The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 43

Tällä kertaa hieman kiireessä kirjoitettua ajatusvirtaa kellonajan mukaan.
Huomenna sitten parempaa settiä! Kai. :)

6.13
Aamulla ylös kuudelta. Katsoin netistä sään. Ilmoitti, että luvassa hieman sadekuuroja aamulle, ja heti alkoi ikkunaan ropisemaan vettä. Ihan kuin sää olisi ollut silleen: "Krooh....mitä, munko vuoro nyt oli? Okei, mitä mun piti- -ai niin, sadetta!"

8.24
Bussi oli oikein nätisti yli vartin myöhässä, onneksi olin varannut aikaa vaihtaa EasyBus-kuljetukseen Victoria Coach Station -asemalla. Tämäkin oikein mukava yhteensattuma, koska bussikyytejä varatessani otin vahingossa hieman aikaisemman EasyBusin, mikä pakotti minua ottamaan tämän ainakin tuntia aiemmin lähtevän National Express -bussin. Jos olisin mennyt myöhemmällä NatExillä, olisin ollut auttamatta myöhässä EasyBusista. 

11.59
Viimeinen bussimatka Brittilässä, joka vei suoraan lentoasemalle. Aurinko piristi maisemia tulemalla esiin pilvien takaa. Ja kannatti tuostaa se lippu, koska hieman nihkeästi suhtautuivat edelläni menneen mobiililaitteen ruudulta näytettyyn lippuun.

15.40
Noin puolitoista tuntia sitten tuli käytyä jättämässä isot laukut lentöyhtiön huomaan, sitten kuljin kaikkien turvatarkastuksien läpi ja pääsin vihdoin kansainväliselle alueelle, josta itse käytän nimitystä No-Man's-Land. Täällä sitten odottelemaan toistaiseksi klo 17.50 saakka, jolloin on aikataulutettu tieto lähtöportista. Siihe saakka palloilua ympäriinsä, äsken kävin syömässä The Flying Horse -nimisessä Wetherspoon-ketjun ravintolassa. Hyvää oli, joskin yhä mautonta. Missä oli purilaisen kastike? Onneksi ei ollut hinnalla pilattu, pääsi halvemmalla kuin suomalaisissa vastaavissa.

17.03
On tullut hetkonen kuljeksittua ympäriinsä. Tuhlailin viimeiset kukkaron pohjalla olleet punnat, ei niitä olisi kannattanut enää vaihtamaan mennä. Istuksin pitkään paikallani kuunnellen musiikkia ja selaillen Internetin ihmemaailmaa - tiesittekö, että elintarvikevirasto Eviran mukaan ei enää saa puhua lörtsyistä, koska moinen ei kuvaile kyseistä elintarviketta tarpeeksi? Jotta näin Suomessa, halunnenkohan takaisin moisten turhien päätösten keskelle...?

18.10
Täsmälleen kymmentä vaille kuusi ilmaantui tieto siitä, mille portille pitäisi mennä odottamaan. Suuntasin heti portille 11. Oli hauskaa, kuinka yhtäkkiä pienellä alueella olevista ihmisistä enemmistö puhuikin suomea. Siellä täällä soi Nokian kuuluisa soittoääni. Taas askelta lähempänä kotia...

18.45
Kone lähti matkaan kohti Suomea. Kiinnitin turvavyöni ja noudatin kaikille yhtä tuttuja turvaohjeita, jotka esiteltiin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Jouduin koneen kohottua korkeammalle kohtaamaan ärsyttävän olosuhdeseikan: koneen langaton verkko ei toiminut. Matka piti sitten pärjätä pelkällä mp3-soittimella. Onneksi latasin sen akun kokonaan eilen illalla.

AIKAMATKUSTUS ETEENPÄIN AJASSA - KAKSI AIKAVYÖHYKETTÄ ITÄÄN PÄIN

23.20
Lento oli kapteenin kuulutustenkin mukaan 25 minuuttia etuajassa. Mikäs siinä. Astuin väkijoukon mukana vihdoin takaisin Suomen maaperälle. Heti perään pääsin taas skannailemaan biopassiani sekä verkkokalvojani turvatarkastuksessa. Noudin pikaisesti hihnalta matkalaukkuni, jotka olivat nekin selvinneet perille turvallisesti. Sen jälkeen pääsin kulkemaan vapaasti ulos hengittämään minulle tuttua ja heti kodikkaalta tuntuvaa ilmaa.

23.42
Pikkusiskoni saapui miehensä kanssa noutamaan minua lentoasemalta. Pääsin majoittumaan kissojen keskelle - ja sain iltapalaksi oikein kunnon ravintolatason oikeaoppista risottoa. On pikkusiskosta tulossa melkoinen MasterChef. Ja ruisleipää! Tuota taivaallista, pehmeää, kuituisaa, makoisaa - nom!

2.11
Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaankin? Aamulla nimittäin aikaisin bussiin ja kohti pohjoista...  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 42

Ilmeisesti eilinen päivä oli ollut melko väsyttävä, koska heräsin vasta tasan kahdeltatoista, kun Big Benin kellojen sointi kaikui olohuoneen puolelta television toistamina (ei aavistustakaan mistä ohjelmasta oli kyse). Nousin ylös todella hitaasti, jälleen kiittäen itseäni siitä, että olin venytellyt kunnolla ennen nukkumaanmenoa edellisiltana - paikkani olivat yhä hitusen jumissa, enkä halunnut edes tietää, kuinka jumissa olisin ollut ilman venytyksiä.

Vaan jälleenpä pääsivät Britannian sääolot sanomaan minulle ähäkutti. Suorastaan masentavan sateinen ilma pakotti minut pelkistämään viimeistä kokonaista vuorokautta, jonka viettäisin tällä maaperällä tämän seikkailun aikana. Olin alun perin kaavaillut viettävän tämän päivän kulkien ympäri Basingstoken puistoalueita, istuskellen rauhassa kauniissa maisemissa ja napsien paljon valokuvia, mutta eipä tuo harmaus kovin houkuttelevan näköiseksi tee juuri mitään paikkaa tässä maailmassa.

Mutta on sadesäässä hyvätkin puolensa. Lähtiessäni kaupungille hoitamaan viimeisiä tuliaisostoksia sekä tulostamaan puuttuvaa matkalippua kohtasin jälleen sateen raikastaman ilman, joka yhdellä hengenvedolla auttaa matalapaineen keskellä uinuvalta tuntuvaa mieltä heräämään; keuhkoissa saakka viileältä tuntuva ilma antoi keholleni sysäyksen, joka auttoi laittamaan jalkaa toisen eteen sateenvarjonkin alla. Suunnistimme Steven kanssa ensimmäisenä kirjastolle, jotta tulostamatta jäänyt lippu ei jäisi millään tavoin viime tinkaan.

Tässä kohtaa minun on jälleen kerran pakko sanoa, että ainakaan Englannin kreivikuntien yleisissä kirjastoissa ei ole otettu huomioon alueen ulkopuolella asuvia asiakkaita, koska ilman Steven kirjastokorttia en olisi voinut tulostaa yhtään mitään. Jos olisin halunnut itselleni kortin, mikä on mahdollista, minulla olisi pitänyt olla jonkinlainen kirjallinen todiste siitä, että asuin edes väliaikaisesti jossain paikallisessa osoitteessa, eikä kuuden viikon ajalle ihan osoitteenmuutoksia ruveta tekemään. Lisäksi olosuhteista päättelin myös, että kirjastojen määrärahat ovat aivan yhtä niukat kuin Suomessa; kaikilla asiakaskoneilla oli tuo kirottu Internet Explorer -selain, eikä mitän muuta, ja vieläpä vanhentunut versio! Oli erittäin vaikeaa saada kaivettua e-lippu esille kyberavaruuden sopukoista, koska Google Drive ja IE eivät oikein tule toimeen keskenään. Sain kuitenkin monen mutkan kautta lipun viimein tulostettua, mikä oli pääasia.

Kirjaston (jota ei muuten kutsuta täällä nimellä Basingstoke Library vaan Discovery Centre) jälkeen jatkoimme tutkimaan muita Festival Place -ostoskeskuksen liikkeitä. Yksi kerrallaan löysin etsimiäni tuliaisia ja viivasin niitä yli mielessäni olleelta ostoslistalta. Muutaman tunnin kuljeskelun jälkeen Steve lähti suunnistamaan takaisin asunnolleen, mutta itse jatkoin ostoksia valtavassa ostoskeskuksessa vielä jonkin aikaa. Kaikki paikat oli koristeltu joulukuusilla ja -valoilla, kaikki kaupat täynnä lahjaehdotuksia ja alennuksia - jotka lopulta tulevat olemaan vielä edullisempia hintoja joulun jälkeen.

Suomi mainittu!

Näitä liukuportaiden ja hissien yhteydessä olevia merkintöjä on aina ihan kaikialla.

Illan pimetessä alkoi nälkäkin muistuttaa olemassaolostaan. Pysähdyin hyödyntämään yhtä kauppakeskuksen asiakkaille tarkoitettua interaktiivista infotaulua, josta pystyin tarkastelemaan läheisiä ravintoloita ja niiden tarjontaa. Päätin suunnistaa Ed's Dineriin, joka oli kauppakeskuksen toisessa päässä. Ravintola oli oikein kunnolla amerikkalaisen diner-ravintolan mukainen paikka, jossa soi rock-klassikoita - pöydissä oli jopa pikkuruiset jukeboxit, joista asiakkaat saivat päättää mitä paikassa soi ja hinta biisipäätökselle oli vain 20 pennyä!

Otin kunnon "Original"-nimellä kulkeneen aterian, joka oli oikein makoisa. Hintakaan ei ollut paha, pääsin halvemmalla kuin vaikkapa Amarillossa ja palvelukin oli erittäin hyvä.

Kyllä tätä mielellään söi samalla kun taustalla soi Little Richardin Long Tall Sally. 

Aterian päälle kiertelin ja kaartelin vielä siellä täällä, kunnes vihdoin totesin löytäneeni kaikki etsimäni tuliaiset ja suuntasin takaisin asunnolle pimeyden ja sateen halki. Asunnolla kupponen teetä sekä makoisaa mansikkalakritsia, sitten pakkaamaan tuliaiset kunnolla ja nukkumaan. Huomenna pitää olla ajoissa liikkeellä, jotta kaikki menee niin kuin olen suunnitellut.

Kotiin pääseminen tuleekin olemaan se kaikista suurin seikkailu, johon olen valmistautunut jo tänne saapumisesta saakka.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 41

Aamu alkoi varhain. Kellot soivat jo kuudelta, ja nousin sängystä kuin hypähtäen. Pikaisen aamiaisen jälkeen puin ylleni kevyen mutta mihin tahansa säähän sopivan varustuksen, ja lähdin suunnistamaan kohti Basingstoken linja-autoasemaa. Kadut olivat melko hiljaisia. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta kirpakassa syyssäässä ja kevyt tuuli puhalsi viileää ilmaa suoraan pohjoisesta. Saavuttuani perille jäin odottamaan kyytiäni, joka tulikin paikalle tuossa tuokiossa. Istuuduin ikkunapaikalle tuijottamaan maisemia, joiden ohitse bussi lähti kiitämään kohti pääkaupunkia.

Aurinko suorastaan paahtoi suurten ikkunoiden läpi kivutessaan ylemmäs kohti taivaankannen huippua - välillä mietin olisinko tarvinnut aurinkovoidetta keskellä marraskuuta. Reitti kulki Heathrow'n lentoaseman ohitse, ja oli todella erikoista nähdä valtavien jumbojettien nousevan ilmaan niin kovin läheltä. En hurmoksessani muistanut kaivaa kameraa esiin, ja kyyti jatkoikin matkaa pitkin moottoritietä.

Pian bussi kaartoikin Hammersmithin keskustaan. Kiitin kuljettajaa ja hyppäsin kyydistä. Saman tien kaivoin tablettini karttaohjelman esiin ja lähdin suunnistamaan kohti läheistä kauppakeskusta, johon olin suunnitellut meneväni ensimmäisenä. Löysin etsimäni liikkeen pian ja yliviivasin tuliaislistalta jälleen yhden kohteen. Jatkoin läheiseen ruokakauppaan, ostin Meal Deal -välipalan ja jatkoin temmellystäni pitkin Hammersmithin katuja. Olin katsonut kartalta muutamia kohteita, jotka kiinnostivat minua. Eniten minua kiinnosti vintage-kauppa Old Hat, erittäin hienolaatuisen mutta sopuhintaisen ja nimenomaan miesten vintage-vaatetuksen erikoisliike (yleensä liikkeet keskittyvät ainoastaan naisten vaatteisiin).

Kuitenkin Old Hat oli pettymys. En ole ilmeisesti millään muotoa brittiläisen muotoinen, koska kaikki paidat, takit ja liivit olivat minulle aivan liian isoja, mutta puolestaan esimerkiksi kengät olivat aivan liian pieniä - vaikka liikkeen kokoelma on aivan valtavan hieno ja laaja! Kiitin kuitenkin liikkeen ammattitaitoista ja ystävällistä henkilökuntaa ja jatkoin eteenpäin. Tarkastin seudun kirpputorit ja pari muuta liikettä, mutta jouduin jatkamaan edelleen tyhjin käsin.

Vaihdoin suunnitelmaa oikein olan takaa ja metsästin lähimmän julkisen liikenteen aseman. Kävelin nopsakkaasti Barons Court -metroasemalle, ostin edullisen päivälipun ja lähdin huristelemaan maanalaisella kohti Camden Townia. Puolisen tuntia meni matkaan, mutta samalla sain palautettuani mieleeni viime vuoden lontoonreissulla läpikäymiäni liikkeitä ja katukauppoja.

Saavuttuani perille aloin käymään urakalla läpi kaikkia mahdollisia ikuisten markkinoiden 

puljuja. Ihan kuin edellinen käyntini olisi tapahtunut edellisenä päivänä, koska kaikki samat alueet olivat täynnä samoja kauppiaita - ainoastaan myyntiartikkelit olivat hieman vaihtuneet viime näkemästä. Suuntasin Camden Lockiin sekä Stable Market -ostoskortteleihin, jotka olivat kirjaimellisesti täynnä sekä ihmisiä että kauppatavaraa. Sää vaihteli jatkuvasti, välillä satoi, välillä tuuli melko kovaa, välillä paistoi kuin kesällä konsanaan.

Muutaman kaupan jälkeen onnistuin vihdoin löytämään erään esineen, jonka olin luvannut ennen matkallelähtöäni ostaa ystävälleni! Ei siinä mennytkään kuin kahta päivää vaille kuusi viikkoa, mutta lopputulos ratkaisee aina! Iloisin mielin jatkoin markkinoilla pyörimistä useita tunteja.

Kävin läpi kaikenlaisia kokoelmia, joita ei missään muualla näkisi. Kuitenkin olin jälleen pettynyt - taas kerran etenkin liivien ja kauluspaitojen laajoista valikoimasta ei löytänyt ainuttakaan sopivaa mallia, ei ainuttakaan. Kävin läpi kaikki vaaterekit, vaatekappale kerrallaan rauhassa tutkaillen, mutta ei. Mukaani ei tarttunut yhtään mitään.

Koetin hieman piristää mieltäni syömällä jotain, koska hyvä ruoka, parempi mieli. Otin mix & match -annoksen kiinalaista ruokaa, jonka hotkin miettiessäni seuraavia kohteita.

Ruokailun jälkeen pyörin markkinoilla vielä jonkin aikaa. Oli jännä huomata, miten alueen tunnelma muuttui auringon hitaasti laskiessa horisontin alapuolelle. Pimeys laskeutui hiljaa alueelle, mutta meininki puolestaan tuntui vain ikään kuin kiihtyvän. Musiikkia alkoi soida kovempaa kaikkialla, ihmiset jammalivat pitkin kauppakujia ja markkina-alue muuttui melkoiseksi menomestaksi. Koska en itse löytänyt enää mitään kiinnostavaa, lähdin suunnistamaan jälleen kohti metroasemaa. Halusin vielä käydä keskustassa ennen kuin lähtisin suuntaamaan kohti Hammersmithin linja-autoasemaa, josta kyytini takaisin Basingstokeen lähtisi illalla.

Keskustassa nousin maan alta Oxford Streetillä, joka oli koristeltu todella upealla valaistuksella. Kaikkialla oli led-valoja, valoköynnöksiä ja valopalloja - Bond Streetin aseman kohdalla alkoi yllättäen jopa sataa kevyitä lumihiutaleita, jotka tajusin tekolumeksi vasta muutaman minuutin kuluttua, kun huomasin niiden satavan ainoastaan yhden rakennuksen kohdalla.

Primark puolestaan tuotti minulle yhden pettymyksen lisää. Olin vuosi sitten tutustunut liikkeen "kulttuuriin" ja konventioihin tarjouksien metsästämisessä, mutta ei sieltä yksinkertaisesti löytänyt yhtään mitään - jopa Bathin pikkuruisessa Primark-liikkeessä on enemmän valikoimaa miehille, enkä valehtele yhtään! Siellä miehille oli sentään kaksi erilaista mallia puvun liivejä, kun Oxford Streetin superkaupassa oli yksi. Suorastaan kiihtyneenä kävin koko kaupan läpi kahteen kertaan, mutta jouduin kellonajan vuoksi lähtemään kohti asemaa, että ehtisin ajoissa linja-autoni kyytiin. Shame on you, Primark, shame on you!

Viime kerralla löysin sentään jokusen vaatekappaleen, tällä kertaa jouduin vain tuhahtelemaan naurettaville "onesies"-tyyppisille fleece-haalareille, jotka jostain kumman syystä ovat muodissa miestenkin oloasujen keskuudessa. Pakko kysyä: kuka hemmetti haluaa näyttää kolmevuotiaalta julkisillakin paikoilla? Pitäkööt muotisuunnittelijat idioottimaiset keksintönsä, minä luotan kirppareihin, jotka tarjoavat tyyliä ja laatua.

Matkustin vielä kerran maanalaisella Hammersmithiin ja hakeuduin pysäkille, jolle istuuduin odottelemaan kyytiäni. Lopulta National Express saapuikin. Ensin kyyti kulki jälleen Heathrow'lle, jonka bussiasemalla jouduin odottelemaan noin tunnin verran seuraavaa suoraa kyytiä Basingstokeen. Pieni lepotauko teki kuitenkin terää, olin nimittäin kävellyt päivän aikana jo aikamoisia matkoja.

Toinen National Express -linjuri heitti minut perille takaisin aamuiseen lähtöpisteeseeni, josta raahauduin väsyneenä juomaan kupposen teetä, katsomaan dokumenttia ensimmäisen maailmansodan rintamalta otetuista valokuvista, vuodattamaan ajatuksiani teille, arvon lukijat ja lopulta nukkumaan. Huomenna viimeinen kokonainen vuorokausi Britannian maaperällä. Katsotaan mitä se tuo tullessaan...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 40

Oli ihana herätä jälleen ilman minkäänlaista herätyskelloa - ikkunasta suoraan kasvoihini paistanut aurinko ajoi minut ylös, mutta ilman suurempaa kiirettä. Sunnuntai. Lepopäivä. Aamiainen tuli nautittua rauhassa katsoen televisiosta Britannian sotaveteraanien ja sodissa menehtyneiden kunniaksi pidettävää suurseremoniaa. Suorassa lähetyksessä Englannin kuningatar ja muut kuninkaalliset, pääministeri, muut suuret poliitikot ja lukemattomat muut kävivät laskemassa seppeleet sodissa kaatuneiden muistomerkille Lontoossa. Ihan hyvä, etten ollut varannut tätä päivää Lontooseen matkustamista varten, olisin saattanut jäädä jumiin liikenteessä ja kaiken lisäksi olisin missannut seremonian.

Viime viikot Somersetissäkin näin kaikkien kulkevan punainen unikonkukka rinnuksissaan kaatuneiden muistoksi. Juuri tämä aika vuodesta on joka vuonna omistettu sotien uhreille; tuotot unikonkukka-koristeista menevät hyväntekeväisyyteen. Muistojuhlat huipentuvat juuri tähän sunnuntaihin tänä vuonna.

Seremonian jälkeen Steve lähti näyttämään minulle Basingstoken keskustaa. Tämä kaupunki on suorastaan ihastuttava. Juuri sopivan kokoinen, väkiluvultaan verrannollinen Jyväskylään ja Joensuuhun. Palveluita kuitenkin on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän. Erikoisliikkeitä aivan joka sorttia ja lukuisia, valtavia kauppakeskuksia, kulttuurikeskuksia ja niin edelleen. Lisäksi kaupungissa on ihania puistoja rauhallisia hetkiä varten. Nappailin kuvia sieltä täältä, mutten pysty niitä nyt lataamaan tähän, koska kameraani ei saa kiinni tablet-laitteeseeni.

Pyysin Steveä ohjaamaan minut paikalliseen kirjastoon, koska minun piti tulostella varmuuden vuoksi matkalippuja seuraavia päiviä varten - ei voi olla aivan varma suostuvatko kaikki bussiyhtiöt lukemaan e-lippuja laitteiden ruuduilta. Kirjastossa en olisikaan pystynyt tulostamaan mitään ilman Steven paikallaoloa, koska moiseen olisi jälleen vaadittu kirjastokortti. Minusta on perin omituista, ettei suurissakaan kirjastoissa ole kaikille vapaita yleisökoneita. Tulosteiden maksullisuus minua ei haittaa, mutta että moiseen pitäisi olla ihan osoite Britanniassa? Sain kuitenkin liput tulostettua, joten lopputulos ratkaisee asian, palvelu oli joka tapauksessa ensiluokkaista, kuten kirjastoissa aina kuuluukin olla.

Erkanin oppaastani joksikin aikaa ja shoppailin keskustassa muutaman tunnin ajan, mutta koska oli sunnuntai, aivan kaikki kaupat eivät olleet kovin kauan auki. Noh, huominen ja tiistai on vielä aikaa ostoksille.

Illalla kello seitsemältä Steve vei minut paikalliseen konserttisaliin kuulemaan muistojuhlan kunniaksi järjestettyä konserttia, josta vastasi Basingstoken sinfoniaorkesteri. Pääsin vieläpä opiskelijahinnalla, ihanaa, että hyväksyivät suomalaisenkin opiskelijakortin! :)

Konsertti oli upea. Koristeluteemana oli punainen unikonkukka, paikalla oli varainkeräilijöitä sekä paikallisia sotaveteraaneja pukeutuneina seremoniallisiin univormuihinsa. Keskikokoisessa auditoriossa pääsi parhailta paikoilta kuulemaan upeita sävelmiä viimeisen sadan vuoden ajalta sekä jopa sovituksia kuorolle ja orkesterille Mozartin teoksesta Requiem. Klassikoiden seassa oli muitakin suuria nimiä, kuten Strauss. Lavalle nousi välillä kirkkaasti korkealta laulava oopperasopraano sekä ihastuttavalla lauluäänellä sotien aikaisia brittiläisiä tunnelmannostatuslauluja: Smile, smile, smile! Illan loppuhuipennus oli todella vaikuttavan sävellyksen esittäminen encorena: vuoden 1969 elokuvan The 633 Squadron tunnussävelmä, jonka voi kuunnella tämän linkin kautta.

Konsertin jälkeen suorimme tiemme takaisin Steven asunnolle, illalliseksi soijabolognesea, jälkiruoaksi tuoreilla englantilaisilla mansikoilla höystettyä mansikkajogurttia sekä suomalaista Pandan luomulakritsia! Huomenna olisikin luvassa aikainen aamu, koska bussini Lontoon megalomaanista ostosreissua varten lähtee klo 8.05.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 36

Keskiviikko. Viisi viikkoa sitten saavuin maahan keskiviikkona. Viikon päästä poistun maasta keskiviikkona.

Aamun sarastaessa olin tehnyt viimeisen viikon alkamisen kunniaksi päätöksen käydä vielä kerran seudun pikkukaupunkien markkinoilla. Suuntasin aamiaisen jälkeen suoraan ulos auringonpaisteeseen. Lähestyvä talvi tuntui ilmassa, koska kauniissa aamuauringon loisteessakin pieni viima kirpaisi nenänpäätä. Taivaalle oli kertynyt melkoinen pilvimassakin, joten pidin koko ajan sateenvarjoa hollilla. Kuitenkin aurinko itsepintaisesti helotti koko ajan jostain pilvenraosta, joten jopa hieman ukkospilveäkin muistuttavat tummat hattarat taivaalla jäivät pian huomiotta.

Bussi saapui ajallaan pysäkille. Hyppäsin kyytiin, joka hurautti suoraan Wellsiin Glastonburyn keskustan halki. Kävelin suoraan pikkukujien kautta kauppakadulle, ja kävin läpi ensimmäiset silmiini osuneet kirpputorit, jotka olivat nekin jo alkaneet tulla minulle tutuiksi. Sen jälkeen suorin tieni markkina-alueelle, olihan keskiviikko eli paikallinen markkinapäivä.

Samat tutut naamat kaupittelivat käsitöitä, ruokia ja ties mitä, samoilla paikoilla kuin aina ennenkin, samalla asenteella ja saman tunnelman alla. Hetken pyörittyäni kojujen keskellä spottasin markkina-alueen reunaan ilmestyneen kyltin, joka ei ollut aikaisemmin ollut siinä. Ilmeisesti jotain uutta, tuumasin. Menin tutkimaan sisätilamarkkinatiloja, joihin oli asettunut lukuisia antiikkia, keräily- ja arvoesineitä myyviä, aivan yhtä iloisesti kuin kaikki muutkin hymyileviä kauppiaita.

Pöydillä oli vanhan- ja uudenaikaista tavaraa laidasta laitaan, myös käsitöitä, mutta pääasiassa koruja, tyyriimmän oloisia astioita ja ruokailyvälineitä, hopeaa, kultaa ja jopa timantteja. Pöydille oli levitetty myös edullisia antiikkilöytöjä, jotka olivat melko lailla rihkamaa, mutta laadukasta moista - siispä aivan mahtavia mahdollisuuksia LARP-harrastajalle! Selailin ja kaivelin pöytien aarrekasoja läpi, ja muutamalla punnalla ostin monia erilaisia rintakoruja, joista voi myöhemmin modifioida LARP-hahmoilleen kaikenlaista - aseiden koristeita, viitan- ja vyönsolkia ja niin edelleen.

Aarrekammiosta siirryin takaisin kadunvarsikirpparien pariin, mutten Wellsin markkinoilta löytänyt enempää. Siispä jatkoin liikkumista kohti bussiaseman vierellä olevaa Tescoa, nappasin sieltä välipalan (Meal Deal Time!) ja menin tuttuun tapaan nojailemaan linja-autoaseman reunustalle muuria vasten mutustelemaan eväitäni.

Ja kuinka ollakaan, juuri kun sain syötyäni ja heitettyäni roskat roskiin, ilmestyi se sama kilpikonnanvärinen kissa muurin harjalle naukumaan huomiota - sama pikku yksilö, joka tuli aina pitämään minulle seuraa, kun odotin bussia. Sitten pikku kisu jatkoi hurmaamaan muitakin paikalla olleita, ja pian kaartoi bussikin sille samalle asemalaiturille kuin aina ennenkin. Ennen kuin astuin kyytiin, katsahdin taakseni vielä kerran. Sanoin mielessäni näkemiin ja hyvästit toistaiseksi Englannin pienimmälle kaupungille.

Nähdään kenties jonain päivänä tulevaisuudessa, Wells!
Palaan joskus mitä suurimmalla todennäköisyydellä, koska tänne on tuotava ystävänikin aarreaittoja penkomaan.

Bussi hyrryytti pikaisesti Glastonburyyn ja pysähtyi tuttuun tapaan kauppakadun yläpäähän. Lähdin saman tien selaamaan läpi paikallisia kirpputoreja sekä noituus- ja goottikauppoja, joita pikkukylä on pullollaan. Löysinkin hyväntekeväisyysliikkeistä hieman arkivaatteita itselleni lisää: alle kympillä irtosi hyvä kauluspaita sekä kestävänoloiset reisitaskuhousut, molemmat kerrankin minun kehomallilleni sopivia. Moisia ei tahdo isommista liikkeistä pitkäjalkainen, lyhytselkäinen tyyppi löytää, puhumattakaan slim fit -muotoon ommelluista vaatteista.

Parin tunnin kiertelyn ja eloisan juttutuokion aikaisemmin tapaamani "Nobody knows!" -herrasmiehen kanssa kävelin takaisin Streetiin, koska illan hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä kylän ylle. Kuitenkaan en vielä sanonut hyvästejä naapurikylälle, koska aiemmin valloittamani Torin ohella Glastonburyn merkittävin nähtävyys oli yhä näkemättä - sen onneksi ehtisin vielä käydä katsastamassa.

Kävelymatka sujui näppärästi kuten aina. On aina yhtä virkistävää kävellä raittiissa ilmassa kylien välillä, etenkin kun sääolot olivat muuttuneet kosteasta ja sumuisesta matalapaineesta kirkkaaseen, viileään ja hieman kuivempaan ilmaan. Kostea meri-ilmasto ei sovi ainakaan minun kaltaiselleni.

Saavuin perille illallisaikaan. Ennen syömistä tiskasin vuorellisen astioita, ja sitten istuin appeeni äärelle rentoutumaan ja katselemaan ikkunoista ilotulitteita, jotka alkoivat paukkua kansallisen juhlapäivän kunniaksi kaikkialla. Guy Fawkesin päivä eli Bonfire Night pamautteli väriloistoa pitkin taivaita. Tiukkaan suomalaiseen uuden vuoden juhlimisen käytäntöön tottuneen mielestä oli niin outoa nähdä kaikkien kansalaisten paukuttelevan toinen toistaan suurempia tulitteita pitkin pikkukyliä marraskuun alussa. Täällä moinen olisi sallittua muutenkin milloin tahansa, toisin kuin Suomessa. Ja käymieni keskusteluiden perusteella puolestaan uusi vuosi ei innosta englantilaisia ampumaan ilotulitteita. Mielenkiintoinen ero kulttuurien välillä jälleen.

Ilta kuluikin värikkään paukuttelun seuraamisen parissa.
Omasta lähtölaskennastan taas yksi päivä on takana.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 34

Huokaus...toisinaan yksinkertainen ei vain ole niin yksinkertaista.

Koko viikonlopun kestäneen seikkailun ja siitä raportoimisen jälkeen oli palattava arkeen, joka paljasti itsensä muunakin kuin pelkkänä määritteenä maanantaista, viikon aloittavasta arkipäivästä.

Maanantai toi tullessaan myös muistutuksen tentistä, joka pidettäisiin keskiviikkona. Eli ylihuomenna. Ja tällä kertaa tentti olisi paljon kovempi vastus kuin aikaisemmin, koska se kattaisi kokonaisen kolmen opintopisteen kurssin puhtaasti kirjatenttinä. Ei siis luentoja, ei harjoituksia, vain kasa tekstejä, joiden punainen lanka pitäisi löytää ja sitten sisäistää olennainen informaatio. Yliopistolaiset tuntevat kyseisen ruljanssin.

Kun rupesin lukemaan ensimmäistä tekstiä, olin tyrmistynyt. Olimme saaneet hieman ennakkovaroituksia aiheen hankaluudesta sekä sen vieraasta olemuksesta humanististen tieteenalojen opiskelijoille, mutta en uskonut sen olevan näin hankalaa. Bibliometriikkaa. Webometriikkaa. Informetriikkaa. Kaikenlaisia matemaattiselta näyttäviä mutta silti kaikkea muuta kuin laskennallisia kuvioita, jotka olivat välittävinään viestiä siitä, miten informaatiota sekä tietotekniikkaa käytetään erityisesti kirjastomaailmassa. Ei mitään tolkkua.

Yritin rauhassa perehtyä tekstiin kerta toisensa jälkeen, muttei mitään tulosta. Pidin taukoja ja palasin tekstin pariin, mutta ei. En vain ymmärtänyt. Aivoilleni kokonaisen päivän kestänyt seikkailu ja toisen mokoman kuluttanut sisällöntuotanto oli ollut liikaa, joten ne olivat narikassa yhä lepäämässä. Ne eivät halunneet ottaa vastaan minkäänlaista akateemista tekstiä.

Koetin lähestyä artikkeleita jos mistäkin vinkkelistä, mutta ei niistä saanut tolkkua. Mielessäni pyöri koko ajan vain ajatuksia matkalippujen hankkimisesta, kulkemisen aikataulutuksesta sekä laukkujen pakkaamisesta - ylipäänsä mieleni keskittyi vain jatkuvasti siihen, että pääsisin reilun viikon päästä turvallisesti takaisin kotiin.

Lopulta minun oli taivuttava. Minulla on niin paljon muuta lautasellani juuri nyt, joten jotain on pakko sivuuttaa. Priorisointi, se sana oli ainoa toivoni. Meni pitkään ottaa rohkeasti yhteyttä opettajaan ja sanoa, että tällä kertaa pyyhe kehään ennen kuin tuhlaan aikaani yhtään enempää vain surkean tai todennäköisemmin hylätyn tenttisuorituksen aikaansaamiseen. Jäin odottamaan vastausta pelonsekaisin tuntein.

Opettaja vastasi ja selvensi tilannetta kuitenkin niin, että sain lopulta vain etääntyä tietokoneelta, huokaistua syvään ja jäädä tuijottamaan ikkunasta ulos, järjestelemään ajatuksiani. Seisoin ikkunan edessä pitkään, katsellen ohikulkijoita ja maiseman editse tuulen mukana lentäviä lehtiä. Iso taakka oli nyt nostettu harteiltani ja asetettu sopivan välimatkan päähän. Se tulisi minua vastaan jossain vaiheessa, mutta ei onneksi enää juuri nyt. Aikalisän ansiosta ehtisin perehtyä aiheeseen kunnolla ja valmistautua tulevaan koitokseen muiden tehtävieni lomassa.

Ilta oli alkanut jo laskeutumaan kylän ylle, ja itsekin aloin vasta tajuta ajan kuluneen. Nälkä kouraisi minua oikein kunnolla vastanpohjastani. En ollutkaan syönyt tänään mitään muuta kuin aamiaisen, joten oli aikakin saada jotain murkinaa. Kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, heittäen samalla takkini niskaan - minä tarvitsin hieman raitista ilmaa.

Ulkona lämpötila oli lähtenyt laskemaan huomattavasti viikonloppuun verrattuna, tunsin talven hiipivän hiljaa tännekin päin. Halusin hieman lohtua ruokapuolen osalta, joten menin metsästämään tarjouksia herkuista. Iltapalakseni päätyikin annos korma-currykanaa riisillä sekä jälkiruoaksi omena, pain au chocolate sekä iso lasillinen Tescon inkiväärivirvoitusjuomaa. Tällä siis tämä ilta.

Päästyäni takaisin asunnolle asetin aivoni takkini myötä takaisin narikkaan ja vetäydyin omiin oloihini. Kenties uni auttaisi minua järjestelemään asioita mieleni päällä.

Päätöksiä on välillä tehtävä, mutta huomenna on taas päivä uusi.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 25

Lauantaiaamu lähti kohdallani käyntiin hyvin toiveikkaana edellisenä päivänä kuultujen uutisten perusteella. Olin kuullut vasta perjantaina, että legendaarinen näyttelijäidoli Benedict Cumberbatch oli viikolla ollut useampanakin päivänä Wellsissä, koska siellä kuvattiin kohtauksia uutta elokuvaa varten - ja minähän olin ollut siellä keskiviikkona! Äärimmäisenä Cumberbatch-fanina olin uskomattoman typertynyt siihen, että markkinoilla kävellessäni idolini saattoi olla selkäni takana sadan metrin päässä katedraalin alueella hevosen selässä, ja itse olin ollut autuaan tietämätön tästä kaikesta.

Siispä ajattelin, että eipähän tuo maksa mitään (no okei, kolme puntaa meno-paluu) mennä tarkastamaan, olisiko hän yhä maisemissa. Jos ei, niin markkinapäivä oli toinen hyvä syy mennä käväisemään Wellsissä. Kolmanneksi syyksi sain perjantaina myös kuulla, että olin missannut aikaisemmilla käynneilläni erään vintage-tavaraa myyvän kaupan aivan kokonaan, koska se ei sijainnut aivan keskustassa.

Päästyäni perille suuntasin ensin bussiaseman lähellä sijaitsevalle 1300-luvulla rakennetulle myllylle, jossa Wells Trading Post oli aloittanut toimintansa 15 vuotta sitten. Pytinki oli upeassa kunnossa pidetty, ihanan tunnelmallinen vanha rakennus, jonka alla yhä kohisi myllylle aikoinaan voimansa antanut virta. Kauppa oli rakennettu kolmeen kerrokseen, josta alimmassa oli koriste-esineitä, astioita aivan laidasta laitaan kaikenlaisia työkaluja. Kaikki esineet saattoivat olla pitkälle yli satavuotiaita, mutta täysin kunnossa olevia ja useimmat parempia kuin nykyaikaiset muovirojut.

Toisessa kerroksessa oli sitten vaatteita, todella vanhaa elektroniikkaa, äänilevyjä ja lisää koriste-esineitä. Kolmas kerros oli varattu kokonaan hieman isommille huonekaluille.

Aivan ihana liike, henkilökuntakin mitä ystävällisintä sakkia.

Selailin hyvin lajiteltua tavaramerta kerros kerrallaan, tutkin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja perehdyin menneisyyden saloihin - moinen oli paljon kiinnostavampaa moinen kuin pelkästään Antiikkia, antiikkia -ohjelman katseleminen! Kuitenkin valitettavasti vaatepuolella oli painostettu niin paljon naisten vaatteisiin, että minulle tarjonta oli kovin pieni. Muutamia tapauksia kuten upeita juhlakenkiä kyllä löytyi, vieläpä juuri sopivan kokoisia, mutta hinta oli sen verran suolainen, että ei moisia halunnut ostaa; ne olisivat joko jääneet kaapin perukoille, koska niiden loistoa ei haluaisi tuhota tai sitten olisivat lavatanssilattioilla kuluneet puhki liiankin pian.

Lopulta löysin itselleni näppärään viiden punnan hintaan oikein hyvän ja laadukkaan solmion, vieläpä oikein nätin värisen - burgundinpunaisesta on tullut minulle uusi lempivaateväri.

Myllyltä etenin keskustaan kiertelemään katedraalin läheisyyteen joka lauantai ja keskiviikko sijoittuville markkinoille, mutta en nähnyt enää pienintäkään vilausta siihen suuntaan, että alueella olisi kuvattu yhtikäs mitään. Jäin hieman harmissani pujottelemaan markkinakojujen sekaan tutkimaan niiden tarjontaa, mutten löytänyt niiltäkään mitään. Nopean kirpparikierroksen jälkeen suunta oli otettava takaisin kohti Streetiä.

Loppupäivä menikin sitten tenttiin lukemisen (ja tenttikirjan ääreen kolmeksi tunniksi nukahtamisen) lomassa. Joka tapauksessa vanhalla myllyllä käyminen jätti mukavan olon - ei kotiseutumuseossa saa tutkia kaikkia tavaroita, saati sitten sovittaa, kokeilla tai jopa ostaa niitä.

But we'll meet one day, Sherlock. One day...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 24

Tämä päivä se oli puoliksi pettymys, puoliksi positiivinen yllätys.

Suunniteltu matka Bathin kaupunkiin lähti asunnon pihalta puoli yhdeksältä aamulla. Sääennustus oli luvannut sadetta ja sadetta tulikin. Ei kuitenkaan ylenmääräisesti, pieniä kuuroja. Matka kesti noin tunnin, ja mokoma kului nopsaan tuijotellen loputtomia mäkimaisemia. Perillä sovimme aikataulun ja lähdimme omiin suuntiimme pitkin Bathia.

Puoliksi pettymyksen tällä seikkailulla tuotti aikataulu. Ei ollut kuin kolme tuntia aikaa tutustua kaupunkiin, etsiä listaamani liikkeet ja putiikit, syödä jotain ja niin edelleen. En moisessa ajassa valitettavasti ehtinyt tehdä edes puolikasta pintaraapaisua tuohon kauniiseen kaupunkiin ja sen kulttuuriin tutustumisessa. Kiireessä oli käveltävä kaikkien nähtävyyksien ohi, koska tällä reissulla ostoslista määräsi tahdin. Kamera ei ehtinyt poistumaan taskustani kertaakaan maisemia kuvatakseni.

Reissun hyvä puoli oli kuitenkin hyvin suunnitellun ostoslistan mukaisten kauppojen läpikäyminen. Vintage-, retro- ja kirppiskaman kaupat olivat upeampia kuin olin edes ajatellutkaan. Tarjonta oli valtaisan laaja, se ulottui kussakin liikkeessä jopa edellisen vuosisadan alkuun. Vintage to Vogue -liikkeessä oli myös hauska yllätys, josta ehdin nappaamaan pari kuvaa: Suomen puolustusvoimien kaasunaamari ja sen kantolaukku olivat päätyneet vintage-kauppaan melko lailla harvinaisuutena, hintalapussa luki 48 puntaa. Mikä on hauskinta moisessa, niitä myytiin hieman reilu viisi vuotta sitten Varustelekassa kolmella eurolla...

Suomi mainittu!

Prioriteettilistallani oli myös vintage-liike Yellow Shop, joka tarjosikin minulle oikein mukavan yllätyksen valikoimissaan: vuosikymmeniä vanhat, paksusta nahasta tehdyt moottoripyörähansikkaat, jotka sopivat aivan täydellisesti LARP-harrastukseeni! Ei edes tarvita kustomointia, jotta niistä saa haarniskan kanssa sopivat, eeppiset taisteluhansikkaat!

Kun alkoi tulla jo kiirus suunnata kolmannelta kaupalta kohti sovittua uudelleentapaamispaikkaa, kävin vielä todella pikaisesti piipahtamassa paikallisessa hyväntekeväisyysliikkeessä. Ja istu ja pala! Täydelliset nahkasormikkaat, jollaisia olin etsinyt päiväkausia (niin kuin keskiviikon blogimerkinnästäni ilmenee) - hintaa tasan viisi puntaa.

(Jos joku kuitenkin on Joensuussa vienyt tällaiset sormikkaat minulta, tuokoon takaisin, kiitos!)

Ja sitten seikkailu olikin ohi. Palasimme Streetiin ennen kello kolmea iltapäivällä, onneksi emme kuitenkaan tyhjin taskuin. Ei sillä, en valita, oli todella mukavaa käväistä Bathissa, mutta se kaupunki ansaitsee todellakin runsaasti enemmän kuin pienen käväisyn. Pitänee ensi viikolta varata kokonainen päivä pieneen uusintakierrokseen.

Loppuilta kuluikin sitten tenttiin lukemisen parissa.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 22

Keskiviikkoaamu, ylös, ulos ja tällä kertaa aamiaisen jälkeen suoraan bussipysäkille.
Wellsissä olisi kuulemani mukaan maalaismarkkinat lauantaipäivien lisäksi keskiviikkoisin, joten päätin suunnata sinne mahdollisimman aikaisin aamupäivällä.

Puin ylleni eilen ostamani (ja kaikkialla mainostamani) uuden takin, jotta saisin ajettua sen kunnolla sisään, sanoin jälleen heipat muille ja suuntasin keskustaan. Sää oli jälleen aivan erilainen kuin edellisenä päivänä; tuuli oli tyyntynyt ja taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Nämä päivät tuntuvatkin noudattavan jonkinlaista vaihtelun kaavaa: joka toinen päivä aurinkoa, joka toinen päivä harmautta. Mutta en antanut moisen haitata minua, olin niin keskittynyt odottamaan tämän päivän ostosseikkailun alkamista.

Linja-autoa ei tarvinnut odotella kovin pitkään, se saapui aivan ajallaan. Tämänkertainen matka oli halpa, kaksi euroa menosuuntaan, eurolla takaisin, kunhan vain muistaisin pitää ostamani lipun tallessa. Istahdin alas, suunnittelin uuden soittolistan taustamusiikiksi ja jäin katselemaan ohi kiitäviä peltoja ja metsiä. Kyyti kulki sujuvasti, joskin muutamat tietyöt hidastivat matkaa hitusen. Ilman mitään suurempia suunnitelmia en kuitenkaan ollut niistäkään mitenkään huolissani, kyllä minulla olisi aikaa.

Ei mennyt puolta tuntiakaan ennen kuin olin jo astelemassa pitkin tuttuja, kapeita mutta ihastuttavan eloisia, Englannin pienimmän kaupungin katuja. Tunnelma oli aivan sama kuin viime käynnillä, ihan kuin siellä ei olisi koskaan markkinoita edes lopetettu! Kaduilla oli joka nurkalla katusoittajia - eräskin kirkkaan punaisiin pukeutunut taiteilijarouva soitti niin kauniita kelttiläisiä melodioita viulullaan, että oli pakko heittää kaikki mahdollinen kilisevä kukkaron pohjalta hänen viulukoteloonsa ja kiittää häntä leveällä hymyllä, johon vastattiin vielä leveämmällä sellaisella. Jäin kuuntelemaan vielä hetkeksi tuota loputonta sointujen virtaa, kunnes jatkoin kohti markkinoita varten suljettua katua.

Ilmeisesti täällä on jonkinlaiset vakiopaikat kuten kaikilla muillakin markkinoilla ja iltatoreilla, koska samoja puoteja oli samoilla paikoilla. Toki niiden joukossa oli uusiakin kojuja, joiden takaa kuuli jatkuvasti: "Hello, love. How you doing, love? May I help you, love? Thank you, love! Cheers, bye bye, love!"
Tämä kulttuuri se on aina yhtä avosydäminen.

Kiertelin ja kaartelin, tutkin ja tutkailin, silmäilin ja selailin. Katseeni löysi kaikkialta kaikenlaista: kukkia ja kirjoja, leipiä ja leivonnaisia, koruja ja karamelleja, tuoretta ja tölkitettyä, vaatteita ja väkerrelmiä. Toista tuntia vietin torialueella, tein muutamia löytöjä ja sitten suunnistin tutkimaan muita paikallisia puoteja. Ensimmäisenä kävin läpi kaikki mahdolliset kirpputorit ja hyväntekeväisyyteen (niin ihmisten kuin eläinten hoitoa varten) tuottonsa lahjoittavat liikkeet. Löytöjä tarttui haaviini niistäkin, jopa kymmenien puntien arvoisia tuotteita, joista ei tarvinnut maksaa kuin muutama kolikko.

Koetin löytää itselleni uusia nahkasormikkaita, koska joku on ilmeisesti kotona Suomessa napannut minun hansikkaani hattuhyllyltäni - niitä ei vain löydy enää mistään. Vaan eipä löytynyt uusia täältäkään. Ihmettelin mokomaa, luulisi nyt maaseudulla olevan nahkatarvikkeita ja -asusteita myyviä liikkeitä. Muistin kuitenkin ainakin Streetissä olevan moisia, joten en turhaan stressannut asiasta.

Pyörittyäni puodeissa käväisin vielä kerran kiertämässä markkina-alueen ympäri ja sitten lähdin kävelemään pitkin pääkatua hymyillen yhä samalla paikalla soittavalle viulistille kulkiessani hänen ohitseen.

Koska kello näytti lounasaikaa, menin ostamaan itselleni eväät. Tescon Meal Deal -tarjous on loistava: sisällöltään monipuolinen ja herkullinen patonki, raikas, terveellinen juoma ja pirtsakka välipala - yhteensä kolme puntaa! Menin istuksimaan linja-autoasemalle syömään eväitäni samalla kun odotin bussia takaisin, ja minut suorastaan ympäröi parvi puluja. En voinut kaivaa kameraani esille, koska molemmat käteni oli varattu syömiseen, mutta eivätpä kyyhkysetkään kauaa siinä parveilleet vaan suunnistivat seuraavan rapisevia pakkauksia avaavan luokse.

Bussi takaisin Streetiä kohti saapui sopivasti kun olin saanut syötyä ja jatkettua soittolistaani. Astelin kuskin luokse, maksoin sen mainitsemani punnan ja näytin aamuista lippuani, kuljettaja toivotti tervetulleeksi kyytiin ja ohjasi istumaan. Hetken kuluttua kyyti lähtikin liikkeelle. Istuessani huomasin ikkunaan osuvan jatkuvasti sadepisaroita, onneksi olin jo tottunut kuljettamaan sateenvarjoa jo oletusarvoisesti mukanani.

Hyppäsin reitin varrella Glastonburyn pysäkillä vielä pois tutkiakseni, olisiko siellä mahdollisesti nahkakauppaa, mutta en löytänyt moista. Kirpputoreiltakaan en sormikkaita löytänyt (vaan sain rukkaset), joten lähdin kävelemään kohti Streetiä. Matkaa ei ollut kuin reippaat kolme kilometriä, mokoman kuljen koto-Suomessa joka kerta, kun kuljen ylioppilasteatterin päämajalle tai takaisin.

Sää ei oikein osannut taaskaan päättää mitä tarjoaisi, joten taivaalta tippui pisara tai toinen silloin tällöin. Juuri sellaista tihkua, että ei haluaisi kylmien pisaroiden iskeytyvän suoraan otsalle, mutta sateenvarjon kantaminen olemattomassa sateessa näyttäisi typerältä. Pidin varjon koko matkan ajan valmiina kädessäni, mutta eipä sille juurikaan tarvetta tullut.

Perille päästyäni kävin nopealla varikkopysäkillä asunnolla. Jätin ostokset sängylleni ja painuin saman tien tutkimaan outlet-myymälöiden kortteleita. Noh, kyllä niitä nahkasormikkaita löytyi, mutta oli niillä hintaakin. Ei oikein tehnyt mieli maksaa vähintään kolmeakymmentä puntaa hanskoista, jollaisia saa halvemmalla jopa Suomesta. Laadusta toki kannattaa maksaa, mutta samalla hinnalla saisin kolmekin paria edullisempia käsineitä. Kiertelin kaikki kirpputorit ja erikoisliikkeet läpi, mutta missään ei onnistanut.

Suuntasin hieman pettyneenä takaisin asunnolle. Kuitenkaan en antanut mokoman häiritä liian kauan, koska ylihuomenna perjantaina olisi tiedossa reissu Bathiin - sieltä jos ei löydy, ostan Lontoosta. Jos ei sieltäkään, odotan muutaman viikon ja ostan Joensuun torilta, niin kuin ostin edellisetkin.

Jos joku lukijoistani on meillä käydessään vahingossa ottanut mustat nappanahkaiset sormikkaat, joissa on mukavaakin mukavampi vuoraus - saisinko ne takaisin, kiitos?

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 21

"Hmm, kylläpäs sää vaihtelee", oli ensimmäinen ajatukseni aamulla totaalisessa unitokkurassa. Kontrasti eiliseen oli melkoinen, sillä kaikki harmaus oli kaikonnus ja aurinko paistoi, mutta yksi elementti oli totaalisen dominantti. Tuuli. Säätietojen mukaan vihurit puhaltelivat ainakin 12 metriä sekunnissa pohjoisen ja luoteen välisestä suunnasta, ja sen kyllä huomasi. Taisi olla ohitse myllänneen myrskyn jälkimaininkeja.

Lähdin ensimmäisenä aamulla taas lenkille, ja oli todellakin otettava touhu ihan tosissaan, koska tuuli meinasi melkein kumoon täysikasvuisenkin ihmisen kaataa. Juoksin ensin suoraan vastatuuleen pitkin kylän teitä ja kaarsin kylän raitilta tutulle Glastonburyyn johtavalle tielle. Tieltä suuntasin tavalliseen tapaani laidunniityille, ja voi sitä tunnetta, kun pääsi juoksemaan pitkin peltoa moinen tuiverrus täysin myötäisenä tuulena purjeissani!

Toivotin aurinkoista huomenta aina yhtä eloisille naapureilleni.

Lenkki oli erittäin monipuolinen, koska lisävastusta etenkin ylämäkiin tuli vastaan tuivertavasta tuulesta. Takaisin asunnolle päästyäni sain todellakin hetken vetää henkeä, mutta eipä ainakaan unettanut enää.

Aamutoimien jälkeen tuijotin hetken aikaa ikkunasta ulos. Koska en ollut suunnitellut tälle päivälle juurikaan mitään, en yksinkertaisesti voinut antaa noin kauniin päivän vain mennä ohitseni. Minulla alkoi olla jo niin pitkä lista paikoista ja tehtävistä ostoksista, että halusin saada jotain aikaiseksi.

Niinpä säntäsin tutkimaan bussiaikatauluja ja valitsin kohteeksi uudelleen Bristolin. Tällä kertaa aioin matkustaa itsekseni, ettei oma sinne tänne tallaaminen häiritsisi kenenkään muun kaupunkireissuja. Kun olin saanut aikataulut selville, varustin itseni tuulta ja sadetta kestävillä vaatteilla (ja otin sateenvarjon laukkuuni, ihan varmuuden vuoksi ja koska olin kuitenkin Britanniassa...), toivotin talon väelle hyvää päivänjatkoa ja suuntasin kylän keskustan bussipysäkeille.

Linjuri saapui ajallaan. Ostin koko Länsi-Englannin kattavan päivälipun, jolla pääsisin tarvittaessa matkustamaan alueella niin paljon kuin halusin tämän päivän aikana, hintaa seitsemän puntaa. Ei paha. Valitsin istumapaikkani ikkunan äärestä niin kuin tavallista, laitoin soittimesta musiikkia soimaan ja nautin maisemista.

Alla oleva video kiteyttää tämän seikkailun maisemapuolen tällä kertaa!

Mitä tulee reissuni motiiviin, halusin puhtaasti shoppaamaan ja vaeltelemaan pitkin Bristolia. Kävin läpi kaikenlaisten lahjatavaraliikkeiden sekä taidekulttuurillisten galleriakauppojen lisäksi melkein kymmenen kirpputoria ja vintage-liikettä, ja lopulta minunkin kohdallani tärppäsi!

Shop BS8, aivan ihastuttavan tunnelmallinen vintage-kauppa tarjosi minulle kohteen, jollaista ei Suomesta saa alle kolminumeroisella summalla mistään - varsinkaan, kun kyseessä on minun erikoisen muotoinen vartaloni, lyhyt selkä ja kilometrin mittaiset jalat. Sain alle neljälläkymmenellä punnalla ihanan Boden-merkkisen päällystakin, joka voi olla jostain vuosikymmenien takaa, tai ainakin sen muotoleikkaukset ovat jotain aivan muuta kuin nykypäivää. Kyseessä on todennäköisesti naisten takki, mutta se sopii ylleni kuin mittatilauksella tehty.

Olin metsästänyt Uusi Sherlock -sarjan päähenkilölle sovitetun takin mallista vaatetta itselleni, ja vihdoin sellainen löytyi!

Materiaali on samettisen ja mokkanahkaisen tuntuista, mutta tavallaan ei oikein kumpaakaan.

 Tämä takki on ihana. Piste.

 Eikö olekin persoonallinen vuori?

Koska pokkarilla ei saa pimeissä sisätiloissa parempia kuvia, tulee niitä myöhemmin!
(Onpas huono poseeraus...)

Että sellainen reissu. Naputellessani tätä blogitekstiä tajusin myös, että kolmas viikko Englannissa täyttyi tämän päivän aikana - eli seikkailu on jo puolessavälissä!

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 19

Nimensä veroinen sunnuntai alkoi auringonpaisteella ikkunaverhojen lomasta. Ulkona värikkäitä puita heilutteli melko voimakas mutta samalla elämään hiukan pirteyttä tuova tuuli. Lämpömittarit ilmaisivat lämpötilan olevan jopa viidentoista asteen yläpuolella. Nousin hitaasti mutta hyvin levänneenä vuoteestani ja aloin käymään läpi tälle päivälle tekemiäni suunnitelmia; koska ilma oli osoittautunut noin kauniiksi (ja koska säätiedotuksessakin koko päivälle luvattiin poutaa), päätin olla kulkematta tänään metriäkään millään kulkuneuvolla ja rupesin aamiaista syödessäni miettimään heti uutta visiittiä naapurikylä Glastonburyyn. Näin sunnuntaisinkin melkein kaikki kaupat olisivat siellä auki, joten ajattelin voivani jatkaa tuliaisten etsiskelyä samalla kun pääsisin ilman sen kummempia aikatauluja reippailemaan pitkin kauniita maisemia ja idyllistä katukuvaa.

Aamiaisen jälkeen varustin itseni kevyesti, ilmoitin palaavani jossain vaiheessa iltapäivää ja lähdin matkaan. matkaa ei ollut ehtinyt kertyä kovinkaan paljoa, kun minun oli The Roman Way -tienviitan kohdalla aivan pakko ottaa päällystakki yltäni ja kääriä myös paitani hihat - aurinko paistoi suoraan yläpuoleltani suorastaan helottaen, eikä tuulikaan millään tavoin kylmältä tuntunut. Jatkoin matkaani vilkkaan liikenteen kohistessa ohitseni suuntaan ja toiseen, mihin lie kaikilla ollut menoa.

Oikaisin Morrisons-kaupan kohdalla muutaman korttelin verran Pyhän Marian kirkon parkkipaikan kautta ja päädyin minulle jo melko lailla tutuksi tulleen kauppakadun alempaan päätyyn. Aloin heti silmäillä näyteikkunoita. Huomasi hyvin, että halloween olisi tulossa, koska kaikkialla oli mustaa, violettia ja oranssia, noidan hattuja, lepakoita ja kurpitsoita - tai ainakin niiden kuvia, jos ei muuta.

Noidista tulikin mieleeni Glastonburyssa vahvasti esillä olevat kaksi merkittävintä piirrettä: maanläheisyys ja myytit. Etenkin jälkimmäistä korostaa suorastaan mieletön määrä liikkeitä, joissa myydään aivan kaikenlaista noituuteen liittyvää, niin vakavin kuin leikillisinkin mielin. On goottivaatteita, sisustuselementtejä ja matkamuistoja, mutta myös tarot-korteista ennustusta ja sielunparantajia melkein joka nurkan takana kauppakortteleissa. Korukauppoja on myös todella paljon, ja niissä myydään ilmeisesti seudulle ominaisia kiviä ja kristalleja sekä kauniiksi työstetyissä koruissa että ikään kuin irtotavarana. Koruissa näkyy hyvin paljon merkkejä muunlaisestakin kuin kristillisestä kolminaisuudesta - Isän, Pojan ja Pyhän Hengen korvaa kelttiläisissä koruissa keho, mieli ja sielu.

Kävin läpi lukuisia kauppoja kysellen ystävieni puolesta etsimieni kohteiden perään, mutta paikalliseen tematiikkaan eivät moiset oikein kuulu. Olisi siis etsittävä muualta ja nyt vain nautittava tunnelmasta sekä jatkuvasti minut sanattomaksi vetävistä kokoelmista kaikenlaista, mihin ei Suomessa todellakaan törmäisi.

Kauppakierrosten päälle päätin hieman käyskennellä vain pitkin katuja kauppakorttelien ulkopuolella. Olin jo aikaisemmin huomannut, että brittiläisillä on kadun- ja paikannimien suhteen hauska maku. En voinut olla naurahtamatta muutamille kylteille.

Kirjaimellisesti käännettynä Lampaanviuluntie.

Vapaasti käännettynä Pers-sulku (close on siis umpikatu, hyvin yleisiä Englannissa).

Päädyin kävelemään myös Benedict Street -katua (hehheh, Cumberbatch) pitkin, ja pian vasemmalle puolellani kohti korkeuksia nousi Saint Benedict's Church kirkontorni, joka seisoi hiljaisena kadun varrella.

Kun olin napannut kirkosta kuvan, selkäni takaa kuului kommentti: "Kannattaa tulla katsomaan illalla, ikkunoissa palaa silloin valo."

Käännyin ympäri ja kohtasin pientä valkoista koiraa talutushihnan päässä pitelevän rouvashenkilön, joka paljastui melkoiseksi sanataituriksi. Hän esittäytyi ja paljastui olevan paikallinen runoilija ja kulttuuriaktiivi Carol Pool.

Hän kertoi minulle laativansa etenkin paikalliseen kulttuuriin ja mytologiaan liittyviä runoja, joista ilmeisesti tunnetuimman hän esitti minulle siltä seisomalta. Sanataituruus osoittautui hänen erikoisalakseen riimien ja sanaleikkien kautta, koska runo oli erittäin viihdyttävä mutta samalla opettavainen, ajaton mutta ajankohtainen. Aiheena oli paikalliseen mytologiaan liittyvät kysymykset, joita yleensä Glastonburyyn liittyen kyseltiin: haudattiinko kuningas Arthur tänne? Oliko Camelotin legendan järven neito täältä päin? Ja missä oikein ovat Glastonbury Abbeyn rikkaudet, joita ei enää raunioista voisi löytää?

Keskustelimme pitkän tovin sanoista, niiden etymologisista alkuperistä sekä niillä leikkimisestä ja niiden ymmärtämisestä. Kielitiedettä opiskelevalle moinen oli erittäin mukava interaktiivinen luento asioista, jotka nykypäivänä jäävät liian vähälle huomiolle maailman kiireellisyyden vuoksi. Jutustelutuokion päätteeksi toivotimme toisillemme aurinkoista syyssunnuntaita ja jatkoimme omiin suuntiimme.

Vilkaisin kelloa ja tulin siihen tulokseen, että olisi aika suunnata jo takaisin päin. Niinpä kuljin jalanjälkiäni pitkin tulosuuntaani kirkon takapihalta maantien vierukselle iltapäiväauringon yhä loistaessa taivaalla. Poikkesin matkalla vielä hieman suuremmassa Tesco-supermarketissa (eipä ollut heilläkään sitä eilen etsimääni Niveaa, ihan mahdotonta meininkiä, sanon ma) ja nappasin mukaani ruisleiväksi nimetyn ylihintaisen leipomuksen konditoriahyllystä. Ei sillä, ihan hyvää se oli etenkin ruoan lisukkeena, mutta ei sitä kyllä ruisleiväksi voi sanoa.

Jaa tämä on paikallinen käsitys ruisleivästä?

Jatkoin Tescolta kävelyäni valtatien vierellä ja pysähdyin hetkeksi istuksimaan The Roman Wayn vieressä olevassa puistossa ihan vain nauttiakseni kauniista syysilmasta. Kotona Suomessa oli kuulemma talvirenkaiden vaihtoaika koittanut, yöpakkasia ja lumisadetta. Täällä puolestaan oli kuin elokuun alussa.

Pienen levähdystauon jälkeen suorin tieni takaisin Streetiin. Keskityin loppuiltapäivän informaatiotutkimuksen aineopintoihin, joiden ensimmäisestä tentistä olin saanut toivomani kiitettävän arvosanan. Illalla pääsin maistelemaan Tescon ruisleipää currykanan kanssa ja viettämään rauhallista uuteen alkavaan viikkoon valmistautumista.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 11

Wells. Englannin pienin kaupunki. Väkiluku hieman reilut kymmenentuhatta asukasta, sijainti noin puolimatkassa Streetistä Bristoliin.

Saavuimme paikalle keskipäivän aikaan, ja markkinat olivat jo täydessä hulinassa. Kojuja pitkin kapeita kujia. Pitkä kadunpätkä kokonaan suljettu torimyyjiä varten. Olin niin lumoutunut, että unohdin ottaa kamerani esiin. Noh, en ole varma, kuinka paljon julkisella paikalla ihmismassan kuvaamista täällä päin arvostettaisiin, joten ehkä parempi näin.

Kojuja kierrellessä pääsi näkemään aivan kaikkea laidasta laitaan: luomuvihanneksia ja -hedelmiä, kotitekoisia hilloja ja säilykkeitä, laadukkaita villaisia vaatteita ja asusteita, armeijan ylijäämätavaroita ja matkamuistoja - juuri mitä odotinkin. En kuitenkaan löytänyt mitään mitä olin etsimässä (ystäväni on antanut minulle tehtävän tietynlaisen esineen löytämiseksi), mutta en antanut moisen häiritä; ihanan lämmin tunnelma ja kaupungin kaunis julkisivu riittivät pitämään minut todellakin onnellisena.

Markkina-alueen läpikäymisen yhteydessä tutkimme Wellsin katujen varsilla sijaitsevia putiikkeja, aina sarjakuva- ja pelikaupoista hyväntekeväisyyteen tuottonsa lahjoittaviin kirpputoriliikkeisin. Parin mutkan takaa päädyimme torialueen laitojen kautta Wellsin piispan asunnoksi (Bishop's Palace) nimetyn kauniin, linnamaisen rakennuksen sisäpihalle. Vallihautamaisessa vesistössä uiskenteli todella paljon sorsia ja lokkeja sekä yksi uljas joutsen, joka kuitenkin etääntyi lintujen syöttölaiturilta heti kun olin saanut kameran esille.

Piispan palatsin sisäpihaa.

Kerrassaan uljas portti. Ainakin vasemman tornin ylimmässä ikkuna-aukossa oli kyyhkysen pesä.

Tämä ei ole se mainitsemani oikea joutsen, mutta kaunis näky kuitenkin.

Mielettömän paljon lintusia.

Joutsen puolestaan käänsi selkänsä ja ui karkuun, ei ilmeisesti pidä valokuvaajista.

Piispan asunto oli yhteydessä Wellsin komeaan katedraaliin, jota kohti suuntasimme seuraavaksi. Palatsin pihapiiristä markkina-alueen nurkalle kuljettuamme löysimme porttikongin, joka vei katedraalin etupihalle.

Kun uljas rakennus, jonka tornien huiput olivat tähän saakka vain pilkistelleet kerrostalojen kattojen takaa, tuli näkyviin, pysähdyin hetkeksi vain ihastelemaan sen kauniita ja hyvin säilyneitä yksityiskohtia. Hetken kestäneen transsin jälkeen marssin etupihanurmen keskelle napsimaan valokuvia - ja samalla kiittämään hiljaa mielessäni kauniina pysynyttä säätä, joka antoi jyhkeän kirkkorakennuksen seistä uljaana kaikessa loistossaan.

Sisäänpääsy katedraaliin oli sillä puolella pihaa, jolta olimme alun perinkin tulleet nurmikkoalueelle, joten suunnistimme seuraavaksi sinne. Matkan varrella kuitenkin kameraa pidelleen käteni herkkä liipaisinsormi päätti tallentaa maisemasta muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mainittakoon alla kuvassa esiintyvä kaunis lyhtypylväs - sekä sen juurella nököttänyt, melkeinpä jonkun kadulla elävän asunnolta näyttänyt pahvipatja.

Kenties jonkun lepopaikka, tiedä häntä.

Katedraalissa ei vaadittu sisäänpääsymaksua, mutta valokuvaamista varten piti ostaa edullinen erityisoikeus. Kolmella punnalla minulla oli virallinen lupa napsia valokuvia kirkon sisä- ja ulkotiloista. Salaman käyttäminen oli rajoitettua, mutta etenkin näin kirkkaana päivänä ei moista edes tarvittu.

Valokuvauslupa. Halvalla hinnalla hankittu oikeus muistojen tallentamiseen.

Saatuani kuvausluvan annoin kameran laulaa. Upeita kaarikäytäviä, lasimosaiikki-ikkunoita, koristeltuja alttareita -- antanen kuvien puhua puolestaan, koska kukin niistä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Katedraalin upea holvikaarikatto.

Sama näkymä hallin toisesta päästä.

Itäsiivessä oli salaperäisen näköinen ovi...

...joka johti upean näköiseen porraskäytävään.
Ja kuten kuvasta näkyy, noita askelmia on kuljettu ylös ja alas aika monesti.
(Käytävässä oli itse asiassa varoitus kuluneita rappusista.)

Kerrassaan jykevä ovi - jossa on vielä jykevämpi lukko.

Pellavasta tehty pitsineulos. Yksityiskohdat ovat uskomattoman tarkkoja.

Pitsityön alle oli kiinnitetty taulu, jonka mukaan työn tekemiseen oli kulutettu ainakin 8 000 tuntia.

Kun kello alkoi lähestyä kahta, käytävillä kaikunut kuulutus ohjasi meidät Wellsin katedraalissa sijaitsevan kuuluisan kellon luokse. Kello on opastetaulun mukaan maailman toiseksi vanhin toiminnassa oleva ja samalla vanhin alkuperäisillä viisareilla ajan osoittava kello.

Seinällä olleen komean kellotaulun oikealla puolella istuskeli nukke, joka soitti edessään roikkuvaa pientä kirkonkelloa.

Kun kello löi tasan kaksi iltapäivällä, pääsimme todistamaan hauskaa ajanilmaisuseremoniaa, jonka sain taltoitua videolle.

Saimme samalla tietää, että katedraalissa aukesi juuri kello kahdelta eräs kohde, josta kuultuani halusin heti suunnistaa sinne. Salin toisessa päässä oli auennut ovi, joka johti katedraalin kirjastoon.

Kivuttuani spiraaliportaat ylös ja astuttuani kirjaston kynnyksen yli tunsin tulleeni sellaiseen ympäristöön, josta olin kuullut ainoastaan kirjastoalan perusopintojen luennoilla. Vanhojen kirjojen tuoksu, kauniit, jalopuusta tehdyt pulpetit ja ihana kirjastohenkilökunta toivottivat minut tervetulleeksi takaisin tiedon ja sen säilömisen maailmaan, keskelle vuosisatoja vanhoja teoksia, jotka olivat ketjuilla kiinni hyllyissään - aivan kuten minulle oli tiedontallennuksen historian luennoilla kerrottu.

Tiedon portti.

 Portin takaa paljastui näkymä, jollainen oli tallentunut muistiini luentodioista.

Kunnioitettavan korkean iän saavuttanut kirjaston henkilökunta suhtautui minuun ihastuttavan avomielisesti sekä suomalaisena turistina että tulevana kirjastotyöntekijänä. Haastelin heidän kanssaan pitkän tovin ja samalla sain kokea ihanan kirjastohistorian tunnin paikallisten asiantuntijoiden kertomana. He kertoivat minulle kaikkea mielenkiintoista aina kirjastokäytäntöjen ikivanhoista tavoista vanhimpien teosten katoamiseen ja niiden uudelleen hankintaan vuosisatoja sitten. Lähtiessäni he toivottivat minut sydämellisesti tervetulleeksi uudelleenkin ja pyysivät minua suosittelemaan kirjastoa muillekin alan opiskelijoille - sekä tietty ystävillenikin. Lupasin tulla käymään kirjastossa uudelleen tänne jonain päivänä, ja tuon lupauksen aion pitääkin.

Kirjastosta kapusimme portaat alas takaisin kaariholvikäytäviin. Käväisimme vielä sisäpihalla, josta napsaisin pari kuvaa - näkymä oli ihan kuin Harry Potter -elokuvien Tylypahkan piha-aluetta! Sitten päätimme yhteen ääneen hankkia jotakin syömistä ennen seuraavaa askelta Wellsin tutkimisessa ja painelimme etsimään lounasta.

Lyhyen ruokatauon jälkeen muut päättivät jo ottaa bussikyydin takaisin Streetiin, mutta koska itse en ollut vielä saanut käydä läpi Wellsin kauppakatujen aarreaittoja tarpeeksi, päätin jäädä pörräilemään keskustaan vielä hetkeksi. Suunnistin takaisin kauppojen äärelle ja aloin penkomaan kirpputorien valikoimia. Löysin muutamia sovittamisenkin arvoisia artikkeleita, mutta haaviini ei kuitenkaan tarttunut tällä kierroksella mitään.

Kevyen välipalalounaan syömiseen tämä toisen seurakunnan kaunis kirkonpiha oli mainio sijainti.

Vielä yksi kuva upeasta katedraalista katujen varrelta.

Kaduilla alkoi päivän pidetessä turistien paljous hälvetä, mutta nuoriso ja pitkän työviikon puurtanut työläisväki alkoi valua istumaan joko nurmikolle puiden juurelle tai pubeihin rentoutumaan. Sivukujille ilmaantui katusoittajia, yksikin kolmen nuoren miehen porukka oli varustettu akustisella kitaralla, minunkin suosimallani cajon-perkussiolaatikolla sekä upeilla lauluäänillä. Tunnelma muuttui hääräävästä markkinameiningistä lauantai-iltaan valmistautumiseen.

Näkymiä maalaiskaupungin kaduilta.

Seikkailtuani vielä pari tuntia pitkin Wellsin katuja suuntasin paikalliselle bussiasemalle. Nojailin asema-aluetta ympäröivään kivimuuriin hieman väsyneenä mutta kuitenkin onnellisena. Hauska yllätys odotellessani ilmaantui vierelleni - kaunis pikku kissa ilmaantui kuin tyhjästä muurin partaalle toteamaan minulle jotain ja poistumaan samalla yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. En ehtinyt ottamaan edes kameraa esille ennen kuin kisu oli poistunut paikalta.

Pian hyppäsin halvimpaan takaisin Streetiin vievään linja-autoon. Matka taittui kuin siivillä ohikiitäviä maisemia sekä kameran muistiin tallentuneita otoksia katsellessa. Tultuani takaisin Streetin kaduille totesin, että vaikka markkinoilta tai kaupoista ei mitään ostettavaa löytynyt, oli kulttuurillinen kokemus varmasti joka hetken arvoista. Ja hyvä, etten käynyt aamulla lenkillä, vaan tällä viikolla pyhitin lauantain hieman rennommaksi päiväksi; pelkästään kaupungilla tuli nimittäin tallailtua ympäriinsä yli 15 000 askeleen edestä.

Tämä pikku seikkailu oli ihanan avartava ja sanalla sanoen unohtumaton kokemus.

Tässä oli siis Wellsin kaupunki pähkinänkuoressa.

Ei todellakaan jää ainoaksi vierailukseni, sen lupaan.