The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 39

Kello soi aamukahdeksalta. Herättyäni meni hetki tajuta asioiden laita: viimeinen aamu Streetin ja koko Somersetin kamaralla. Nappasin aamulääkkeeni ja katsahdin ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla, sää halusi näköjään muistuttaa minua siitä, että ihan vielä en Britanniaa ja sille ominaisita sääoloja ole jättämässä taakseni. Petasin sänkyni ja kasasin kaikki tavarani sen päälle. Yritin ylläpitää jonkinmoista järjestystä, mutta ei siitä kasasta ottanut kyllä selkoa. Aivan hirmuinen keko mustia vaatteita, jonka keskeltä erottui ainoastaan pari viininpunaista pilkahdusta.

Asetin musiikkia soimaan ikkunalaudalle ja otin molemmat matkalaukkuni esille. Tyhjensin nekin kokonaan sängylle ja sen ympäristöön. Sitten asetin nuo kaksi laukkua kannet auki sänkyä vasten ja aloin pohtimaan tavaroiden lastaamista. Otin esille kotona laatimani listan kaikesta pakkaamastani tavarasta ja rupesin lappaamaan vaatekappaleita yksi kerrallaan siististi viikattuna laukkuihin. Ruksin tavaroita listasta sitä mukaa kun niitä sattui käsiini.

Pidin aina silloin tällöin pienen tuumaus- ja juomatauon pakkailupuuhissani ja siten söin aamiaiseni pätkissä. Oli hyvä, että olin varannut paluumatkan lentolippuuni yhden ylimääräisen laukun, koska tullessani matkatavaroiden paino oli melkein täsmälleen 20 kiloa (iso oranssi laukku) ja 10 kiloa (pienempi tummansininen). Olkalaukkuni olin pakannut oranssin sisälle tänne tullessani, mutta koska ostoksia ja tuliaisia oli kertynyt viikkojen aikana niin paljon, oli muutettava sinisen laukunkin paino 20-kiloiseksi ja pakattava käsimatkatavarat olkalaukkuun.

Ahdoin kaikki pienikokoisemmat ja painavammat esineet siniseen laukkuun, kun taas oranssiin pakkasin mahdollisimman paljon tilaavieviä, kevyempiä esineitä. Runsaan parin tunnin kuluttua pakkausurakka oli vihdoin valmis, olin ruksinut listastanikin kaikki tuomani tavarat - sekä tietty kirjannut ylös täältä mukanani lähtevät uudet esineet ja asiat. Kävin läpi vielä kaikki sängyn- ja pöydänaluset, pöydät ja tuolit. Kaikki oli kasassa.

Pakkausproseduurin jälkeen oli hyvä pitää pieni hengähdystauko. Junan lähtöön oli vielä monta tuntia aikaa, joten päivä ja iltapäivä kuluivat vain rennon oleskelun parissa.

Puoli viiden maissa päätimme käydä vielä paikallisessa The Bear Inn -majatalossa syömässä Streetin seikkailuni päättymisen kunniaksi - etenkin koska kyseinen majatalo tarjosi aina halpoja lounasannoksia lauantaisin. Tilasin itselleni oikein kunnon lasagnen salaatilla, jälkiruoaksi päädyin valitsemaan mangosundae-jäätelöannoksen.

Astuessamme ulos ravintolan ovista ulkona taivaalla poksahti näyttävä ilotulitus kylän toiselta laidalta. Keskiviikkona olleen juhlapäivän jälkeinen lauantai oli kuulemani mukaan viikon kohokohta ilotulitteiden kohdalla. Sattuma oli kuitenkin hauska, ikään kuin kyläkin tahtoi toivottaa minulle hyvää matkaa uuteen seikkailuun omalla tavallaan.

Kuuden jälkeen Samin äidin puoliso Mark saapui hakemaan minua. Sanoin isäntäväelle vielä kerran kiitokset ja heipat - kiitos, Linda ja Sam! Ilman teitä ei tästä harjoittelusta olisi tullut mitään. Mark kyyditsi minut kaikkialle ulottuneen pimeyden keskellä Castle Caryn asemalle, joka toi heti mieleeni muistoja saapumispäivästä. Tulostelin junalippuni automaatista, hyvästelin Markin ja jäin odottamaan jälleen First Great Western -yhtiön junaa. Puiden takaa näkyi aina muutaman minuutin välein rakettien väriloistetta tähtitaivasta vasten.

Pian juna saapuikin ajallaan. Rahtauduin laukkujeni kanssa kyytiin, asetin laukut paikoilleen ja kävin istumaan minulle varatulle paikalle ja huokaisin hiljaa itsekseni. Ensimmäinen etappi saavutettu - ja heti kiitämässä kohti toista.
__________________ 

Juna pysähtyi samalle asemalle kuin saapumispäivänäkin eli Readingiin. Siellä tutkailin aikatauluja ja kyttäsin omaa junaani. Onneksi täällä päin on nykyään käytössä erittäin hyvin toimivat interaktiiviset, kosketusnäytölliset aikataulupäätteet, joiden avulla löytää oikealle laiturille helpommin. Oma junani oli lähdössä parinkymmenen minuutin kuluttua laiturilta 1 eli aseman täsmälleen toisesta päästä. Lähdin raijaamaan tavaroitani hissiltä toiselle, kunnes vihdoin saavuin ykköslaiturin äärelle. Siihen saapuikin pian odottamani juna, joten kapusin kyytiin.

Istuttuani alas matkustajille yllättäen kuulutettiinkin, että kyseessä oleva juna oli poikkeusaikataulujen vuoksi eri suuntaan lähtevä, joten siirtykää laiturille kaksi. Tein työtä käskettyä ja siirryin junasta toiseen. Kun laskin laukkuni penkille, mietin, että jotain puuttui. Samassa tajusin, että sininen laukku oli unohtunut toisen junan matkatavaratelineeseen penkkien yläpuolelle! Sydämeni jätti pari lyöntä väliin. Samassa sinkosin itseni takaisin toiseen junaan hakemaan laukkua, joka onneksi oli yhä paikallaan. Aikaa ei ollut ehtinyt kulua edes minuuttia, joten selvisin säikähdyksellä. Noin viiden minuutin odottelun jälkeen se oikea juna, jossa itsekin kaikkine tavaroineni istuin, lähti kohti Basingstokea.
__________________

Basingstokeen saavuttuani suuntasin suoraan uloskäynnille, jonka luona puolisoni perhetuttu Steve odottikin minua aiemmin sopimamme mukaisesti. Nappasimme asemalta taksin hänen asunnolleen, joka osoittautui oikein rauhalliseksi ja mukavaksi majapaikaksi, aivan kuten Lindan ja Samin kämppä Streetissä. Niinpä asetuin mukavasti aloilleni, nautin kupin teetä ja jäin suunnittelemaan huomista - tämä suunnilleen Joensuun kokoinen kaupunki vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!
__________________

Once again I want to thank Linda and Sam, Sam's dear mother Katrina and her family and Sam's grandparents Billy and Bobby.
Without you this trip would not have been a true adventure filled with the warmth of a loving family. All the hospitality you have shown me, all the luxuries you shared with me and all the experiences you guided me to go through and enjoy - I will never forget them.
I will meet you again one day, and until then - have a nice rest of the year, a happy Christmas, everything nice, cheers and cheerios!

From the bottom of my heart, thank you.

  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 38

Tämä päivä on hyvä muistaa todisteena siitä, että välillä pienetkin asiat vaativat yksilöä tarttumaan itseään niskasta kiinni, mutta kun niin onnistuu tekemään, palkinto on luvattua suurempi.

Aamu oli hidas. Herättyäni en saanut itseäni nousemaan sängystä tuntiin. Tuijotin vain kattoa ja mietin aivan liikaa kaikenlaista. Miten pakata, mitä pukea päälle, miten sitä ja milloin tätä.

Katsahdin ulos. Ilma oli melko seesteinen, joskin jälleen täysin harmaa. Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Koko ajan pyöritin tuota ajatusta mielessäni. Sitten lopulta muistin edellisenä iltana itselleni asettamani haasteen: pitää käydä vielä viimeisellä lenkillä samalla reitillä kuin ensimmäisellä lenkilläni Streetissä - ja nimenomaan tänään, koska huomenna ei kuitenkaan ehdi, aina tulee lähtöpäivinä kaikenlaisia esteitä. Tämä johtopäätös sai minut vihdoin nousemaan ylös, pukemaan juoksuvarusteet, nappaamaan askelmittarin ja painumaan pihalle.

Asetin musiikkisoittimeni soittamaan tällä kertaa satunnaisesti kaikkea ja läksin pinkomaan ensimmäistä reittiä läpi. Juoksin ensin niin sanottua kotikatua pohjoiseen päin, sitten käännyin oikealle ylämäkeen ja mäen päältä vasemmalle. Maisema ei ollut muuttunut juurikaan, lehtiäkin oli yhtä paljon kuin saapuessani, joskin enemmän maassa kuin puissa. Ja postimiehet ne yhä pitivät shortseja jalassa.

Siirryin pensasaidan takana kulkevalle Public Footpathille, jonka varrella ei ollut enää tyynyä ja banaania, ainoastaan tikku, jonka nokassa mokomat olivat nököttäneet noin kuukausi sitten. Vieläkään ei ole selvinnyt, mistä kummallisesta kokeesta oli ollut kyse. Juoksin hevospilttuiden ohi, mutta konien päitä ei tällä kertaa näkynyt. Kentällä oli loimen alla ruohotuppoa mutustamassa yksi komea eläin, muutoin alue oli hiljainen.

Käännyin juoksemaan Cider Farm -kyltin kohdalta oikealle. Kaikilla edellisillä kerroilla olin kännykän ajastimeen asettamani ajan vuoksi kääntynyt aina takaisin ilman, että olin saavuttanut kyseistä omenafarmia, joten tällä kertaa päätinkin juosta perille saakka ottamaan selvää, millainen kyseinen tila olisi.

Eikä mennyt kauaakaan, kun saavutin omenapuilta tuoksuvan alueen. Juoksin sen ohi vielä pidemmälle, kunnes seuraavassa isommassa risteyksessä käännyin takaisin, Tilan nimi oli hauska, joten oli aivan pakko takaisin tullessa ottaa aiheesta kuva.

Varmastikin hemmetin hyvää siideriä.

Jatkoin matkaani takaisin asunnolle päin, käyden vielä yhden kerran kaikki samat maisemat läpi. Heposet, pensasaitapolku, ylämäet ja alamäet.

Elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta onneksi tämä kyseinen on vain konkreettinen, fyysinen mäki.

Maisema kohti Glastonburya Downside-mäen huipulta.

Juoksin takaisin majapaikalle vielä mielettömän spurtin jälkeen, sitten vetäydyin omiin oloihini venyttelemään ja tekemään peruskuntosarjoja, samalla miettien mitä tänään tekisin.

Suihkun jälkeen istuin hieman masentuneena sängyllä tuijottamassa ulos. Olin unohtanut käydä yhdellä alueen tärkeimmistä nähtävyyksistä, jonka spottasin jo Suomessa kartalta ensimmäisenä ennen tänne tuloa; Glastonbury Abbey. Toria valloittaessani olisin käväissyt luostarin raunioilla, mutta silloin minulla ei ollut taskussa tarpeeksi kolikoita moiseen. Nyt olisi, mutta sadeilma masensi mieltäni. Valokuvista tulisi surkeita, eikä sateessa muutenkaan innosta talsia ympäriinsä.

Silloin täysin valehtelematta yhtäkkiä pilvien takaa suorastaan leimahti aurinko silmiini. Säteet häikäisivät katseeni hetkeksi, mutta pian kuulin päässäni kaikuvan vain kaksi sanaa: MENE NYT!

Söin tukevan välipalan ja pian olinkin kävelemässä kohti Glastonburya. Viimeinen seikkailu Somersetissä oli sittenkin alkanut.

En hypännyt bussiin, koska seuraava kulkisi pysäkin ohi vasta vartin kuluttua ja siinä vaiheessa olisin jo perillä - matkaa naapurikylään ei ollut kuin kolmen kilometrin kivenheitto. Mieleni rohkaistui vielä lisää, kun kävellessäni vanhan vesilaitoksen kohdalla katsahdin määränpäätäni kohti niittyjen yli. Enkä tälläkään kerralla valehtele: suoraan naapurikylään osoitti hailakka sateenkaari.

Siinä se on!
Tuossa kohtaa, missä vasemman puolen tumma puurivi kohtaa horisontissa siintävän kylän.
Hyvin himmeä, hyvin lyhyt sateenkaari, mutta on!

Alati päättäväisemmäksi muuttuvin mielin jatkoin kävelyäni ja annoin hymyn levitä kasvoilleni. The Roman Way -tien saavutettuani huomasin auringon kääntyneen nopeaan laskuun takanani, ja syksyn väriloisto valaisi koko seudun.

Saavutin Glastonburyn keskustan täsmälleen puoli neljältä. Kävelin suoraan Abbey-raunioita kohti, koska auringonlaskun kajo tuntui tekevän maisemista kauniimpia hetki hetkeltä. Astelin luostariraunioiden turistiportista sisään ja kaivoin jo kolikkokukkaroni valmiiksi.

Henkilökunta tervehti minua samalla kertoen, että pian menisivät kiinni. Säikähdin aluksi, että tähänkö tämä tyssäsi, mutta ilmenikin, että minulla oli vielä puoli tuntia aikaa sulkemiseen. Kaiken päälle vielä päästivät minut lastenlipun hinnalla sisään, koska viimeisen puolen tunnin aikana hinnat putosivat hieman alemmas lyhyen vierailuajan vuoksi. Lisää ihania sattumia! He kertoivat, että varttia vaille neljältä muistuttaisivat vierailijoita kelloa kilkuttamalla sulkeutumisajasta. Kiitin vielä kerran ja painuin ensin luostarimuseon puolelle.

Seuraavat puoli tuntia annoin luvan kysyttyäni kameran laulaa. Näkemääni ja kokemaani on miltei turha kuvailla sanoin, koska ne olivat vain niin ihania. Tunnelma oli suunnattoman eteerinen. Kaikki ympärilläni oli ainakin 700-800 vuotta vanhaa alueen historiaa, jota suojellaan kaikin mahdollisin keinoin. Mutta ennen luostarin ulkoaluetta hieman yksityiskohtia museon puolelta!

Pienoismalli luostarin oletetusta alkuperäismuodosta.
Rakennettu historian kautta saadun informaation perusteella.

Lyhyen kierroksen jälkeen siirryin varsinaiselle luostaripuiston alueelle. Jylhät rauniot jättivät seikkailijan kyllä sanattomaksi.

Aloin pian kuulla kellonkilkatuksen kaikuvan pitkin seutua, joten aloin pikkuhiljaa katselemaan, missä puistoalueen uloskäynti sijaitsi. Silti mietin koko ajan, että onneksi sain potkittua itseni ulos, koska tätä en olisi halunnut jättää näkemättä ja kokematta mistään hinnasta!

Tämän puun juurella itsensä tunsi niin mitättömäksi.

En edes uskalla arvata kuinka vanha tuo entti on!

Jylhä ja hiljainen Tor vahtii luostaripuiston rauhaa mäen päältä.

Ankkalampi, kuin suoraan Beatrix Potterin kirjojen kansikuvista!

Ankkalammen asukkaat olivat melko sekalaista sakkia.

Nämä 1200-luvun länsimuurin rauniot olivat remontin alla, mutta olivat silti melkoinen näky.

Vietin alueella minulle suodun ajan viimeistä minuuttia myöten, kunnes oli aika poistua. Kiitin minulle ovia availlutta henkilökuntaa, joka toivotti minulle hyvää loppuoleskelua, turvallista kotimatkaa sekä tsemppiä opintojeni jatkamiseen. Kevyin mielin astelin luostarin alueelta Glastonburyn kauppakadulle ja tuumasin, että oli pikkuhiljaa aika lähteä takaisin päin. Kuitenkin ihanassa laskevan auringon kajastuksessa nappasin vielä kuvan sieltä täältä, koska maisemassa miltei koko ajan jotain kiinnostavaa sattui näköpiiriin.

No piti sitä nyt ottaa se pakollinen "brittiläinen puhelinkoppi" -kuva ennen Lontoota!

Jopa roskat ovat erikoisia noituudesta ja magiasta tunnetussa Glastonburyssa!

Näitä hauskasti nimettyjä taloja on aivan kaikkialla.

Niinpä seikkailija lähti kulkemaan kohti auringonlaskua. Valo heikkeni koko ajan, mutta maantien vierustaa kävellessäni huomasin kuitenkin viereisen niityn poikki hiipivän mustan kissan, joka kulki aivan ääneti heinikossa.

Streetin ja Glastonburyn välisiltä niityiltä lehahteli minuutin välein lentoon valtavia massoja pikkulintuja. Parvissa oli varmasti tuhansia pikkuisia, jotka kaikki suuntasivat kohti etelää. Talvi on siis tännekin hitaasti hiipimässä...

Pian saavutin risteyksen ja tutut tervetulokyltit, joita en tällä reissulla todennäköisesti enää tule näkemään. Pieni ikävän tunne kävi sisälläni, pakko myöntää. On näistä seikkailuista kertynyt sellainen määrä ainutlaatuisia kokemuksia, että en niitä mihinkään muuhun vaihtaisi.

Huomenna siis lähden iltajunalla kohti itää, määränpäänä Basingstoken kaupunki noin 80 kilometrin päässä Lontoosta. Nyt sitten keräämään kimpsuja ja kampsuja hieman parempiin kasoihin ja pakkaamaan niitä kunnolla, koska huomenna on oltava valmis iltakuuteen mennessä.

Katsahdin vielä kerran Glastonburya kohti, huokaisin hiljaa ja hymyilin.
On siinä kyllä erikoinen kylä.