiturille odottamaan kyytiläisiä, ja ostamaani lippua vilauttaen hyppäsin kyytiin kohti Bathia.

Hieman yli tunnin kestäneen matkan jälkeen kello lähestyi puoltapäivää. Kaupunki täyttyi toisensa perään asemalle saapuvien turistibussien sisältä ulos marssivista matkailijoista eri puolilta maailmaa. Kuulin sieltä täältä venäjää, ranskaa, saksaa, kiinaa, portugalia ja monia muita kieliä, joiden lausujat kulkivat ryhmissä kamerat ja älypuhelimet ojossa.

Astuin linja-autoasemalta kadun varteen katselemaan ympärilleni ja suunnittelemaan käyskentelyreittejä. Tutkin tallentamiani kohteita tabletiltani ja päätin lähteä metsästämään kirpputoreja sekä vintage-putiikkeja. Niitä löytyi kyllä molempia, mutta kyllä melko lailla sai kiviä kääntää, koska monet hyväntekeväisyysliikkeistä olivat joko remontin alle jääneitä tai muuten vain hävinneet kartalta.

Monen tunnin tuloksettoman ympäriinsä kävelemisen aikana tulikin rätkittyä valokuvia sieltä sun täältä - aina kun silmiin sattui jotain kiinnostavaa. 

Uljas muistomerkki yllä näkyvän puistoalueen reunalla.

Suomi ainakin jollain tavalla mainittu!

This street has been named with pride. Pun intended.

And since this is on the same street, the pride may have included some prejudice, too...

Kiertelyni aikana kuljin monesti vakioturistikohteiden, kuten roomalaisten kylpylöiden sekä Bath Abbeyn ohitse, ja eräällä käynnilläni huomasin katumuusikoiden lisäksi kirkon etupihalla olevan jonglööraajan, joka heitteli liekehtiviä kapuloita ja tasapainotteli todella korkean yksipyöräisen satulassa. Taiteilija veti yleisöä aivan mahdottoman paljon, ja humoristisen esityksensä jälkeen en epäröinyt sekuntiakaan heittää kaikkia pieniä kolikoitani viihdetaiteilijan ojentamaan hattuun.

Esityksen jälkeen nappailin hieman kuvia Bath Abbeyn uljaasta julkisivusta, jonka ympärillä pyöri jatkuvasti turistiryhmiä kuuntelemassa oppaitaan.

Kun olin etsimässä jälleen uutta kirpputoria, huomasin jonkun turistin ottavan kuvia kauniista maisemasta kaiteen yli tien toisella puolella. Niinpä menin itse samalle puolelle tietä, otin kameran esiin ja sopivaa kuvakulmaa etsiessäni tajusinkin yhtäkkiä eteeni aukeavan upean näkymän suuresta puistosta, joka oli ilmiselvästi ollut tuon toisen seikkailijan kuvauskohde. Katsahdin ympärilleni ja löysin pian puistoalueelle johtavat portaat, joita pitkin kiipesin alaspäin hitaasti, samalla ihaillen upeaa löytöäni.

Alue osoittautui Parade Gardens -puistoksi, joka oli aivan uskomaton. Kiireisen ja turistiruuhkan täyttämän kaupungin melu katosi siinä silmänräpäyksessä kun olin laskeutunut katutason alapuolella olevalle nurmialueelle, jolla oli levähdyspaikkojen lisäksi todella paljon erilaisia taideteoksia aina historiallisista patsaista puutarhureiden taidonnäytteisiin.

 Ei taida kyltti koskea näitä paikallisia otuksia - tai sitten kyseessä on parvi anarkistisorsia.

Maestrolta puuttuu jostain syystä jousi.

Rentoutuessani puistossa sain viestin eräältä Bathissa opiskelijavaihtoa viettävältä hyvältä ystävältäni, jonka kanssa olin vaihtanut kuulumisia saatuani selville, että hän onkin näin lähellä minua täällä Englannissa. Sovimme tapaamisen Abbeyn etupihalla, jonne kävelin istumaan ja kuuntelemaan taidokasta laulajaa, joka vetäisi jopa Edith Piafin kuuluisia kappaleita (mm. Non, Je ne regrette rien) erittäin sulokkaasti.

Huomaa kyllä, että halloween on tulossa...

Pian ystäväni Mira saapuikin paikalle, ja menimmekin hänen johdattamanaan teetauolle erääseen kahvilaan, jonka hän oli aikaisemmin vain sattumalta löytänyt: Chapel Arts Cafe.

Tilasin itselleni kupillisen lämmintä kaakaota sekä herkullisen chocolat au pain -suklaaleivän.

Kyllä lämmitti sekä kehoa että mieltä.

Teehetken jälkeen kävimme läpi hieman lisää kirpputoreja sekä vintage-kauppoja napsien kuvia nähtävyyksistä, joiden ohi tuli käveltyä.

Tykästyin jo ensimmäisellä käynnilläni näihin syksyn lehtien peittämiin portaisiin.
Miralle suurkiitokset kuvista!

 "The Saints are gonna own this city!"

Ilta rupesi jo pimenemään melko nopsaan, ja niin lähdimme mukavan päivän päätteeksi omille teillemme, olihan uuden viikon arkiaskareiden aloittaminen kuitenkin jossain vaiheessa molempien aikatauluihin päätyvä ilmiö.


Kuitenkin Miralle vielä kerran suuret kiitokset Bathin hurmoksessa pyörimisestä! Ja hyvät lukijat, menkää tekin ihmettelemään Miran ihmettelemisiä!

Lähdin itse kohti linja-autoasemaa pitkin kauppakatuja. Lähestyessäni kävelykatujen keskustaa aloin kuulla pimeyden keskeltä äänekästä lintujen laulua, ikään kuin sitä soitettaisiin jostain äänentoistolaitteesta - esimerkiksi Joensuussa on toisinaan ihmisten piristämiseksi moista tapahtunut. Lähdin kävelemään ääntä kohti ja saavuin yksinkertaisesti lintujen täyttämän puun luokse. Puun oksilla oli kymmenittäin pikkulintuja livertämässä kaikki yhteen ääneen; desibelitaso oli huikaisevan korkea! Kuuntelin liverrystä pienen tovin, kunnes kelloon katsottuani minun oli pikkuhiljaa riennettävä asemalle.

Katukuva se ei kulttuurikaupungeissa pimene.

Istuuduttuani turvallisesti kohti majapaikkaani jäin tuumailemaan kulunutta päivää. Tavoitteeni oli tehdä paljon ostoksia ja materiaalisia löytöjä, mutta en rehellisesti sanottuna ostanut matkalipun sekä teehetken herkkujen lisäksi yhtikäs mitään. Silti olin saanut tästä päivästä irti niin paljon ihania, minua piristäviä kokemuksia, että koti-ikävän taakka oli keventynyt harteiltani todella paljon. En ollut kunnolla tajunnut edes nähneeni koko päiväksi luvattua kaipaamaani aurinkoa muuta kuin minuutin ajan bussin ikkunasta, vaikka harmaus minua niin kovasti on tähän saakka masentanut.

Päästyäni perille kävin läpi valokuvien ja videopätkien muotoon tallennettuja muistoja ja tuntemuksia, samalla miettien jo huomista päivää, jolle oli iltaruoaksi luvattu jälleen roast-ateriaa - mutta tällä kertaa Samin isovanhempien luona...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 23

Eipä tässä tarvitse paljoa suomalaisten lukijoiden näitä ilmoja kadehtia, koska tulee se talvi hiljalleen tännekin päin. Lunta tai räntää en vielä ole nähnyt, mutta piru vie tässä kosteassa ilmastossa harmaina päivinä on kylmä sisällä! Kiskaisin villasukat tiukemmin jalkaan ja nappasin lämpimän fleece-oleskelutakkini sängyn päältä. Katsoin ulos, eikä oikein kiinnostanut lenkille lähtö tänään. Eipä siinä, olihan tuota viikon päästä pidettävään tenttiinkin aloitettava joskus lukemaan.

Aamiaisen jälkeen päivittelin pitkään Internetin ihmemaailmassa otsikoituja tapahtumia maailmalta, etenkin koto-Suomesta. Koko päivä tuntui valuvan lörsäämiseen, koska en saanut juuri mitään aikaiseksi. Olivat kyllä jalatkin pienen levon tarpeessa, koska olin kahden edellisen ostospäivän aikana kulkenut yli 40 000 askelta suuntaan jos toiseen.

Iltapäivän tienoilla sain tartuttua itseäni niskasta ja tenttikirjaa selkämyksestä kiinni ja aloin tutustumaan hieman tarkemmin jo aikaisemmin luennoituun bibliografiseen valvontaan. Kyseessä oli siis motiivit kirjastoluetteloinnin takana, ei sinällään vaikeaa, mutta todella hankalasti muotoiltua tekstiä - tällaisia nämä tutkijat tuppaavat olemaan: niin hekumoissaan tutkivat aiheitaan, etteivät osaa kirjoittaa niistä selvästi ja simppelisti.

Parin tunnin kuluttua olikin jo aika hieman laittautua, koska kutsu oli käynyt jälleen Samin äidin luokse illalliselle. Kävelimme hieman tihkua kovemmassa sateessa kylän toiselle laidalle, ja meitä tervehtivätkin jo ihanat tuoksut keittiöstä sekä lämpimät sanat talon emännältä.

Tänä iltana oli vuorossa englantilainen perinneruoka nimeltään Toad in the hole. Se oli ikään kuin Yorkshire pudding -taikinaan leivottuja englantilaisia maalaismakkaroita, jotka maistuivat bratwurstilta. Oikein ihanaa. Moisen kanssa tarjottiin perunasosetta sekä keitettyjä papuja, jälkiruoaksi olikin sitten butterfly cake -kuppikakkuja, makoisia muffinssitaikinasta tehtyjä leivonnaisia, joiden päällä oli kermaa ja perhosen siiviksi muotoillut suikaleet taikinaa. Kuorrutteena kerman alla oli myös makeaa marjahilloa.

Illan päätteeksi meidät heitettiin (onneksi) aivan täysimahaisina takaisin kämpälle. Laitoin kameran, soittimen ja tablettini laturiin, sillä seuraavana aamuna puoli yhdeksältä lähtee kyyti Bathiin.
Seikkailu viktoriaanisen ajan naimakauppamarkkinoiden kultakaupunkiin, jossa on roomalaisia kylpylöitä...Saa nähdä mitä siitä tulee. Ainakin sadetta on luvattu, mutta hei: nyt ollaan Britanniassa.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 22

Keskiviikkoaamu, ylös, ulos ja tällä kertaa aamiaisen jälkeen suoraan bussipysäkille.
Wellsissä olisi kuulemani mukaan maalaismarkkinat lauantaipäivien lisäksi keskiviikkoisin, joten päätin suunnata sinne mahdollisimman aikaisin aamupäivällä.

Puin ylleni eilen ostamani (ja kaikkialla mainostamani) uuden takin, jotta saisin ajettua sen kunnolla sisään, sanoin jälleen heipat muille ja suuntasin keskustaan. Sää oli jälleen aivan erilainen kuin edellisenä päivänä; tuuli oli tyyntynyt ja taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Nämä päivät tuntuvatkin noudattavan jonkinlaista vaihtelun kaavaa: joka toinen päivä aurinkoa, joka toinen päivä harmautta. Mutta en antanut moisen haitata minua, olin niin keskittynyt odottamaan tämän päivän ostosseikkailun alkamista.

Linja-autoa ei tarvinnut odotella kovin pitkään, se saapui aivan ajallaan. Tämänkertainen matka oli halpa, kaksi euroa menosuuntaan, eurolla takaisin, kunhan vain muistaisin pitää ostamani lipun tallessa. Istahdin alas, suunnittelin uuden soittolistan taustamusiikiksi ja jäin katselemaan ohi kiitäviä peltoja ja metsiä. Kyyti kulki sujuvasti, joskin muutamat tietyöt hidastivat matkaa hitusen. Ilman mitään suurempia suunnitelmia en kuitenkaan ollut niistäkään mitenkään huolissani, kyllä minulla olisi aikaa.

Ei mennyt puolta tuntiakaan ennen kuin olin jo astelemassa pitkin tuttuja, kapeita mutta ihastuttavan eloisia, Englannin pienimmän kaupungin katuja. Tunnelma oli aivan sama kuin viime käynnillä, ihan kuin siellä ei olisi koskaan markkinoita edes lopetettu! Kaduilla oli joka nurkalla katusoittajia - eräskin kirkkaan punaisiin pukeutunut taiteilijarouva soitti niin kauniita kelttiläisiä melodioita viulullaan, että oli pakko heittää kaikki mahdollinen kilisevä kukkaron pohjalta hänen viulukoteloonsa ja kiittää häntä leveällä hymyllä, johon vastattiin vielä leveämmällä sellaisella. Jäin kuuntelemaan vielä hetkeksi tuota loputonta sointujen virtaa, kunnes jatkoin kohti markkinoita varten suljettua katua.

Ilmeisesti täällä on jonkinlaiset vakiopaikat kuten kaikilla muillakin markkinoilla ja iltatoreilla, koska samoja puoteja oli samoilla paikoilla. Toki niiden joukossa oli uusiakin kojuja, joiden takaa kuuli jatkuvasti: "Hello, love. How you doing, love? May I help you, love? Thank you, love! Cheers, bye bye, love!"
Tämä kulttuuri se on aina yhtä avosydäminen.

Kiertelin ja kaartelin, tutkin ja tutkailin, silmäilin ja selailin. Katseeni löysi kaikkialta kaikenlaista: kukkia ja kirjoja, leipiä ja leivonnaisia, koruja ja karamelleja, tuoretta ja tölkitettyä, vaatteita ja väkerrelmiä. Toista tuntia vietin torialueella, tein muutamia löytöjä ja sitten suunnistin tutkimaan muita paikallisia puoteja. Ensimmäisenä kävin läpi kaikki mahdolliset kirpputorit ja hyväntekeväisyyteen (niin ihmisten kuin eläinten hoitoa varten) tuottonsa lahjoittavat liikkeet. Löytöjä tarttui haaviini niistäkin, jopa kymmenien puntien arvoisia tuotteita, joista ei tarvinnut maksaa kuin muutama kolikko.

Koetin löytää itselleni uusia nahkasormikkaita, koska joku on ilmeisesti kotona Suomessa napannut minun hansikkaani hattuhyllyltäni - niitä ei vain löydy enää mistään. Vaan eipä löytynyt uusia täältäkään. Ihmettelin mokomaa, luulisi nyt maaseudulla olevan nahkatarvikkeita ja -asusteita myyviä liikkeitä. Muistin kuitenkin ainakin Streetissä olevan moisia, joten en turhaan stressannut asiasta.

Pyörittyäni puodeissa käväisin vielä kerran kiertämässä markkina-alueen ympäri ja sitten lähdin kävelemään pitkin pääkatua hymyillen yhä samalla paikalla soittavalle viulistille kulkiessani hänen ohitseen.

Koska kello näytti lounasaikaa, menin ostamaan itselleni eväät. Tescon Meal Deal -tarjous on loistava: sisällöltään monipuolinen ja herkullinen patonki, raikas, terveellinen juoma ja pirtsakka välipala - yhteensä kolme puntaa! Menin istuksimaan linja-autoasemalle syömään eväitäni samalla kun odotin bussia takaisin, ja minut suorastaan ympäröi parvi puluja. En voinut kaivaa kameraani esille, koska molemmat käteni oli varattu syömiseen, mutta eivätpä kyyhkysetkään kauaa siinä parveilleet vaan suunnistivat seuraavan rapisevia pakkauksia avaavan luokse.

Bussi takaisin Streetiä kohti saapui sopivasti kun olin saanut syötyä ja jatkettua soittolistaani. Astelin kuskin luokse, maksoin sen mainitsemani punnan ja näytin aamuista lippuani, kuljettaja toivotti tervetulleeksi kyytiin ja ohjasi istumaan. Hetken kuluttua kyyti lähtikin liikkeelle. Istuessani huomasin ikkunaan osuvan jatkuvasti sadepisaroita, onneksi olin jo tottunut kuljettamaan sateenvarjoa jo oletusarvoisesti mukanani.

Hyppäsin reitin varrella Glastonburyn pysäkillä vielä pois tutkiakseni, olisiko siellä mahdollisesti nahkakauppaa, mutta en löytänyt moista. Kirpputoreiltakaan en sormikkaita löytänyt (vaan sain rukkaset), joten lähdin kävelemään kohti Streetiä. Matkaa ei ollut kuin reippaat kolme kilometriä, mokoman kuljen koto-Suomessa joka kerta, kun kuljen ylioppilasteatterin päämajalle tai takaisin.

Sää ei oikein osannut taaskaan päättää mitä tarjoaisi, joten taivaalta tippui pisara tai toinen silloin tällöin. Juuri sellaista tihkua, että ei haluaisi kylmien pisaroiden iskeytyvän suoraan otsalle, mutta sateenvarjon kantaminen olemattomassa sateessa näyttäisi typerältä. Pidin varjon koko matkan ajan valmiina kädessäni, mutta eipä sille juurikaan tarvetta tullut.

Perille päästyäni kävin nopealla varikkopysäkillä asunnolla. Jätin ostokset sängylleni ja painuin saman tien tutkimaan outlet-myymälöiden kortteleita. Noh, kyllä niitä nahkasormikkaita löytyi, mutta oli niillä hintaakin. Ei oikein tehnyt mieli maksaa vähintään kolmeakymmentä puntaa hanskoista, jollaisia saa halvemmalla jopa Suomesta. Laadusta toki kannattaa maksaa, mutta samalla hinnalla saisin kolmekin paria edullisempia käsineitä. Kiertelin kaikki kirpputorit ja erikoisliikkeet läpi, mutta missään ei onnistanut.

Suuntasin hieman pettyneenä takaisin asunnolle. Kuitenkaan en antanut mokoman häiritä liian kauan, koska ylihuomenna perjantaina olisi tiedossa reissu Bathiin - sieltä jos ei löydy, ostan Lontoosta. Jos ei sieltäkään, odotan muutaman viikon ja ostan Joensuun torilta, niin kuin ostin edellisetkin.

Jos joku lukijoistani on meillä käydessään vahingossa ottanut mustat nappanahkaiset sormikkaat, joissa on mukavaakin mukavampi vuoraus - saisinko ne takaisin, kiitos?

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 12

Harmaata. Aivan kaikkialla. Koko taivas oli aivan väritön. Aamuauringolle ei ollut jätetty tilaa ollenkaan. Sen säteiden tielle oli viritetty paksu, vain yhtä ja samaa tuhkanharmaata sävyä tunnustava peite pilvimassaa taivaanrannalta toiselle. Sadetta ei kuulunut, puiden lehdet eivät hievahtaneetkaan. Kaikkialla oli vain seesteistä ja tyyntä. Ja väritöntä. Puiden väriloisto tyrehtyi kokonaan auringonvalon puutteessa. Linnut eivät laulaneet. Koko kylä tuntui olevan horteisessa unessa, sanonut todellisuudelle, että herätä minut sitten ensi viikolla ja pysäyttänyt ajan. Onhan lepopäiväksi sunnuntai yleensä leimattu, joten ei tehnyt minunkaan mieli nostaa edes päätä tyynystä.

Tuijoteltuani ikkunasta ulos ties kuinka pitkään sain itseni ylös. Raahauduin keittiöön ja yhtäkkiä saman tien takaisin kammariini - olin unohtanut ottaa lääkkeeni mukaan. Kaivoin pillerin sekä puolikkaan laukustani ja yritin uudemman kerran. Nappasin mukini ikkunalaudalta, siltä paikalta, johon sen olin joka ilta jättänyt. Könysin jääkaapille, tongin sieltä ananasmehutölkin, asetin sen takaisin kaapin oveen, suljin mokoman ja heitin lääkkeet kitaani. Mehu hyppäsi niiden perään varmistamaan, että ne pääsivät perille. Huokaisin syvään. Että tämmöinen päivä. Vilkaisin ranteeseeni; ei kelloa, sekin oli unohtunut makuuhuoneeseeni. Kaivoin kännykän taskustani ja tarkistin ajan. Kello lähestyi yhtätoista aamulla. Olin makoillut toimettomana vuoteessani miltei puolitoista tuntia.

Rupesin kokoamaan itselleni aamiaista. Ulkona ei tapahtunut vieläkään merkittävää. Yhtään ihmistä ei näkynyt kuljeksivan kadulla, eikä edes yläkerrassa asuvan perheen vauva rääkynyt kuten yleensä tähän aikaan. Maailma oli vain pysähtynyt. Linda käveli ohi, toivotti huomenta ja muistutti, että tänään siivotaan. Ai niin, totesin. Ah, mikä kontrasti eiliseen ja sen aurinkoiseen hälinään, kulttuuririkkaaseen päivään täynnä elämää. Nyt vain harmautta ja monotonista, hiljaisuuttakin vaimeampaa kohinaa. Vaikea selittää miltä ympärilläni kuulosti, mutta ei moinen rentouttavaa ollut. Olen monesti esimerkiksi öisen erämaan keskellä kuullut millaista hiljaisuus todella on, mutta tämä puolestaan vain ahdisti minua. Jotenkin tästä pitäisi vauhtiin päästä, käynnistää kohmeinen moottori kehoni sisällä.

Aika kului mysliä ja paahtoleipää mutustellessa - Facebookin ja muiden ah-niin-sosiaalisten medioiden äärellä tietenkin. Uutisia sieltä ja täältä, pelottavia kuvauksia maailman ebolatilanteesta, moneen kertaan luettuja otsikoita Nobelin rauhanpalkinnoista ja Suomen väkivaltatilanteen kartoittamisesta. Sosiaalisen median piireissä puolestaan uutisia yllättävänkin läheltä; ties kuinka moni ystäväni oli myös rantautunut Brittein saarille, jotkut ennen minua, toiset tulleet perästä. Jotkut jopa oleskelevat alle puolen sadan kilometrin säteellä Streetistä. Pitänee koittaa miettiä jonkinlaista get-togetheriä. Ajatuksenkulkuni kuitenkin keskeytyi kelloon vilkaisun johdosta. Oli aika nostaa itsensä nojatuolista ja ryhtyä pakertamaan siivousaskareiden parissa.

Hitaasti ja puolittain vastahakoisesti laitoin tietokoneet sun muut laitteet lepoon. Nappasin kuitenkin mp3-soittimeni taskuuni ja asetin napit korvilleni. En jaksanut edes päättää, mitä kuuntelisin, joten asetin soittimen satunnaissoittotilaan. Työnjaon mukaisesti valtasin keittiön omaksi toimialueekseni. Aivoni kytkeytyivät kotitaloustunneilla jalostamaani työmoodiin, joka ei hyväksynyt pienintäkään tahraa tai leivänmurusta astioiden pinnalla tai pöydillä. Rupesin raivaamaan kasaantuneita astioita hieman tarkempaan järjestykseen, ruokailuvälineet erilleen, sitten lautaset, lasit ja lopuksi ruoanlaiton jäljiltä likaantuneet pannut ja kasarit. Vieressäni käyntiin hurautettu pyykkikone hyrähti ja jatkoi omaa työtään, itse tartuin kunnolla toimeen oman tehtäväni parissa.

Imuri mölähti käyntiin toisella puolen asuntoa. Astia toisensa jälkeen kuurautui käsissäni puhtaaksi kuin automaatin toimesta. Ajatukseni kulkivat aivan muualla, miettivät edellisen päivän seikkailua sekä suunnitelmia uusista moisista. Ikävän poikanen iski kipeästi välillä suoraan sydämeen terävällä miekallaan, koitin väistellä ja torjua pistoja kuuntelemalla laulujen sanoja ja ajattelemalla jotain aivan muuta. Tästä todellakin puuttui jotain. Joko selän takaa ilmestyvät lämpimät kädet, jotka kainaloita kutitellen aina saavat minut hymyilemään tiskatessanikin tai sitten pieniä inahduksia päästelevä pikkuruinen kesy petoeläin, joka osoittaa huomionkaipuutaan yleensä tunkemalla pienen kuononsa kaiken tielle. Mutta nyt mitään tuollaista ei ollut lähellänikään, ainoastaan joka päivä pala palalta toipuvassa sydämessäni, jonka syvyyksissä pidin noita aarteitani visusti piilossa, suojassa kaikelta muulta. Nyt tässä kuitenkin oli vain työn alla oleva tiskikasa - ei se vuoreksi kasvanut kuitenkaan ollut - ja ikkunan takana aivan kaikesta elämää pois imevä harmaus.

Kun kaikki oli vihdoin valmista, oli jälleen aika vilkaista viisareiden asentoja. Toivottavasti ne sentään kykenivät liikkumaan tällaisessa suvannossa. Kello oli siivousurakan jälkeen saavuttanut iltapäiväneljän merkkipaalun. Minulle ilmoitettiin, että noin tunnin päästä sitten lähtö. En aluksi muistanut, että minne, mutta sitten harmauden keskellä välähti valonpilkahdus: kutsu sunnuntaiaterialle jälleen Samin äidin luokse.

Riensin vaihtamaan lenkkeilyvaatteet ylleni, nappasin avaimet seinältä ja sanoin palaavani pian. Asetin puhelimeeni hälytyksen kymmenen minuutin päähän ja rupesin ottamaan progressiivisesti nopeutuvia juoksuaskelia pitkin jalkakäytävää. Tällä kertaa nopea rutistus, paljon ylämäkiä ja spurtteja, sitten suihkuun ja ihanalle aterialle. Juoksureittini muotoutui tällä kertaa täysin satunnaisista käännöksistä kadunkulmissa, hieman uusien nurkkien taakse kurkistelusta ja yhä Streetin yllä vellovan harmauden päivittelemisestä. Ripaus elämää tuli onneksi minua vastaan; onnellisia, aivan vapaina mutta kuitenkin uskollisina omistajiensa läheisyydessä juoksentelevia koiria, joita harmaus ei sen kummemmin haitannut. Menivät vaan mistään piittaamatta välillä palaten isäntiensä tai emäntiensä tykö ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Juoksi erään päiväkodin lähellä pikkuinen oravakin tien poikki.

Lenkin jälkeen minulle antoi elämän eliksiirinä aina toiminut vesi hieman lisäpuhtia olemukseeni. Laittauduin huolella ja puin ylleni jotain vähän hienompaa - burgundinpunainen lempikauluspaitoihini kuuluva yksilö, musta liivi ja suorat housut. Kuitenkin pari nappia auki kauluksesta ja hihat käärittynä, jotten menisi turhan hienostelevana tavalliselle sunnuntai-illalliselle. Tavalliseen pahamaineiseen tapaani myöhästytin lähtöämme turhamaisuudellani; minkäs minä tähtimerkilleni ja luonteelleni yleensä mahdan. Astuessamme ulos ovesta mietin hiljaa mielessäni, olisiko sateenvarjo ollut tarpeen, koska säätiedotuksessa oli puhuttu sateesta, mutta en sitten syystä tai toisesta sanonut kuitenkaan mitään. Lähdimme sukkelaan kävelemään kohti kylän toisella laidalla meitä odottavaa tilaisuutta, unohtamatta kuitenkaan tervehtiä matkalla vastaan tulleita rauhallisen naapuruston kissoja.

Saavuimme perille vain minuutin tai kaksi myöhässä - riippuen tietty siitä, kenen kellolle oltiin uskollisia. Joten ei hätää. Samin äidin talossa olikin aivan eri tunnelma kuin ulkoilman harmaudessa. Keittiöstä kantautui vilkasta maalaisenglannin murteilla maustettua puhesolinaa, puhumattakaan ihanista erilaisista tuoksuista, joita vapautui ilmoihin aina uunin luukun avautuessa. Samin äidin vanhemmatkin olivat paikalla, eli meininki muuttui todellakin kieliharjoitteluksi. Kuullun ymmärtämiskokeissa ei ollut mitään haastetta näiden nopeiden maalaismurteiden kuuntelemisen rinnalla, mutta kielikorvani tottui kuulemaani hyvinkin pian. Pian kuulumisten vaihdon keskeytti kutsu pöytään.

Edellisellä aterialla oli touhu mielestäni mennyt aivan luksuksen puolelle, mutta tämä ylitti jo aivan kaiken. Roast for tea. Suomeksi ruokalajien kirjo oli siis seuraavanlainen: kaksi uunissa paistettua, täytettyä kanaa, jotka pilkottiin oitis ja tarjottiin täytteineen, uuniperunoita, parsakaalia juustossa, keitettyjä porkkanoita ja herneitä, uunissa paistettua porkkanaa ja palsternakkaa, herneitä ja tietty täyteläistä kastiketta. Lisäksi leivän sijaan aterian kanssa tarjoiltiin Yorkshire pudding -leivonnaisia, jotka olivat kuin hitusen suolaisesta lettutaikinasta tehtyjä tuulihattuja ilman täytettä. Sanoinkuvaamattoman herkullista. Eikä siinä vielä kaikki; jälkiruoaksi tarjottiin omenahyveen kaltaista crispy apple -uunijälkiruokaa (pilkottuja omenoita, niiden päällä rapea, makea murotaikina) valitsemani kastikkeen tai jäätelön kera - itse valitsin oikein perinteisen custardin eli lämpimän vaniljakiisselin - sekä chocolate pudding -nimellä kulkevaa, uunissa paistettua ja ihanan kuohkeaksi kohonnutta suklaaleivosta suklaakastikkeineen. Voi, miksen minä idiootti ollut pöytään tullessani tajunnut kaivaa kameraa esiin?

Vaikka ateria koetti koko ajan vetää minua aivan sanattomaksi, tuli Samin isoisän kanssa vaihdettua sana jos toinenkin. Jaoin kokemuksiani Suomen oloista ja vuodenajoista, luonnosta ja ruokakulttuurista. Rennosti naureskellen vertailimme kaikenlaista kahden kulttuurin välillä. Opin myös paljon alueen historiasta, etenkin sotavuosista mutta myös niiden jälkeisestä ajasta sekä alueella tapahtuvista juhlista ja karnevaaleista, joihin ehdottomasti ilmoitin aikovani ottaa osaa tämän seikkailun aikana.

Ilta venyi jutellessa. Sadekin oli kaikessa tuoksinnassa ehtinyt hiiviskellä yllemme. Lasiterassin katto ilmoitti sen saapuneen melkoisen kovalla rytäkällä. Nyt olisi tosiaan ollut se sateenvarjo tarpeen. Kuitenkin saimme vielä illan huipennukseksi kyydin Samin isoäidiltä takaisin asunnollemme. Kiitin isäntäväkeä kaikesta koko sydämelläni, melkein valmiina vaipua vain uneen mihin tahansa pehmeälle alustalle. Saimme kutsun tulla uudestaan aterioimaan heti alkavalla viikolla, enkä todellakaan edes ajatellut kieltäytyväni moisesta. Meille pakattiin myös jälkiruokien loput mukaamme. Toivotimme kaikille hyvää illanjatkoa ja yötä ja kipittelimme takaisin asunnolle. Vielä ulkona katsahdin hetkeksi taivaalle. Vaikka kuuta ei näkynyt, ei harmaudesta ollut jäljellä häivääkään. Ja sama koski minun kohdallani sekä kehoani että sisintäni.

Kyllä se vanha sanonta tiestä miehen sydämeen on aivan tosi. 

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 10

Tänä aamuna olin ajatellut hieman laajentaa näkemyksiäni lähiseudusta ja tutustua alueeseen hieman tarkemmin, samalla kuitenkin käyden tehokkaalla aamulenkillä. Kaksi yhden hinnalla. Olin suunnitellut reittini jo edellisenä iltana ja niinpä ulos astuessani lähdin päättäväisesti jälleen naapurikylä Glastonburya kohti.

Ohitin poikkeuksellisesti pellolle johtavan polun. Huomasin, kuinka niityllä laiduntavat lehmät olivat menneet aamukylpyyn juuri siinä kohtaa puroa, jossa olin kolmena edellisenä aamuna tavannut herttaisen joutsenparin. Siellä ne suorastaan ilakoiden polskivat, höpsöt otukset.

Kun olin saavuttanut lenkkisuunnitelman ensimmäisen merkittävän mutkan, oli pakko vaihtaa kännykän sekuntikello kameramoodiin ja napata kuva siitä, millä tavalla tulisi käyttäytyä. Tiedättehän varmasti sanonnan "Si fueris Romae, Romano vivito more" eli maassa maan tavalla. Englanniksi siis: "If you are in Rome, live in the Roman way."

Kuinkakohan moni noudattaa sanonnan mukaista sääntöä?

Kiersin Glastonburyn kylän sen eteläpuolelta kulkevia pikkuteitä pitkin ja lopulta Tor-kukkulan nähdessäni käännyin Streetiin vievälle tielle. Pakko mainita, että autotiet ovat Britanniassa edelleen suorastaan ahdistavan ahtaita - autoilijat eivät liene tykänneet kirjaimellisesti pitkin ahonlaitaa juoksevista ulkolaisista, jotka eivät ole varmoja, rikkovatko käyttäytymisellään liikennesääntöjä. Noh, ei minulle kukaan tööttäillyt. Jatkoin juoksemista auringonpaisteessa ja melko kovina mutta lämpiminä puuskina puhaltavassa tuulessa, bongaillen lisää haikaroita sekä pelloilla löhöileviä karjalaumoja.

Kun lopulta päädyin monen mutkan ja raskaan ylämäen jälkeen asunnolle, vilkaisin sekuntikelloa. Olin kulkenut melkein täsmälleen neljän Cooperin testin verran eli 48 minuuttia. Ei paha, koska en pitänyt yllä kovinkaan kovaa tahtia, ihan vain tasaista hölkkää. Venyttelyjen ja raikkaan suihkun jälkeen pääsin laskemaan Googlen karttapalvelun avulla reitin pituuden. Viisi mailia eli tasan kahdeksan kilometrin lenkki. Ei paha, varsinkaan tuossa vaihtelevassa mäkimaastossa.

Lopullinen reittini poikkesi suunnitelmasta hitusen, mutta moinen ei haitannut ollenkaan.

Syötyäni aamiaisen pysähdyin hetkeksi kertaamaan viikonloppusuunnitelmiani. Huomenna lauantaina olisi tarkoitus mennä oikein kunnon maalaismarkkinoille, ja sunnuntaina olisi puolestaan luvassa herkullinen ateria illalla. Ennen viikonlopun viettoon siirtymistä oli kuitenkin tehtävä vielä hieman koulutöitä, koska niiden takarajaksi oli asetettu maanantai. En halunnut jättää asioita roikkumaan, joten tartuin itseäni niskasta kiinni, asetuin koneen äärelle ja ryhdyin pakertamaan vertaispalauteraporttia toisen kirjastoalan opiskelijan tehtävistä.

Sain tehtävät vihdoin tehtyä ja katsahdin kelloon. Iltapäiväneljää näyttäneet viisarit alkoivat pikkuhiljaa muistuttamaan, että jossain vaiheessa olisi hyvä syödäkin. Käännyin isäntäväen puoleen ja totesimme yhdessä, että tänään tortilloja. Riensimme käväisemään Tescossa, ostimme kassin täydeltä ruokatarpeita ja palasimme asunnolle laittamaan ruoan kirjaimellisesti tulille. Sain kokatessani tutustua myös ostos-tv:ssä jatkuvasti mainostettavaan ihmesilppuriin, laatikon muotoiseen härveliin, jolla pystyi pilkkomaan kaikenlaista erikoisella tavalla. Tämmöinen härvilä, ihan hauska vekotin. Silti ei voita veistä ja leikkuulautaa, mutta on siitä hyötyäkin.

Lopputulos: tomaattista kanakastiketta, uunissa kypsytettyä pulled pork -possua, tomaattikastikkeessa paistettuja paprikoita, tuoretta lehtikaalia ja monia muitakin tortillapohjien väliin survottavia herkkuja. Pienenä sivuannoksena herkullisia porkkanoita ja omenoita rusinoiden kera, ruokajuomana allekirjoittaneella tuota ihanaa Ginger Beer -inkiväärijuomaa.

Katoimme illallista varten oikein olohuoneeseen tortillapöydän ja nautimme illasta rennosti herkutellen.

Ei mikään juhlapöytä, mutta ei moinen makua muuta. Nom!

Rennon ajanvietteen lisäksi ei tähän perjantai-iltaan juuri muuta mahtunut. Itse en oikeastaan muuta ajatellut kuin seuraavaa aamua ja odotin Wellsin lauantaimarkkinoita suorastaan jännittyneenä. Ties mitä sieltä voi löytää...