The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 44

HUOM! Tämä postaus päivittyy matkan etenemisen mukaisesti päivän mittaan! Torstaina 13.11.2014 tätä seuraavat lukijat: odottakaa päivityksiä, niitä tulee matkan edetessä semi-reaaliaikaisesti!

_______________________________

Aamu oli mielenkiintoinen kokemus. Kuvitelkaa itsenne tilanteeseen, jossa olette edellisenä iltana etsineet kuumeisesti mahdollisuutta päästä syömään Britannian kulttuurin stereotypisimmäksi ruokalajiksi usein nimettyä fish & chipsiä eli kalaa ranskiksilla. Ette kuitenkaan löytäneet sitä, mikä tarkoittaa sitä, että etsintä ei päättynyt vaan se jatkuu yhä. Se jatkuu jopa unissanne. Viimeinen muistikuvani unimaailmasta on nimittäin tuon ruoka-annoksen jahtaaminen. Ja mikä omituisinta, kun herätyskello muistutti minua palaamaan takaisin hereillä olevien kirjoihin, minä haistoin kalaruoan tuoksun asunnossa, jota en aluksi meinannut tunnistaa millään. Olin aivan sekaisin: missä oikein olin, miten olin sinne päätynyt - olenko minä edes hereillä vielä?

Sitten pieni kissanpentu toteaa lähimmältä nojatuolilta hyvin pikkuruisella äänellään: "Mi-iu."
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.

Nousin hitaasti ylös ilmapatjalta (samalla vaihtaen aikamuodon preesensistä imperfektiin). Edellinen ilta oli venynyt pikkutunneille, kun olimme siskoni kanssa yhteen ääneen päivitelleet Jyrki Sukulan löydöksiä vanhan kotikuntamme Joroisten suorastaan legendaarisesta hotelli Joronjäljestä. Unta oli aamukuuteen saakka ehtinyt siis kertyä alle neljä tuntia. Ravistin päätäni pitääkseni itseni hereillä, koska kello oli ehtinyt salamyhkäisesti madella jo näyttämään lukemaa 6.36. Kyytini kohti seuraavaa bussipysäkkiä lähtisi siskoni miehen saapuessa töistä aamuseitsemältä, joten kovin paljoa aikaa minulla ei ollut hukattavana zombi-moodi päällä. Raahasin itseni kylpyhuoneeseen ja viskasin kylmää vettä kasvoilleni. Sävähdin, mutta ainakin pystyin toteamaan olevani vihdoin valveilla.  

Kyydittäjäni saapuikin täysin aikataulun mukaisesti paikalle. Olin ehtinyt juuri ja juuri purkamaan olkalaukkuni sisällön matkalaukkuihini, jotta voisin varmistaa pääsyni kulkemaan OnniBussilla lähemmäs kotia - en ollut ennen edellisiltaa huomannut, että kyseinen firma ei salli kahta isoa laukkua kuljetustilaan. Sain kuitenkin sumplittua tavarat siten, että pakaasini olivat aivan kuin lähtöpäivänä. Laukuista on tosin saattanut tulla hieman painavampia, mutta ainakaan viime reissullani en ollut huomannut OnniBus-väen pystyttävän millintarkkoja laukkuvaakoja kadunvarsipysäkeille.

Kiitos, Terhi-sisko sekä herrasmieskuski Sami - ja tietty kissanne Miia ja Touho! Olitte korvaamaton apu tälläkin seikkailulla!

Kyytini Espoosta Kiasmalle kulki aamu-unistaan hiljalleen heräilevän Helsingin halki. Liikenne oli yllättävän ruuhkatonta, kun tavallisesti ennen kello kahdeksaa kadut ovat täynnä töihin ryntääviä kansalaisia. Noh, parempi näin päin. Kun astuin Elielinaukion nurkilla autosta ulos, tunsin, kuinka olin todellakin saapunut takaisin Pohjolaan; kylmä viima heilautti takkini liepeitä ja suorastaan pureutui vaatteideni lävitse, värisyttäen minua luihin ja ytimiin asti. Kuitenkin tuo minulle sopivampi kuiva ilma tuntui aivan siltä kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi takaisin kotimaahani. Meri-ilmasto ei edelleenkään oikein sovi minulle - ei ainakaan liian pitkiä aikoja.

Pieni istumistauko matkalaukkujen päällä odottamassa onnikan saapumista oli paikallaan, koska se auttoi minua pysymään hereillä. Turusta saapuva punainen bussinmötkäle kaartoikin Kiasman pihaan melko pian, vaihtoi seuraavaksi määränpääkseen Kuopion ja lukitsi ovensa vartiksi. Ihmisiä alkoi lappamaan joka suunnasta kantamuksineen auton ympärille, ja puheensolina täytti pienen alueen ilmapiirin. En muistanut, että suomalaisetkin puhuvat näin paljon - kenties olin kuunnellut liikaa brittien päivittelyä siitä, kuinka suomalaiset puhuvat vain silloin kun on tarpeen ja on jotain sanottavaa; ilmeisesti jokaisella on jotain tärkeääkin asiaa, koska miltei kukaan ei vain jököttänyt vaiti. En tiedä, moinen saattaa olla vain illuusio, jota Britannian kulttuuri minulle on viimeiset puolitoista kuukautta esittänyt kotimaani kansalaisista. 

Kuljettajat saapuivat aamukahveiltaan aukaisemaan bussin ovet sekä tavaratilat täsmälleen varttia yli kahdeksalta. Ihmisissä alkoi näkyä liikehdintää, ja miltei jokaisen kasvoille tuli tuo perisuomalainen huolestunut ilme, joka kysyi: "Onhan minullekin varmasti tilaa?"

Tavarat lastattiin autoon nopsakkaasti, mutta ilmeisesti OnniBus on kehittänyt palveluitaan, koska niihin kiinnitettiin samankaltaiset lappuset kuin lentokentällä ja matkustajille annettiin kuittilipuke omien matkatavaroiden löytämisen helpottamiseksi. Hauska huomata, miten jokaisella matkustuskerralla voi huomata kyseisen bussiyhtiön laajentuneen johonkin suuntaan. Moinen saattaa tosin nostaa hintoja jatkossa, mikä ei kuitenkaan yllättäisi ketään tämän laman keskellä.

Talouspolitiikkapohdintojeni jälkeen asetuin mukavaan asentoon ensimmäiselle näkemälleni vapaalle istuimelle ja naputtelin tabletilleni muistiin kaiken tähän saakka lukemanne tekstin tästä blogimerkinnästä.
___

Välimerkintä: olin juuri vaipumassa syvään uneen seurattuani huvittuneena ohikiitäviä maisemia - vielä harmaampiahan nuo ovat kuin Englannissa - mutta jokin järkyttävältä kuulostava harpyijan rääkäisy herätti minut. Kiitos, mukana matkustavat lapsiperheet: todennäköisesti pysäytitte sydämeni hetkeksi, koska luulin joutuneeni tässä minua vähiten stressaavassa vaiheessa seikkailujani keskelle jotain järkyttävää onnettomuutta tai muuta aivan yhtä hirveää. Tavallisesti en kiitä vahvaa lääkitystäni, mutta ainakin tällä kertaa olen kiitollinen siitä, että pääsen kolmiolääkkeiden avulla palaamaan kauneusunilleni.
___

Heinolassa katsahdin puoliunisena ulos ikkunasta ja näin, miten pienet lumihiutaleet hiljalleen leijuivat alas taivaalta. Sama näky oli ollut minulla vastassa Lontoossa, kun Oxford Streetillä oli yhden rakennuksen katolla ilmeisesti keinolumihiutaleita maisemia koristamaan taikonut laite, kuten moni on maanantain postauksesta kenties lukenutkin. Mutta tällä kertaa lumi oli ihan oikeata.

Bussi lähti pian jatkamaan matkaa. Jonkun puhelin soi vähän ajan päästä, ja minulla meni hetki aikaa tajuta, että olen Suomessa ja että minulla on jumittunut englannin kieltä pääasiallisesti vastaanottava kielikorva päälle: olin aivan varma, että keski-ikäinen mieshenkilö vastasi puhelimeensa "beibe, beibe". Koetin kääntää aivojani päästämään suomea hieman enemmän läpi ja pian äkkäsinkin, että vastaus oli ollut vain yksinkertainen "päivee, päivee".

___

Mikkelissä pidetty tauko riitti todistamaan minulle, että kyllä tänne oli jo talvi tullut. Minun oli kaivettava viereiselle istuimelleni asettamasta laukustani äitini minulle edellisellä OnniBus-reissulla etelästä pohjoiseen antamat villasukat, koska ulko-ovista virtasi auton seisoessa paikallaan koko ajan kylmää ilmaa lattiatasossa. Lumipeite oli Savon korkeuksilla jo pysyvämmän oloinen. Kuitenkin maisemat pysyivät erittäinkin harmaina. Asia ei johtunut kuitenkaan pelkästään sääolosuhteista; bussin ikkunoihin oli teiden pinnasta roiskunut hirmuinen kerros kuraa.

___

Pian linjuri kaartoikin Varkauden Matkakeskuksen pihaan, ja minulla oli ihana äitini vastaanottokomiteana parkkipaikalla. Rahtasimme tavarat hänen autoonsa ja hurautimme pitämään lounastauon hänen luonaan, koska tämän suuren seikkailun viimeinen julkisen liikenteen muotoinen kyyti lähtisi liikkeelle kohti Joensuuta vasta kolmen jälkeen. Äidillä oli tuota pikaa pöydässä valmiina ihania kanajauhelihasta valmistettuja lihapyöryköitä tomaattikastikkeella sekä salaattia, joka minun mielestäni on nimenomaan salaattia: porkkana-omenaraastetta klementiinin paloilla ja rusinoilla. Ruokalevon jälkeen maistui kupponen kuumaa ja monta, monta palaa mustikkapiirakkaa.

Pian tuli aika lähteä takaisin Matkakeskukselle. Äiti pakkasi vielä mukaani hedelmiä evääksi, vaikka juuri äsken tuli ahmittua kotiruokaa oikein kunnolla - ei sitä koskaan tiedä, josko raiteille olisi tippunut vaikka lehtiä...vaan ei sillä, ei taajamajunien kanssa näillä seuduilla ole ongelmia yleensä ollut. Joka tapauksessa menimme hyvissä ajoin odottelemaan junaa asemalle. Vanha kunnon sinivaunuinen taajamajuna saapuikin täsmälleen aikataulussa kello 15.22. Raijasin laukut vaunun ovesta sisään ja lähdin tämän suuren seikkailun viimeiselle vaellukselle.

Kiitos, äitikulta! Kukaan ei osaisi huolehtia seikkailevasta pennusta niin hyvin kuin oma emo.

___

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 43

Tällä kertaa hieman kiireessä kirjoitettua ajatusvirtaa kellonajan mukaan.
Huomenna sitten parempaa settiä! Kai. :)

6.13
Aamulla ylös kuudelta. Katsoin netistä sään. Ilmoitti, että luvassa hieman sadekuuroja aamulle, ja heti alkoi ikkunaan ropisemaan vettä. Ihan kuin sää olisi ollut silleen: "Krooh....mitä, munko vuoro nyt oli? Okei, mitä mun piti- -ai niin, sadetta!"

8.24
Bussi oli oikein nätisti yli vartin myöhässä, onneksi olin varannut aikaa vaihtaa EasyBus-kuljetukseen Victoria Coach Station -asemalla. Tämäkin oikein mukava yhteensattuma, koska bussikyytejä varatessani otin vahingossa hieman aikaisemman EasyBusin, mikä pakotti minua ottamaan tämän ainakin tuntia aiemmin lähtevän National Express -bussin. Jos olisin mennyt myöhemmällä NatExillä, olisin ollut auttamatta myöhässä EasyBusista. 

11.59
Viimeinen bussimatka Brittilässä, joka vei suoraan lentoasemalle. Aurinko piristi maisemia tulemalla esiin pilvien takaa. Ja kannatti tuostaa se lippu, koska hieman nihkeästi suhtautuivat edelläni menneen mobiililaitteen ruudulta näytettyyn lippuun.

15.40
Noin puolitoista tuntia sitten tuli käytyä jättämässä isot laukut lentöyhtiön huomaan, sitten kuljin kaikkien turvatarkastuksien läpi ja pääsin vihdoin kansainväliselle alueelle, josta itse käytän nimitystä No-Man's-Land. Täällä sitten odottelemaan toistaiseksi klo 17.50 saakka, jolloin on aikataulutettu tieto lähtöportista. Siihe saakka palloilua ympäriinsä, äsken kävin syömässä The Flying Horse -nimisessä Wetherspoon-ketjun ravintolassa. Hyvää oli, joskin yhä mautonta. Missä oli purilaisen kastike? Onneksi ei ollut hinnalla pilattu, pääsi halvemmalla kuin suomalaisissa vastaavissa.

17.03
On tullut hetkonen kuljeksittua ympäriinsä. Tuhlailin viimeiset kukkaron pohjalla olleet punnat, ei niitä olisi kannattanut enää vaihtamaan mennä. Istuksin pitkään paikallani kuunnellen musiikkia ja selaillen Internetin ihmemaailmaa - tiesittekö, että elintarvikevirasto Eviran mukaan ei enää saa puhua lörtsyistä, koska moinen ei kuvaile kyseistä elintarviketta tarpeeksi? Jotta näin Suomessa, halunnenkohan takaisin moisten turhien päätösten keskelle...?

18.10
Täsmälleen kymmentä vaille kuusi ilmaantui tieto siitä, mille portille pitäisi mennä odottamaan. Suuntasin heti portille 11. Oli hauskaa, kuinka yhtäkkiä pienellä alueella olevista ihmisistä enemmistö puhuikin suomea. Siellä täällä soi Nokian kuuluisa soittoääni. Taas askelta lähempänä kotia...

18.45
Kone lähti matkaan kohti Suomea. Kiinnitin turvavyöni ja noudatin kaikille yhtä tuttuja turvaohjeita, jotka esiteltiin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Jouduin koneen kohottua korkeammalle kohtaamaan ärsyttävän olosuhdeseikan: koneen langaton verkko ei toiminut. Matka piti sitten pärjätä pelkällä mp3-soittimella. Onneksi latasin sen akun kokonaan eilen illalla.

AIKAMATKUSTUS ETEENPÄIN AJASSA - KAKSI AIKAVYÖHYKETTÄ ITÄÄN PÄIN

23.20
Lento oli kapteenin kuulutustenkin mukaan 25 minuuttia etuajassa. Mikäs siinä. Astuin väkijoukon mukana vihdoin takaisin Suomen maaperälle. Heti perään pääsin taas skannailemaan biopassiani sekä verkkokalvojani turvatarkastuksessa. Noudin pikaisesti hihnalta matkalaukkuni, jotka olivat nekin selvinneet perille turvallisesti. Sen jälkeen pääsin kulkemaan vapaasti ulos hengittämään minulle tuttua ja heti kodikkaalta tuntuvaa ilmaa.

23.42
Pikkusiskoni saapui miehensä kanssa noutamaan minua lentoasemalta. Pääsin majoittumaan kissojen keskelle - ja sain iltapalaksi oikein kunnon ravintolatason oikeaoppista risottoa. On pikkusiskosta tulossa melkoinen MasterChef. Ja ruisleipää! Tuota taivaallista, pehmeää, kuituisaa, makoisaa - nom!

2.11
Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaankin? Aamulla nimittäin aikaisin bussiin ja kohti pohjoista...  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 42

Ilmeisesti eilinen päivä oli ollut melko väsyttävä, koska heräsin vasta tasan kahdeltatoista, kun Big Benin kellojen sointi kaikui olohuoneen puolelta television toistamina (ei aavistustakaan mistä ohjelmasta oli kyse). Nousin ylös todella hitaasti, jälleen kiittäen itseäni siitä, että olin venytellyt kunnolla ennen nukkumaanmenoa edellisiltana - paikkani olivat yhä hitusen jumissa, enkä halunnut edes tietää, kuinka jumissa olisin ollut ilman venytyksiä.

Vaan jälleenpä pääsivät Britannian sääolot sanomaan minulle ähäkutti. Suorastaan masentavan sateinen ilma pakotti minut pelkistämään viimeistä kokonaista vuorokautta, jonka viettäisin tällä maaperällä tämän seikkailun aikana. Olin alun perin kaavaillut viettävän tämän päivän kulkien ympäri Basingstoken puistoalueita, istuskellen rauhassa kauniissa maisemissa ja napsien paljon valokuvia, mutta eipä tuo harmaus kovin houkuttelevan näköiseksi tee juuri mitään paikkaa tässä maailmassa.

Mutta on sadesäässä hyvätkin puolensa. Lähtiessäni kaupungille hoitamaan viimeisiä tuliaisostoksia sekä tulostamaan puuttuvaa matkalippua kohtasin jälleen sateen raikastaman ilman, joka yhdellä hengenvedolla auttaa matalapaineen keskellä uinuvalta tuntuvaa mieltä heräämään; keuhkoissa saakka viileältä tuntuva ilma antoi keholleni sysäyksen, joka auttoi laittamaan jalkaa toisen eteen sateenvarjonkin alla. Suunnistimme Steven kanssa ensimmäisenä kirjastolle, jotta tulostamatta jäänyt lippu ei jäisi millään tavoin viime tinkaan.

Tässä kohtaa minun on jälleen kerran pakko sanoa, että ainakaan Englannin kreivikuntien yleisissä kirjastoissa ei ole otettu huomioon alueen ulkopuolella asuvia asiakkaita, koska ilman Steven kirjastokorttia en olisi voinut tulostaa yhtään mitään. Jos olisin halunnut itselleni kortin, mikä on mahdollista, minulla olisi pitänyt olla jonkinlainen kirjallinen todiste siitä, että asuin edes väliaikaisesti jossain paikallisessa osoitteessa, eikä kuuden viikon ajalle ihan osoitteenmuutoksia ruveta tekemään. Lisäksi olosuhteista päättelin myös, että kirjastojen määrärahat ovat aivan yhtä niukat kuin Suomessa; kaikilla asiakaskoneilla oli tuo kirottu Internet Explorer -selain, eikä mitän muuta, ja vieläpä vanhentunut versio! Oli erittäin vaikeaa saada kaivettua e-lippu esille kyberavaruuden sopukoista, koska Google Drive ja IE eivät oikein tule toimeen keskenään. Sain kuitenkin monen mutkan kautta lipun viimein tulostettua, mikä oli pääasia.

Kirjaston (jota ei muuten kutsuta täällä nimellä Basingstoke Library vaan Discovery Centre) jälkeen jatkoimme tutkimaan muita Festival Place -ostoskeskuksen liikkeitä. Yksi kerrallaan löysin etsimiäni tuliaisia ja viivasin niitä yli mielessäni olleelta ostoslistalta. Muutaman tunnin kuljeskelun jälkeen Steve lähti suunnistamaan takaisin asunnolleen, mutta itse jatkoin ostoksia valtavassa ostoskeskuksessa vielä jonkin aikaa. Kaikki paikat oli koristeltu joulukuusilla ja -valoilla, kaikki kaupat täynnä lahjaehdotuksia ja alennuksia - jotka lopulta tulevat olemaan vielä edullisempia hintoja joulun jälkeen.

Suomi mainittu!

Näitä liukuportaiden ja hissien yhteydessä olevia merkintöjä on aina ihan kaikialla.

Illan pimetessä alkoi nälkäkin muistuttaa olemassaolostaan. Pysähdyin hyödyntämään yhtä kauppakeskuksen asiakkaille tarkoitettua interaktiivista infotaulua, josta pystyin tarkastelemaan läheisiä ravintoloita ja niiden tarjontaa. Päätin suunnistaa Ed's Dineriin, joka oli kauppakeskuksen toisessa päässä. Ravintola oli oikein kunnolla amerikkalaisen diner-ravintolan mukainen paikka, jossa soi rock-klassikoita - pöydissä oli jopa pikkuruiset jukeboxit, joista asiakkaat saivat päättää mitä paikassa soi ja hinta biisipäätökselle oli vain 20 pennyä!

Otin kunnon "Original"-nimellä kulkeneen aterian, joka oli oikein makoisa. Hintakaan ei ollut paha, pääsin halvemmalla kuin vaikkapa Amarillossa ja palvelukin oli erittäin hyvä.

Kyllä tätä mielellään söi samalla kun taustalla soi Little Richardin Long Tall Sally. 

Aterian päälle kiertelin ja kaartelin vielä siellä täällä, kunnes vihdoin totesin löytäneeni kaikki etsimäni tuliaiset ja suuntasin takaisin asunnolle pimeyden ja sateen halki. Asunnolla kupponen teetä sekä makoisaa mansikkalakritsia, sitten pakkaamaan tuliaiset kunnolla ja nukkumaan. Huomenna pitää olla ajoissa liikkeellä, jotta kaikki menee niin kuin olen suunnitellut.

Kotiin pääseminen tuleekin olemaan se kaikista suurin seikkailu, johon olen valmistautunut jo tänne saapumisesta saakka.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 39

Kello soi aamukahdeksalta. Herättyäni meni hetki tajuta asioiden laita: viimeinen aamu Streetin ja koko Somersetin kamaralla. Nappasin aamulääkkeeni ja katsahdin ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla, sää halusi näköjään muistuttaa minua siitä, että ihan vielä en Britanniaa ja sille ominaisita sääoloja ole jättämässä taakseni. Petasin sänkyni ja kasasin kaikki tavarani sen päälle. Yritin ylläpitää jonkinmoista järjestystä, mutta ei siitä kasasta ottanut kyllä selkoa. Aivan hirmuinen keko mustia vaatteita, jonka keskeltä erottui ainoastaan pari viininpunaista pilkahdusta.

Asetin musiikkia soimaan ikkunalaudalle ja otin molemmat matkalaukkuni esille. Tyhjensin nekin kokonaan sängylle ja sen ympäristöön. Sitten asetin nuo kaksi laukkua kannet auki sänkyä vasten ja aloin pohtimaan tavaroiden lastaamista. Otin esille kotona laatimani listan kaikesta pakkaamastani tavarasta ja rupesin lappaamaan vaatekappaleita yksi kerrallaan siististi viikattuna laukkuihin. Ruksin tavaroita listasta sitä mukaa kun niitä sattui käsiini.

Pidin aina silloin tällöin pienen tuumaus- ja juomatauon pakkailupuuhissani ja siten söin aamiaiseni pätkissä. Oli hyvä, että olin varannut paluumatkan lentolippuuni yhden ylimääräisen laukun, koska tullessani matkatavaroiden paino oli melkein täsmälleen 20 kiloa (iso oranssi laukku) ja 10 kiloa (pienempi tummansininen). Olkalaukkuni olin pakannut oranssin sisälle tänne tullessani, mutta koska ostoksia ja tuliaisia oli kertynyt viikkojen aikana niin paljon, oli muutettava sinisen laukunkin paino 20-kiloiseksi ja pakattava käsimatkatavarat olkalaukkuun.

Ahdoin kaikki pienikokoisemmat ja painavammat esineet siniseen laukkuun, kun taas oranssiin pakkasin mahdollisimman paljon tilaavieviä, kevyempiä esineitä. Runsaan parin tunnin kuluttua pakkausurakka oli vihdoin valmis, olin ruksinut listastanikin kaikki tuomani tavarat - sekä tietty kirjannut ylös täältä mukanani lähtevät uudet esineet ja asiat. Kävin läpi vielä kaikki sängyn- ja pöydänaluset, pöydät ja tuolit. Kaikki oli kasassa.

Pakkausproseduurin jälkeen oli hyvä pitää pieni hengähdystauko. Junan lähtöön oli vielä monta tuntia aikaa, joten päivä ja iltapäivä kuluivat vain rennon oleskelun parissa.

Puoli viiden maissa päätimme käydä vielä paikallisessa The Bear Inn -majatalossa syömässä Streetin seikkailuni päättymisen kunniaksi - etenkin koska kyseinen majatalo tarjosi aina halpoja lounasannoksia lauantaisin. Tilasin itselleni oikein kunnon lasagnen salaatilla, jälkiruoaksi päädyin valitsemaan mangosundae-jäätelöannoksen.

Astuessamme ulos ravintolan ovista ulkona taivaalla poksahti näyttävä ilotulitus kylän toiselta laidalta. Keskiviikkona olleen juhlapäivän jälkeinen lauantai oli kuulemani mukaan viikon kohokohta ilotulitteiden kohdalla. Sattuma oli kuitenkin hauska, ikään kuin kyläkin tahtoi toivottaa minulle hyvää matkaa uuteen seikkailuun omalla tavallaan.

Kuuden jälkeen Samin äidin puoliso Mark saapui hakemaan minua. Sanoin isäntäväelle vielä kerran kiitokset ja heipat - kiitos, Linda ja Sam! Ilman teitä ei tästä harjoittelusta olisi tullut mitään. Mark kyyditsi minut kaikkialle ulottuneen pimeyden keskellä Castle Caryn asemalle, joka toi heti mieleeni muistoja saapumispäivästä. Tulostelin junalippuni automaatista, hyvästelin Markin ja jäin odottamaan jälleen First Great Western -yhtiön junaa. Puiden takaa näkyi aina muutaman minuutin välein rakettien väriloistetta tähtitaivasta vasten.

Pian juna saapuikin ajallaan. Rahtauduin laukkujeni kanssa kyytiin, asetin laukut paikoilleen ja kävin istumaan minulle varatulle paikalle ja huokaisin hiljaa itsekseni. Ensimmäinen etappi saavutettu - ja heti kiitämässä kohti toista.
__________________ 

Juna pysähtyi samalle asemalle kuin saapumispäivänäkin eli Readingiin. Siellä tutkailin aikatauluja ja kyttäsin omaa junaani. Onneksi täällä päin on nykyään käytössä erittäin hyvin toimivat interaktiiviset, kosketusnäytölliset aikataulupäätteet, joiden avulla löytää oikealle laiturille helpommin. Oma junani oli lähdössä parinkymmenen minuutin kuluttua laiturilta 1 eli aseman täsmälleen toisesta päästä. Lähdin raijaamaan tavaroitani hissiltä toiselle, kunnes vihdoin saavuin ykköslaiturin äärelle. Siihen saapuikin pian odottamani juna, joten kapusin kyytiin.

Istuttuani alas matkustajille yllättäen kuulutettiinkin, että kyseessä oleva juna oli poikkeusaikataulujen vuoksi eri suuntaan lähtevä, joten siirtykää laiturille kaksi. Tein työtä käskettyä ja siirryin junasta toiseen. Kun laskin laukkuni penkille, mietin, että jotain puuttui. Samassa tajusin, että sininen laukku oli unohtunut toisen junan matkatavaratelineeseen penkkien yläpuolelle! Sydämeni jätti pari lyöntä väliin. Samassa sinkosin itseni takaisin toiseen junaan hakemaan laukkua, joka onneksi oli yhä paikallaan. Aikaa ei ollut ehtinyt kulua edes minuuttia, joten selvisin säikähdyksellä. Noin viiden minuutin odottelun jälkeen se oikea juna, jossa itsekin kaikkine tavaroineni istuin, lähti kohti Basingstokea.
__________________

Basingstokeen saavuttuani suuntasin suoraan uloskäynnille, jonka luona puolisoni perhetuttu Steve odottikin minua aiemmin sopimamme mukaisesti. Nappasimme asemalta taksin hänen asunnolleen, joka osoittautui oikein rauhalliseksi ja mukavaksi majapaikaksi, aivan kuten Lindan ja Samin kämppä Streetissä. Niinpä asetuin mukavasti aloilleni, nautin kupin teetä ja jäin suunnittelemaan huomista - tämä suunnilleen Joensuun kokoinen kaupunki vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!
__________________

Once again I want to thank Linda and Sam, Sam's dear mother Katrina and her family and Sam's grandparents Billy and Bobby.
Without you this trip would not have been a true adventure filled with the warmth of a loving family. All the hospitality you have shown me, all the luxuries you shared with me and all the experiences you guided me to go through and enjoy - I will never forget them.
I will meet you again one day, and until then - have a nice rest of the year, a happy Christmas, everything nice, cheers and cheerios!

From the bottom of my heart, thank you.

  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 38

Tämä päivä on hyvä muistaa todisteena siitä, että välillä pienetkin asiat vaativat yksilöä tarttumaan itseään niskasta kiinni, mutta kun niin onnistuu tekemään, palkinto on luvattua suurempi.

Aamu oli hidas. Herättyäni en saanut itseäni nousemaan sängystä tuntiin. Tuijotin vain kattoa ja mietin aivan liikaa kaikenlaista. Miten pakata, mitä pukea päälle, miten sitä ja milloin tätä.

Katsahdin ulos. Ilma oli melko seesteinen, joskin jälleen täysin harmaa. Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Koko ajan pyöritin tuota ajatusta mielessäni. Sitten lopulta muistin edellisenä iltana itselleni asettamani haasteen: pitää käydä vielä viimeisellä lenkillä samalla reitillä kuin ensimmäisellä lenkilläni Streetissä - ja nimenomaan tänään, koska huomenna ei kuitenkaan ehdi, aina tulee lähtöpäivinä kaikenlaisia esteitä. Tämä johtopäätös sai minut vihdoin nousemaan ylös, pukemaan juoksuvarusteet, nappaamaan askelmittarin ja painumaan pihalle.

Asetin musiikkisoittimeni soittamaan tällä kertaa satunnaisesti kaikkea ja läksin pinkomaan ensimmäistä reittiä läpi. Juoksin ensin niin sanottua kotikatua pohjoiseen päin, sitten käännyin oikealle ylämäkeen ja mäen päältä vasemmalle. Maisema ei ollut muuttunut juurikaan, lehtiäkin oli yhtä paljon kuin saapuessani, joskin enemmän maassa kuin puissa. Ja postimiehet ne yhä pitivät shortseja jalassa.

Siirryin pensasaidan takana kulkevalle Public Footpathille, jonka varrella ei ollut enää tyynyä ja banaania, ainoastaan tikku, jonka nokassa mokomat olivat nököttäneet noin kuukausi sitten. Vieläkään ei ole selvinnyt, mistä kummallisesta kokeesta oli ollut kyse. Juoksin hevospilttuiden ohi, mutta konien päitä ei tällä kertaa näkynyt. Kentällä oli loimen alla ruohotuppoa mutustamassa yksi komea eläin, muutoin alue oli hiljainen.

Käännyin juoksemaan Cider Farm -kyltin kohdalta oikealle. Kaikilla edellisillä kerroilla olin kännykän ajastimeen asettamani ajan vuoksi kääntynyt aina takaisin ilman, että olin saavuttanut kyseistä omenafarmia, joten tällä kertaa päätinkin juosta perille saakka ottamaan selvää, millainen kyseinen tila olisi.

Eikä mennyt kauaakaan, kun saavutin omenapuilta tuoksuvan alueen. Juoksin sen ohi vielä pidemmälle, kunnes seuraavassa isommassa risteyksessä käännyin takaisin, Tilan nimi oli hauska, joten oli aivan pakko takaisin tullessa ottaa aiheesta kuva.

Varmastikin hemmetin hyvää siideriä.

Jatkoin matkaani takaisin asunnolle päin, käyden vielä yhden kerran kaikki samat maisemat läpi. Heposet, pensasaitapolku, ylämäet ja alamäet.

Elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta onneksi tämä kyseinen on vain konkreettinen, fyysinen mäki.

Maisema kohti Glastonburya Downside-mäen huipulta.

Juoksin takaisin majapaikalle vielä mielettömän spurtin jälkeen, sitten vetäydyin omiin oloihini venyttelemään ja tekemään peruskuntosarjoja, samalla miettien mitä tänään tekisin.

Suihkun jälkeen istuin hieman masentuneena sängyllä tuijottamassa ulos. Olin unohtanut käydä yhdellä alueen tärkeimmistä nähtävyyksistä, jonka spottasin jo Suomessa kartalta ensimmäisenä ennen tänne tuloa; Glastonbury Abbey. Toria valloittaessani olisin käväissyt luostarin raunioilla, mutta silloin minulla ei ollut taskussa tarpeeksi kolikoita moiseen. Nyt olisi, mutta sadeilma masensi mieltäni. Valokuvista tulisi surkeita, eikä sateessa muutenkaan innosta talsia ympäriinsä.

Silloin täysin valehtelematta yhtäkkiä pilvien takaa suorastaan leimahti aurinko silmiini. Säteet häikäisivät katseeni hetkeksi, mutta pian kuulin päässäni kaikuvan vain kaksi sanaa: MENE NYT!

Söin tukevan välipalan ja pian olinkin kävelemässä kohti Glastonburya. Viimeinen seikkailu Somersetissä oli sittenkin alkanut.

En hypännyt bussiin, koska seuraava kulkisi pysäkin ohi vasta vartin kuluttua ja siinä vaiheessa olisin jo perillä - matkaa naapurikylään ei ollut kuin kolmen kilometrin kivenheitto. Mieleni rohkaistui vielä lisää, kun kävellessäni vanhan vesilaitoksen kohdalla katsahdin määränpäätäni kohti niittyjen yli. Enkä tälläkään kerralla valehtele: suoraan naapurikylään osoitti hailakka sateenkaari.

Siinä se on!
Tuossa kohtaa, missä vasemman puolen tumma puurivi kohtaa horisontissa siintävän kylän.
Hyvin himmeä, hyvin lyhyt sateenkaari, mutta on!

Alati päättäväisemmäksi muuttuvin mielin jatkoin kävelyäni ja annoin hymyn levitä kasvoilleni. The Roman Way -tien saavutettuani huomasin auringon kääntyneen nopeaan laskuun takanani, ja syksyn väriloisto valaisi koko seudun.

Saavutin Glastonburyn keskustan täsmälleen puoli neljältä. Kävelin suoraan Abbey-raunioita kohti, koska auringonlaskun kajo tuntui tekevän maisemista kauniimpia hetki hetkeltä. Astelin luostariraunioiden turistiportista sisään ja kaivoin jo kolikkokukkaroni valmiiksi.

Henkilökunta tervehti minua samalla kertoen, että pian menisivät kiinni. Säikähdin aluksi, että tähänkö tämä tyssäsi, mutta ilmenikin, että minulla oli vielä puoli tuntia aikaa sulkemiseen. Kaiken päälle vielä päästivät minut lastenlipun hinnalla sisään, koska viimeisen puolen tunnin aikana hinnat putosivat hieman alemmas lyhyen vierailuajan vuoksi. Lisää ihania sattumia! He kertoivat, että varttia vaille neljältä muistuttaisivat vierailijoita kelloa kilkuttamalla sulkeutumisajasta. Kiitin vielä kerran ja painuin ensin luostarimuseon puolelle.

Seuraavat puoli tuntia annoin luvan kysyttyäni kameran laulaa. Näkemääni ja kokemaani on miltei turha kuvailla sanoin, koska ne olivat vain niin ihania. Tunnelma oli suunnattoman eteerinen. Kaikki ympärilläni oli ainakin 700-800 vuotta vanhaa alueen historiaa, jota suojellaan kaikin mahdollisin keinoin. Mutta ennen luostarin ulkoaluetta hieman yksityiskohtia museon puolelta!

Pienoismalli luostarin oletetusta alkuperäismuodosta.
Rakennettu historian kautta saadun informaation perusteella.

Lyhyen kierroksen jälkeen siirryin varsinaiselle luostaripuiston alueelle. Jylhät rauniot jättivät seikkailijan kyllä sanattomaksi.

Aloin pian kuulla kellonkilkatuksen kaikuvan pitkin seutua, joten aloin pikkuhiljaa katselemaan, missä puistoalueen uloskäynti sijaitsi. Silti mietin koko ajan, että onneksi sain potkittua itseni ulos, koska tätä en olisi halunnut jättää näkemättä ja kokematta mistään hinnasta!

Tämän puun juurella itsensä tunsi niin mitättömäksi.

En edes uskalla arvata kuinka vanha tuo entti on!

Jylhä ja hiljainen Tor vahtii luostaripuiston rauhaa mäen päältä.

Ankkalampi, kuin suoraan Beatrix Potterin kirjojen kansikuvista!

Ankkalammen asukkaat olivat melko sekalaista sakkia.

Nämä 1200-luvun länsimuurin rauniot olivat remontin alla, mutta olivat silti melkoinen näky.

Vietin alueella minulle suodun ajan viimeistä minuuttia myöten, kunnes oli aika poistua. Kiitin minulle ovia availlutta henkilökuntaa, joka toivotti minulle hyvää loppuoleskelua, turvallista kotimatkaa sekä tsemppiä opintojeni jatkamiseen. Kevyin mielin astelin luostarin alueelta Glastonburyn kauppakadulle ja tuumasin, että oli pikkuhiljaa aika lähteä takaisin päin. Kuitenkin ihanassa laskevan auringon kajastuksessa nappasin vielä kuvan sieltä täältä, koska maisemassa miltei koko ajan jotain kiinnostavaa sattui näköpiiriin.

No piti sitä nyt ottaa se pakollinen "brittiläinen puhelinkoppi" -kuva ennen Lontoota!

Jopa roskat ovat erikoisia noituudesta ja magiasta tunnetussa Glastonburyssa!

Näitä hauskasti nimettyjä taloja on aivan kaikkialla.

Niinpä seikkailija lähti kulkemaan kohti auringonlaskua. Valo heikkeni koko ajan, mutta maantien vierustaa kävellessäni huomasin kuitenkin viereisen niityn poikki hiipivän mustan kissan, joka kulki aivan ääneti heinikossa.

Streetin ja Glastonburyn välisiltä niityiltä lehahteli minuutin välein lentoon valtavia massoja pikkulintuja. Parvissa oli varmasti tuhansia pikkuisia, jotka kaikki suuntasivat kohti etelää. Talvi on siis tännekin hitaasti hiipimässä...

Pian saavutin risteyksen ja tutut tervetulokyltit, joita en tällä reissulla todennäköisesti enää tule näkemään. Pieni ikävän tunne kävi sisälläni, pakko myöntää. On näistä seikkailuista kertynyt sellainen määrä ainutlaatuisia kokemuksia, että en niitä mihinkään muuhun vaihtaisi.

Huomenna siis lähden iltajunalla kohti itää, määränpäänä Basingstoken kaupunki noin 80 kilometrin päässä Lontoosta. Nyt sitten keräämään kimpsuja ja kampsuja hieman parempiin kasoihin ja pakkaamaan niitä kunnolla, koska huomenna on oltava valmis iltakuuteen mennessä.

Katsahdin vielä kerran Glastonburya kohti, huokaisin hiljaa ja hymyilin.
On siinä kyllä erikoinen kylä.