The Kirjasto-Urho VII - Eri aikojen erikoisuuksia

On se elämä sitten monitahoista.

Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.

Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.

Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.

Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.

Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.

Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).

Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.

Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.

Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.

Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...

Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________

Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 41

Aamu alkoi varhain. Kellot soivat jo kuudelta, ja nousin sängystä kuin hypähtäen. Pikaisen aamiaisen jälkeen puin ylleni kevyen mutta mihin tahansa säähän sopivan varustuksen, ja lähdin suunnistamaan kohti Basingstoken linja-autoasemaa. Kadut olivat melko hiljaisia. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta kirpakassa syyssäässä ja kevyt tuuli puhalsi viileää ilmaa suoraan pohjoisesta. Saavuttuani perille jäin odottamaan kyytiäni, joka tulikin paikalle tuossa tuokiossa. Istuuduin ikkunapaikalle tuijottamaan maisemia, joiden ohitse bussi lähti kiitämään kohti pääkaupunkia.

Aurinko suorastaan paahtoi suurten ikkunoiden läpi kivutessaan ylemmäs kohti taivaankannen huippua - välillä mietin olisinko tarvinnut aurinkovoidetta keskellä marraskuuta. Reitti kulki Heathrow'n lentoaseman ohitse, ja oli todella erikoista nähdä valtavien jumbojettien nousevan ilmaan niin kovin läheltä. En hurmoksessani muistanut kaivaa kameraa esiin, ja kyyti jatkoikin matkaa pitkin moottoritietä.

Pian bussi kaartoikin Hammersmithin keskustaan. Kiitin kuljettajaa ja hyppäsin kyydistä. Saman tien kaivoin tablettini karttaohjelman esiin ja lähdin suunnistamaan kohti läheistä kauppakeskusta, johon olin suunnitellut meneväni ensimmäisenä. Löysin etsimäni liikkeen pian ja yliviivasin tuliaislistalta jälleen yhden kohteen. Jatkoin läheiseen ruokakauppaan, ostin Meal Deal -välipalan ja jatkoin temmellystäni pitkin Hammersmithin katuja. Olin katsonut kartalta muutamia kohteita, jotka kiinnostivat minua. Eniten minua kiinnosti vintage-kauppa Old Hat, erittäin hienolaatuisen mutta sopuhintaisen ja nimenomaan miesten vintage-vaatetuksen erikoisliike (yleensä liikkeet keskittyvät ainoastaan naisten vaatteisiin).

Kuitenkin Old Hat oli pettymys. En ole ilmeisesti millään muotoa brittiläisen muotoinen, koska kaikki paidat, takit ja liivit olivat minulle aivan liian isoja, mutta puolestaan esimerkiksi kengät olivat aivan liian pieniä - vaikka liikkeen kokoelma on aivan valtavan hieno ja laaja! Kiitin kuitenkin liikkeen ammattitaitoista ja ystävällistä henkilökuntaa ja jatkoin eteenpäin. Tarkastin seudun kirpputorit ja pari muuta liikettä, mutta jouduin jatkamaan edelleen tyhjin käsin.

Vaihdoin suunnitelmaa oikein olan takaa ja metsästin lähimmän julkisen liikenteen aseman. Kävelin nopsakkaasti Barons Court -metroasemalle, ostin edullisen päivälipun ja lähdin huristelemaan maanalaisella kohti Camden Townia. Puolisen tuntia meni matkaan, mutta samalla sain palautettuani mieleeni viime vuoden lontoonreissulla läpikäymiäni liikkeitä ja katukauppoja.

Saavuttuani perille aloin käymään urakalla läpi kaikkia mahdollisia ikuisten markkinoiden 

puljuja. Ihan kuin edellinen käyntini olisi tapahtunut edellisenä päivänä, koska kaikki samat alueet olivat täynnä samoja kauppiaita - ainoastaan myyntiartikkelit olivat hieman vaihtuneet viime näkemästä. Suuntasin Camden Lockiin sekä Stable Market -ostoskortteleihin, jotka olivat kirjaimellisesti täynnä sekä ihmisiä että kauppatavaraa. Sää vaihteli jatkuvasti, välillä satoi, välillä tuuli melko kovaa, välillä paistoi kuin kesällä konsanaan.

Muutaman kaupan jälkeen onnistuin vihdoin löytämään erään esineen, jonka olin luvannut ennen matkallelähtöäni ostaa ystävälleni! Ei siinä mennytkään kuin kahta päivää vaille kuusi viikkoa, mutta lopputulos ratkaisee aina! Iloisin mielin jatkoin markkinoilla pyörimistä useita tunteja.

Kävin läpi kaikenlaisia kokoelmia, joita ei missään muualla näkisi. Kuitenkin olin jälleen pettynyt - taas kerran etenkin liivien ja kauluspaitojen laajoista valikoimasta ei löytänyt ainuttakaan sopivaa mallia, ei ainuttakaan. Kävin läpi kaikki vaaterekit, vaatekappale kerrallaan rauhassa tutkaillen, mutta ei. Mukaani ei tarttunut yhtään mitään.

Koetin hieman piristää mieltäni syömällä jotain, koska hyvä ruoka, parempi mieli. Otin mix & match -annoksen kiinalaista ruokaa, jonka hotkin miettiessäni seuraavia kohteita.

Ruokailun jälkeen pyörin markkinoilla vielä jonkin aikaa. Oli jännä huomata, miten alueen tunnelma muuttui auringon hitaasti laskiessa horisontin alapuolelle. Pimeys laskeutui hiljaa alueelle, mutta meininki puolestaan tuntui vain ikään kuin kiihtyvän. Musiikkia alkoi soida kovempaa kaikkialla, ihmiset jammalivat pitkin kauppakujia ja markkina-alue muuttui melkoiseksi menomestaksi. Koska en itse löytänyt enää mitään kiinnostavaa, lähdin suunnistamaan jälleen kohti metroasemaa. Halusin vielä käydä keskustassa ennen kuin lähtisin suuntaamaan kohti Hammersmithin linja-autoasemaa, josta kyytini takaisin Basingstokeen lähtisi illalla.

Keskustassa nousin maan alta Oxford Streetillä, joka oli koristeltu todella upealla valaistuksella. Kaikkialla oli led-valoja, valoköynnöksiä ja valopalloja - Bond Streetin aseman kohdalla alkoi yllättäen jopa sataa kevyitä lumihiutaleita, jotka tajusin tekolumeksi vasta muutaman minuutin kuluttua, kun huomasin niiden satavan ainoastaan yhden rakennuksen kohdalla.

Primark puolestaan tuotti minulle yhden pettymyksen lisää. Olin vuosi sitten tutustunut liikkeen "kulttuuriin" ja konventioihin tarjouksien metsästämisessä, mutta ei sieltä yksinkertaisesti löytänyt yhtään mitään - jopa Bathin pikkuruisessa Primark-liikkeessä on enemmän valikoimaa miehille, enkä valehtele yhtään! Siellä miehille oli sentään kaksi erilaista mallia puvun liivejä, kun Oxford Streetin superkaupassa oli yksi. Suorastaan kiihtyneenä kävin koko kaupan läpi kahteen kertaan, mutta jouduin kellonajan vuoksi lähtemään kohti asemaa, että ehtisin ajoissa linja-autoni kyytiin. Shame on you, Primark, shame on you!

Viime kerralla löysin sentään jokusen vaatekappaleen, tällä kertaa jouduin vain tuhahtelemaan naurettaville "onesies"-tyyppisille fleece-haalareille, jotka jostain kumman syystä ovat muodissa miestenkin oloasujen keskuudessa. Pakko kysyä: kuka hemmetti haluaa näyttää kolmevuotiaalta julkisillakin paikoilla? Pitäkööt muotisuunnittelijat idioottimaiset keksintönsä, minä luotan kirppareihin, jotka tarjoavat tyyliä ja laatua.

Matkustin vielä kerran maanalaisella Hammersmithiin ja hakeuduin pysäkille, jolle istuuduin odottelemaan kyytiäni. Lopulta National Express saapuikin. Ensin kyyti kulki jälleen Heathrow'lle, jonka bussiasemalla jouduin odottelemaan noin tunnin verran seuraavaa suoraa kyytiä Basingstokeen. Pieni lepotauko teki kuitenkin terää, olin nimittäin kävellyt päivän aikana jo aikamoisia matkoja.

Toinen National Express -linjuri heitti minut perille takaisin aamuiseen lähtöpisteeseeni, josta raahauduin väsyneenä juomaan kupposen teetä, katsomaan dokumenttia ensimmäisen maailmansodan rintamalta otetuista valokuvista, vuodattamaan ajatuksiani teille, arvon lukijat ja lopulta nukkumaan. Huomenna viimeinen kokonainen vuorokausi Britannian maaperällä. Katsotaan mitä se tuo tullessaan...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 31

Kas niin, kokonainen kuukausi on nyt täällä vierähtänyt.

Kaikenlaista on ehtinyt jo tapahtua täällä ollessani, mutta vielä on kymmenisen päivää jäljellä.
Kuitenkin minulle on kertynyt tämän pakollisen kieliharjoittelun aikana ajatuksia, joita haluan nyt jo näinkin pitkän ajanjakson jälkeen jakaa - omasta näkökulmastani.

Ensinnäkin, minua ei voi luonnehtia täysiveriseksi matkailijaksi, ainakaan ulkomaanmatkailijaksi. Kuten lukijani ovat saattaneet huomata, olen ylistänyt monia asioita, tapahtumia ja piirteitä tässä minulle suomalaisena vieraassa kulttuurissa, mutta olen tuonut ilmi myös asioita, jotka ovat omien näkemysteni mukaan täysin vinksallaan. Ei erittele tässä enää mikrotason asioita, vaan käsittelen nyt tätä kokonaiskuvaa.

Harjoittelun tarkoitus on kehittää kieltenopiskelijan kielitaitoa ja kulttuurituntemusta. Motiivi on sinänsä täysin ymmärrettävissä, koska sekä kääntäjistä että kieltenopettajista halutaan mahdollisimman hyviä asiantuntijoita alallaan. Silti en näe sitä hyötysuhdetta, joka tällä harjoittelulla on koulutuksen kannalta. Toki se antaa hieman lähemmän kuvan kulttuurista, mutta kaikki minun oppimani relevantit asiat ovat sellaisia, jotka voi oppia muutoin kuin viettämällä pitkiä aikajaksoja jossain kulttuurissa. Myönnän, etten ollut tietoinen täällä Englannissa toimivasta jätteenhuoltojärjestelmästä kotitalouksien kohdalla, mutta mitä minä sillä tiedolla kääntäjänä teen? Mokomassa ei ole tullut vastaan mitään uutta erikoiskielten sanastoa tai muuta vastaavaa. Ja tilanne, jossa minun pitäisi kääntää jotain britannialaisesta jätteenhuollosta, on hyvin epätodennäköinen ja silloinkin käsittelisi jotain makrotasoksi tulkittavaa aluetta aiheesta.

Noh, kulttuurintuntemus sitten. Olen päässyt näkemään kulttuurihistoriallisesti merkittäviä nähtävyyksiä, todistamaan täällä noudatettavia tapoja ja niin edelleen. Kielenkääntämistilanteessa silti tehokkaalla tiedonhaulla moiset faktat, jotka jossain erikoiskielisessäkin käännöstehtävässä voisivat tulla vastaan, pystyy löytämään tarpeeksi hyvin lopputuloksen kannalta. Eli sekin osa-alue kieliharjoittelusta kumoutuu. Se ei tee minusta parempaa kääntäjää.

Tässä kohtaa moni sitten reagoisikin edelliseen virkkeeseeni siten, että kyllähän sitä joutuu käyttämään opiskelemaansa kieltä päivittäin, selviämään sen avulla jokapäiväisestä elämästä ulkomailla ja siten kehittämään sekä puhutun että kirjoitetun kielen käyttöä kuin myös kuullunymmärrystä. Itse en puolestani koe englannin kielen käytön lisääntyneen prosenttiakaan verrattuna siihen, miten paljon sitä käytän kotona Suomessa. Nyt kysytte, että miten ihmeessä. No siten, että minä elän siellä yliopistotasoisten englannin kielen opiskelijoiden keskellä. Siten, että professoreiden kanssa käymäni keskustelut kampuksella käydään englanniksi. Kaikki argumentatiivisetkin tehtävät kirjoitetaan englanniksi. Hitto vie, minä puhun itsekseni kotona imuroidessani englanniksi, jos kolautan imurin liian kovaa johonkin huonekaluun!

Englanti on minulle ollut jo vuosia käytännön tasolla toinen äidinkieli. On totta, etten osaa sanoa mikä vaikkapa nokkonen on englanniksi, mutta eivät meidän huipputasoiset englannin kielen natiiviprofessoritkaan välttämättä ihan suoriltaan tiedä, mikä forget-me-not on suomeksi! Ja miksi? Koska heidän peruskoulutuksensa oli heidän omalla kielellään, minun oli puolestaan suomeksi. Jos jokin sana on niin sanotusti kateissa, minä katson sen sanakirjasta. En minä esimerkiksi suomen kielen sanoistakaan kaikkia mahdollisia tunne. Katson sanakirjasta, jos jokin sanahirviö tulee vastaan.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen olen siis yhä pakollista ulkomailla suoritettavaa kieliharjoittelua vastaan. Kaikilla ei ole varaa matkailuun. Kaikilla ei ole aikaa mennä toisen kulttuurin keskelle ja siten kirjaimellisesti joutua lykkäämään valmistumistaan, töihin pääsemistä, tehtävien suorittamista, ihmissuhteiden ylläpitämistä - lykkäämään elämäänsä!

Tässä kohtaa niin moni minunkin ystävistäni hyökkäisi minun kimppuuni ja huutaisi, että elä elämääsi siellä, ota ilo irti, tee kaikkea mitä olet halunnut! Mutta minä en voi. Minun on täytynyt kuljettaa arkipäiväni mukanani tänne. Ja arkipäivillä tarkoitan etäopintoja, joiden suorittaminen on monta kertaa sujuvampaa kotimaassani. Siellä pystyn hakemaan tietoa haastavien kysymysten ratkaisemiseksi niistä tiedonlähteistä, joita kaikki muut saman alan opiskelijat käyttävät. Täällä en voi. En kaikista. Suomen kirjastot eivät vain pysty teleporttaamaan tänne.

Täällä minun on elettävä puitteissa, jotka ovat minun arkielämääni näden erittäin rajalliset - kaikki mitä olen pakannut mukaani tai ostanut täältä, ei muuta. Ei siis ihmisiä, joiden kanssa vietän läheistä laatuaikaa Suomessa. Ei lemmikkiäni, jonka kanssa haluan olla mahdollisimman paljon, koska se ansaitsee mahdollisimman hyvää kohtelua. Ei niitä asioita, joista suomalaisena nautin, oli kyseessä sitten sauna tai ruisleipä, järkevässä ajassa kuivuvat pyykit tai oikeasi järkeä käyttäen suunnitellut keittiön hanat.

Tässä kohtaa sitten monet paljon surkeammissa oloissa vierailleet kommentoisivat tätä argumenttiani vastaan rajusti - monilla on ulkomailla ollut paljon huonommin. Silloin nostan päätäni ja kysyn: miksi menitte sitten sinne? Miksette pysyneet niissä turvallisissa ja mukavissa oloissa?

Minulta voisi kysyä nyt samaa. Vastaan edelleen seisoen vakaana mielipiteeni takana: koska minun oli pakko.

Tämä vuosi on ollut minulle erittäin raskas. Kevät oli opiskelujen kanssa taistelemista ja kesätyöpaikan etsimistä. Kesä puolestaan meni kokonaan toisella paikkakunnalla. Ja heti kun kotiuduin kesätyöpaikkakunnalta, minun oli oltava jo pakkaamassa laukkujani tänne.

En ole saanut toteuttaa vuoden alussa suunnitelemiani asioita käytännössä lainkaan, vaan kaikkea on pitänyt lykätä vuodella, niin pieniä kuin isojakin intressejäni.
Katsotaan, mitä joulun aika tuo tullessaan. Lisää epäsosiaalisuutta, koska kaikki poistuvat ympäriltäni joululomille.

Tämä on tietyllä tavalla ollut elämäni epäsosiaalisin vuosi.

Huomiselle minulla on suunnitelma. Aion vaeltaa jalan erääseen kohteeseen, joka saattaisi olla ainakin jollain asteella kiinnostava.
Sen jälkeen hyppään bussiin, joka vie minut Bridgwateriin. Siellä pidetään huomenna Guy Fawkesin, tuon historiallisen ruutijuonen kautta osaksi brittiläistä juhlaperinnettä otetun hahmon nimeä kantava karnevaali, jonne tulee noin 100 000 ihmistä.

En tiedä vielä millä minä pääsen sieltä takaisin Streetiin.
Busseja ei juhlien alkamisen jälkeen tänne enää kulje. Matkaa on noin 20 kilometriä. Taksit ovat laittoman kalliita.

Jää nähtäväksi, miten minä sieltä selviän, jos selviän.

Että hyvää kieliharjoittelua, hyvää kulttuuriin tutustumista. Voi olla hengenvaarallista, mikäli olet köyhyysrajan alapuolella, niin kun suurin osa opiskelijoista.

Pyydän anteeksi, mikäli teksti oli liian raskas ja joitakin loukkaava.
Mutta sen tarkoitus ei ollut loukata. Sen tarkoitus oli esitellä jälleen yksi realistinen puoli tällaista matkailua.
Se ei vain sovi kaikille, ei ainakaan silloin, kun elämästä selviäminen on muutenkin raskasta.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 26

Tähän mennessä blogimerkinnät ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia, mikä todistaa, että seikkailu on ollut mukava. On kuitenkin otettava realismin (en puhu nyt kirjallisuuden lajista) peili käteen ja katsottava siihenkin, tuijotettava todellisuutta suoraan silmiin. Romantiikka tekee sokeaksi, ja moinen puree suoraan omaan nilkkaan.

Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.

____________________

Että sitä osaakin väsyttää, vaikkei ole tullut tehneeksi kovin paljoa. Onneksi aamuun oli talviaikaan siirryttäessä lisätty yksi tunti, jotta sai itsensä hereille hieman helpommin ilman pommiin nukkumisen oloa. Aamiaisen ja aamutoimien jälkeen olikin sitten napattava tenttikirja käteen ja ruvettava lukemaan. Lisää luetteloinnissa esiintyviä entiteettejä, joihin kuului muun muassa teokset, niiden ekspressiot ja manifestaatiot sekä yksittäiset kappaleet.

Että osaa tällä kertaa olla puuduttavaa. Niinkin puuduttavaa, että vaikka onnistuin saamaan teoksen luettua iltapäivään mennessä kokonaan loppuun, olin suorastaan aivokuollut.

Ulkona oli melko kirkasta, joskin harmaata, tuuli puhalteli puuskittain ikkunan takana. Silti ei tehnyt mieli lähteä ulos. Aamiaisen jälkeen sitä ei ollut oikein syönyt mitään, mutta ei tehnyt mieli syödäkään. Ei tehnyt oikein mieli tehdä mitään. Mikäs tässä nyt oikein oli?

Sitten aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mistä oli kyse. Koti-ikävä. En ole koskaan ollut näin kauan poissa kotoani yhtäjaksoisesti, varsinkaan vieraassa maassa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut soittaa, että hei, lähdetkö ulos kävelylle tai tuletko meille hengailemaan, on sunnuntai, relataan. Ei ketään. Tai olisinhan voinut soittaa, mutta eipä tuolta melkein kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päästä lähdetä ihan noin vain sunnuntaikävelylle.

Veri vetää takaisin kotiin, mutta miksi? Olenhan matkalla, eikö niin? Lomalla - - ahah, siinäpä se. Tämä ei ole lomaa. Tämä on arkea, jota vietetään tuntemattomassa ympäristössä rajoitetuilla puitteilla. Saatan olla kaukana normaalista arkiympäristöstä, mutta en minä arjen velvoitteilta pakoon pääse. Enkä nyt puhu mistään kotitöistä, moiset ovat oletusarvoista elämistä, olit missä tahansa. Nyt puhun koulutuksesta, opiskelusta, kasvamisesta, oman elämänsä asioiden hoitamisesta. Tentteihin lukeminen on yksi noista asioista.

Töiden paras puoli useimmissa tapauksissa on se, ettei niitä tarvitse raahata kotiin. Opiskelu etenkin yliopistotasolla kuitenkin on akateemisen taakan kanssa elämistä joka päivä, aamusta iltaan. Se tarttuu kynsillään paitani helmaan ja roikkuu siinä, matkustin minä missä tahansa. Se ei hellitä, ennen kuin opintopisteet ja tutkinnot ovat plakkarissa. Ja niihin on vielä pitkä matka.

Mietin kaikkea tätä melkein koko illan tuijottaen silmät lasittuneina tabletin näyttöä, josta hohkasi kasvoilleni kylmää valoa. Minulla meni pitkään tarttua itseäni niskasta kiinni, tunkea itseni kylpyhuoneeseen, antaa suihkun herättää huonoista lukuasennoista jumahtaneen kehoni ja sitten koettaa keksiä, mitä tässä oikein tekisi. Ei enempää opintoja, koska niistä on saanut tänään tarpeekseen. Ruokaa, kenties. En jaksa tehdä mitään, joten se on tänään takeaway.

Kävelin keskustaan ja nappasin tutuksi tulleesta ravintolasta pikaisen annoksen vähän sitä sun tätä. Astellessani takaisin asunnolle kuulin satunnaisia ilotulitteiden vihellyksiä ja poksahduksia. Täällä päin ei ole moinen yhtä rajoitettua kuin Suomessa, etenkään koska marraskuu ja perinnejuhlat lähestyvät. Jatkoin hiljaisena edelleen asunnolle ruoka-annos kädessäni ja kämpän avaimet toisessa.

Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.

Jos vain pääsisi nyt saunaan.

Suomessa tullut jo lunta. Täällä ei ilmeisesti ihan vielä.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 25

Lauantaiaamu lähti kohdallani käyntiin hyvin toiveikkaana edellisenä päivänä kuultujen uutisten perusteella. Olin kuullut vasta perjantaina, että legendaarinen näyttelijäidoli Benedict Cumberbatch oli viikolla ollut useampanakin päivänä Wellsissä, koska siellä kuvattiin kohtauksia uutta elokuvaa varten - ja minähän olin ollut siellä keskiviikkona! Äärimmäisenä Cumberbatch-fanina olin uskomattoman typertynyt siihen, että markkinoilla kävellessäni idolini saattoi olla selkäni takana sadan metrin päässä katedraalin alueella hevosen selässä, ja itse olin ollut autuaan tietämätön tästä kaikesta.

Siispä ajattelin, että eipähän tuo maksa mitään (no okei, kolme puntaa meno-paluu) mennä tarkastamaan, olisiko hän yhä maisemissa. Jos ei, niin markkinapäivä oli toinen hyvä syy mennä käväisemään Wellsissä. Kolmanneksi syyksi sain perjantaina myös kuulla, että olin missannut aikaisemmilla käynneilläni erään vintage-tavaraa myyvän kaupan aivan kokonaan, koska se ei sijainnut aivan keskustassa.

Päästyäni perille suuntasin ensin bussiaseman lähellä sijaitsevalle 1300-luvulla rakennetulle myllylle, jossa Wells Trading Post oli aloittanut toimintansa 15 vuotta sitten. Pytinki oli upeassa kunnossa pidetty, ihanan tunnelmallinen vanha rakennus, jonka alla yhä kohisi myllylle aikoinaan voimansa antanut virta. Kauppa oli rakennettu kolmeen kerrokseen, josta alimmassa oli koriste-esineitä, astioita aivan laidasta laitaan kaikenlaisia työkaluja. Kaikki esineet saattoivat olla pitkälle yli satavuotiaita, mutta täysin kunnossa olevia ja useimmat parempia kuin nykyaikaiset muovirojut.

Toisessa kerroksessa oli sitten vaatteita, todella vanhaa elektroniikkaa, äänilevyjä ja lisää koriste-esineitä. Kolmas kerros oli varattu kokonaan hieman isommille huonekaluille.

Aivan ihana liike, henkilökuntakin mitä ystävällisintä sakkia.

Selailin hyvin lajiteltua tavaramerta kerros kerrallaan, tutkin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja perehdyin menneisyyden saloihin - moinen oli paljon kiinnostavampaa moinen kuin pelkästään Antiikkia, antiikkia -ohjelman katseleminen! Kuitenkin valitettavasti vaatepuolella oli painostettu niin paljon naisten vaatteisiin, että minulle tarjonta oli kovin pieni. Muutamia tapauksia kuten upeita juhlakenkiä kyllä löytyi, vieläpä juuri sopivan kokoisia, mutta hinta oli sen verran suolainen, että ei moisia halunnut ostaa; ne olisivat joko jääneet kaapin perukoille, koska niiden loistoa ei haluaisi tuhota tai sitten olisivat lavatanssilattioilla kuluneet puhki liiankin pian.

Lopulta löysin itselleni näppärään viiden punnan hintaan oikein hyvän ja laadukkaan solmion, vieläpä oikein nätin värisen - burgundinpunaisesta on tullut minulle uusi lempivaateväri.

Myllyltä etenin keskustaan kiertelemään katedraalin läheisyyteen joka lauantai ja keskiviikko sijoittuville markkinoille, mutta en nähnyt enää pienintäkään vilausta siihen suuntaan, että alueella olisi kuvattu yhtikäs mitään. Jäin hieman harmissani pujottelemaan markkinakojujen sekaan tutkimaan niiden tarjontaa, mutten löytänyt niiltäkään mitään. Nopean kirpparikierroksen jälkeen suunta oli otettava takaisin kohti Streetiä.

Loppupäivä menikin sitten tenttiin lukemisen (ja tenttikirjan ääreen kolmeksi tunniksi nukahtamisen) lomassa. Joka tapauksessa vanhalla myllyllä käyminen jätti mukavan olon - ei kotiseutumuseossa saa tutkia kaikkia tavaroita, saati sitten sovittaa, kokeilla tai jopa ostaa niitä.

But we'll meet one day, Sherlock. One day...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 24

Tämä päivä se oli puoliksi pettymys, puoliksi positiivinen yllätys.

Suunniteltu matka Bathin kaupunkiin lähti asunnon pihalta puoli yhdeksältä aamulla. Sääennustus oli luvannut sadetta ja sadetta tulikin. Ei kuitenkaan ylenmääräisesti, pieniä kuuroja. Matka kesti noin tunnin, ja mokoma kului nopsaan tuijotellen loputtomia mäkimaisemia. Perillä sovimme aikataulun ja lähdimme omiin suuntiimme pitkin Bathia.

Puoliksi pettymyksen tällä seikkailulla tuotti aikataulu. Ei ollut kuin kolme tuntia aikaa tutustua kaupunkiin, etsiä listaamani liikkeet ja putiikit, syödä jotain ja niin edelleen. En moisessa ajassa valitettavasti ehtinyt tehdä edes puolikasta pintaraapaisua tuohon kauniiseen kaupunkiin ja sen kulttuuriin tutustumisessa. Kiireessä oli käveltävä kaikkien nähtävyyksien ohi, koska tällä reissulla ostoslista määräsi tahdin. Kamera ei ehtinyt poistumaan taskustani kertaakaan maisemia kuvatakseni.

Reissun hyvä puoli oli kuitenkin hyvin suunnitellun ostoslistan mukaisten kauppojen läpikäyminen. Vintage-, retro- ja kirppiskaman kaupat olivat upeampia kuin olin edes ajatellutkaan. Tarjonta oli valtaisan laaja, se ulottui kussakin liikkeessä jopa edellisen vuosisadan alkuun. Vintage to Vogue -liikkeessä oli myös hauska yllätys, josta ehdin nappaamaan pari kuvaa: Suomen puolustusvoimien kaasunaamari ja sen kantolaukku olivat päätyneet vintage-kauppaan melko lailla harvinaisuutena, hintalapussa luki 48 puntaa. Mikä on hauskinta moisessa, niitä myytiin hieman reilu viisi vuotta sitten Varustelekassa kolmella eurolla...

Suomi mainittu!

Prioriteettilistallani oli myös vintage-liike Yellow Shop, joka tarjosikin minulle oikein mukavan yllätyksen valikoimissaan: vuosikymmeniä vanhat, paksusta nahasta tehdyt moottoripyörähansikkaat, jotka sopivat aivan täydellisesti LARP-harrastukseeni! Ei edes tarvita kustomointia, jotta niistä saa haarniskan kanssa sopivat, eeppiset taisteluhansikkaat!

Kun alkoi tulla jo kiirus suunnata kolmannelta kaupalta kohti sovittua uudelleentapaamispaikkaa, kävin vielä todella pikaisesti piipahtamassa paikallisessa hyväntekeväisyysliikkeessä. Ja istu ja pala! Täydelliset nahkasormikkaat, jollaisia olin etsinyt päiväkausia (niin kuin keskiviikon blogimerkinnästäni ilmenee) - hintaa tasan viisi puntaa.

(Jos joku kuitenkin on Joensuussa vienyt tällaiset sormikkaat minulta, tuokoon takaisin, kiitos!)

Ja sitten seikkailu olikin ohi. Palasimme Streetiin ennen kello kolmea iltapäivällä, onneksi emme kuitenkaan tyhjin taskuin. Ei sillä, en valita, oli todella mukavaa käväistä Bathissa, mutta se kaupunki ansaitsee todellakin runsaasti enemmän kuin pienen käväisyn. Pitänee ensi viikolta varata kokonainen päivä pieneen uusintakierrokseen.

Loppuilta kuluikin sitten tenttiin lukemisen parissa.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 20

Maanantai, kas kummaa. Jälleen aktiviteettien suhteen hyvin hiljainen päivä. Eilinenkin auringonpaiste oli pimentynyt totaalisesti harmauden ja hieman viileämmän ilmamassan saavuttua seudulle.

Koska englantilaiset maanantait eivät kuitenkaan eroa suomalaisista juuri ollenkaan, tuli mieleeni tänäänkin muutamia mielenkiintoisia havaintoja, joita ei tule kotimaassaan ajatelleeksi.

TALOJEN NIMET

Tämä on hauska havainto. Suomessa on hyvinkin perinteistä nimetä esimerkiksi maatilat, ja on myös jokaisella taloyhtiölläkin oma nimensä - virallisessa rekisterissä. Ennen vanhaan tilojen nimiä saattoi lukea enemmänkin pihapiiriin saavuttaessa jossain kyltissä tai muussa vastaavassa, mutta sitten osoitteet ja asukkaiden erisnimet tulivat niiden tilalle.

Puolestaan täällä Britannian maaperällä näkee jatkuvasti taloilla olevan omat nimet! Kävelinpä miltei mitä tahansa katua pitkin, näen aina talojen seinillä mitä erikoisimpia ja persoonallisimpia kylttejä, joissa ei todellakaan lue omistajien nimiä - ellei jonkun sukunimi sitten ole esimerkiksi The Old Dairy.

Omakotitaloja on nimetty toisinaan katujen mukaan, esimerkiksi jos kadun nimi olisi vaikka Willow Road, sen nurkalla olevan omakotitalon kyljessä voi lukea Willow House. Nimet voivat myöskin olla aivan jotain muuta, vaikkapa Sunny Cottage tai The Three Midgets. Minusta tällainen käytäntö on hauska, antaa asumiseen lisää persoonallisuutta ja luo lämpimämpää tunnelmaa naapurustoonkin.

LISÄÄ RUOASTA

Pakko sanoa, eivät puolijuoksevaan jogurttiin tottuneen suomalaisen makuun osaa todellakaan tehdä maitotuotteita. Ostin hieman aikaisemmin erästä luomujogurttia, ja se oli paksumpaa kuin ranskankerma. Vilkaisin ravintosisältöä ja rasvaprosentti osoittautuikin melkomoisen korkeaksi. Noh, Sainsbury's-ruokakaupasta ostin sitten tarjouksessa ollutta rasvatonta jogurttia, taisi olla Danonen Danio-jogurttia, passiohedelmän makuista - ja ihan yhtä paksua! Purkin kyljessä lukikin, että on nimenomaan lisätty tiettyjä maidon ainesosia, jotta olisi "extra thick".

Miksi hitossa kaiken pitää sitten olla niin paksua? Ensimmäisellä viikolla täällä ollessani menin ostamaan ruoanlaittoa varten ruokakermaa, ja jouduin miettimään ihan samaa. Kerman kenties alin lukema rasvan osalta oli 18 prosenttia, kun taas viereisissä purkeissa lukema lähenteli viittäkymmentä. Ei sillä, saapahan tuhtia ruokaa tehtyä, ostan minä koto-Suomessakin sitä raskainta, yli kymmenprosenttista kermaa ruoanlaittoon. Vaan moinen on Suomessa juoksevaa. Täällä sitä ei meinannut saada purkista ulos edes työkaluilla.

Vielä yhtenä kummallisuutena haluan mainita ranskalaisten perunoiden tarjoileminen. Itse olen tottunut siihen, että ranskanperunat ovat mausteisia, ihanan rapsakoita päältä ja täyteläisiä sisältä. Täällä puolestaan on merkillinen tapa kaataa ranskalaisten päälle hirmuinen loraus viinietikkaa, suolaa sekaan ehkä ripaus. Lopputulos: mikäli kyseessä on take away -annos, perunat muuttuvat kotiin kävelemisen aikana mauttomaksi möhjöksi.

Siinä oli tämän maanantain sisältö oikeastaan kokonaan, koska tämä harmaa päivä jäi opiskelun ja pohdiskelun tasolle. Eipä siinä, ei tuolla ulkona juuri nyt huvittaisi taivastella, pitää odottaa, että Atlantilta tästä ohitse kulkeva myrskyrintama menee menojaan.

(Edelleen haluan muistuttaa, että tekstin ei ole tarkoitus loukata paikallisia tapoja. Haluan vain nostaa esille ja kyseenalaistaa asioita, jotka tehdään huomattavan paljon erilaisemmin kuin kotona Suomessa.)

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 13

Maanantai ja pelkkää vesisadetta. Eipä motivoi juuri mihinkään. Arvosanoja koulutehtävistä ei kuulu, eikä ulkomaailmassakaan tapahdu oikeastaan mitään. Herätyskello soi jo yhdeksältä, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuli vain vietettyä aamu peiton alla kyyhöttäen - hereillä. Vasta hieman ennen puoltapäivää sai itsensä ylös.

Ulkona tuli käytyä tänään ainoastaan kylän keskustassa. Kiersin läpi kaikki mahdolliset kirpputorit ja haahuilin ympäri Clark's Village -ostoskortteleita. Ostin itselleni myös urheiluvälineliikkeestä edullisen, pienikokoisen ja helposti mukana kulkevan sateenvarjon, koska en ollut pakannut moista mukaani (suomalaiset sateenvarjot eivät tahdo kestää paria viikkoa pidempään kunnossa). Parin tunnin ostoskierroksen aikana ei mukaani tarttunut kuin lisää kaikenlaisia huomioita, joita olen kahden kuluneen viikon aikana Britannian kulttuurista kerännyt.

Yllättävän moni asia täällä on perisuomalaiselle alitajunnalle jotenkin nurinkurista. Tällä kertaa siis lenkkipolkujen ja maisemien kuvailun sijaan mietteitä ja pohdintoja merkillisellä tavalla toteutetuista asioista.

LIIKENNE
Kuten kaikki tietävät, liikenne on vasemmanpuoleista. Siihen tottuu kyllä, mutta etenkin urheilusuorituksen kesken logiikka pelaa vaistonvaraisesti Suomen sääntöjen mukaan. Lenkkeillessä täytyy jatkuvasti mutkissa miettiä, että kummastako suunnasta niitä vastaantulijoita nyt sitten oikein tulee. Myös jalankulkijoiden liikennevalot ovat ratkaistu omituisella tavalla. Laatikko, josta Suomessakin nappia painetaan valojen vaihtumista odotellessa, on se liikennevalojen ilmaisin. Pienellä pitäjällä niitä ei näytetä missään muualla. Eikä mokomasta vempeleestä lähde edes mitään ääntä! On siis pakko tuijottaa valopylvästä vierellään vyötärön korkeudelle ja samalla blokata kaikki muu pois, kun näppärästi voisi katsella yläviistoon kadun toiselle puolelle, vilkuilla varuiltaan ympärilleen ja samalla kuunnella, milloin valo vaihtuu.

Enää en myöskään ihmettele, miksi Suomessa liikkennelain mukaan autoissa on aina oltava ajovalot päällä. Täällä ei aina. Lenkkeillessä on todella, todella ärsyttävää ja kirjaimellisesti hengenvaarallista ylittää katuja, etenkin jos on napit korvilla. Jos autossa ei ole valoja, alitajunta ei rekisteröi sitä heti liikkuvaksi objektiksi. Onneksi sateella sentään kaikilla tuntui olevan valot päällä.

Mitä tulee julkiseen liikenteeseen, niin se on myöskin aivan nurinkurista Suomeen verrattuna: se toimii. Suomen etenkään vähänkin harvemmalti asuttujen seutujen bussit eivät kulje, mutta täällä kulkevat.

VESIHANAT
Nuo koomikko Ismo Leikolankin kiroamat (ja jossain aivan blogini alkuvaiheilla mainitsemani) vesihanat. Kuinka hankalaa on asentaa Y:n muotoinen putki lavuaarin yhteyteen? Keittiössä on hana, jossa on vanhojen suomalaisten hanojen mallinen yksi vedentuloaukko, mutta silti saa odottaa iäisyyden, että saisi esimerkiksi tiskaamista varten kuumaa vettä. Halvempaa, tehokkaampaa ja luontoystävällisempää on keittää vettä, jota sitten kaataa tarvittaessa tiskialtaaseen. Onneksi suihkussa sentään on se vedensekoitin, mutta silti hieman ahdistaa käyttää elektronisia laitteita kylvyssä.

KATKAISIJAT
Ylös on täällä alas ja päinvastoin. Kaikki mahdolliset katkaisijat ovat päällä silloin kun ne ovat ala-asennossa. Suomessa standardi moiseen on nappi ylös, on ainakin ollut koko minun elämäni ajan. Lisäksi kaikissa pistorasioissa on omat virtakytkimensä. Moinen on toki kätevää, koska sillä säästää sähkölaskuissa, mutta se toimii minun mielestäni paremmin yhdellä kytkimellä yhdessä jatkojohdossa. On turhan rasittavaa vaikkapa pois lähtiessään käydä läpi jokaikinen virtakytkin, ettei ukkonen tuhoa mitään tai muuta sellaista. Lisäksi moinen kumoaa kaukosäätimien olemassaolon.

Pistorasiat ja virtajohdot ovat myös kummallisia, mutta moinen nyt pätee miltei kaikkiin maailman kolkkiin.

KAUPAT
Tämä ei ole kovin erikoista, mutta kauppoihin liittyvät pykälät ovat täällä aika erikoisia Suomeen verrattuna. Pikkulähikaupoissa myydään jopa kalliita viinipulloja muttei vaikkapa laastaria tai hiusharjaa, koska moiset ostetaan apteekeista. Lisäksi kaikki sokerinen on aivan luvattoman kallista, enkä enää todellakaan ihmettele, miksi kotonakin telkkarista tulee jatkuvasti Britanniaan liittyvää ohjelmaa huonosta ruokavaliosta - mistä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen...

RUOKA
Voih, minun olisi todellakin pitänyt pakata mukaani ruispaloja, reissumiehiä tai vaikkapa kokonainen arinauunilimppu. Ruisleipä, missä olet? Tähän olin jo henkisesti varautunut, koska olen aina tiennyt, että ei mokomaa juuri missään muualla kuin Pohjoismaissa syödä. Saa täältä jotain ruisleiväksi nimettyä, mutta pitoisuusprosentti on niin matala, että moinen maistuu lähinnä pesusieneltä. Onneksi ruoka täällä on ihanaa, etenkin monesti näissä teksteissäni ylistämäni kotiruoka-ateriat ovat olleet suorastaan taivaallisia, mutta täältä vain puuttuu se yksi tärkeä ainesosa, ruis. Se pitää nälän loitolla niin pirun hyvin.

Tarjonta ei poikkea kuitenkaan aivan liikaa, eikä perusopiskelijabudjetilla eläminen juurikaan eroa Suomen tilanteesta. Tescolta saa hyvää ja halpaa, terveellistäkin. Etenkin alennusmerkintöjä kannattaa metsästää.

RAHA
Tämän totesin jo yli vuosi sitten, mutta ovat nämä kolikot sitten kummallisen muotoisia! Joillakin niistä on kulmikas rakenne, jotkut puolestaan ovat kuparin värisiä hopeaisten seassa. Toiset aivan littanoita ja toiset kolme kertaa paksumpia. Miltei jokaisesta ostamastaan tuotteesta saa takaisin yhden pennyn kolikon, koska ei vaan voida maksaa tasarahalla - hinnan pitää näyttää halvemmalta. Ei sillä, sama meininki Suomessa, mutta pääsee sentään hieman helpommalla, koska 1- ja 2-senttisiä ei käytetä vaan hinnat pyöristetään lähimpään viiteen senttiin.

KOTI
Yksi sana. Kokolattiamatot. Miksi? Okei, lattia ei ole kylmä aamulla, mutta silti käytän kung fu -tohveleitani, koska melkeinpä kaikkialla kävellään jotkin jalkineet jalassa joka tapauksessa. Ja ei siinä, ymmärrän mattojen funktion oleskelutiloissa, mutta kylpyhuoneessakin? Kuinkakohan yleistä vesivahinkojen muodostuminen ja samalla huoneen koko lattian auki repiminen on Britanniassa, etenkin kun ilmasto on hitusen Suomen yleisilmastoa kosteampi? Jos jollakin on tähän vastalause ja tilastoja vesivahinkojen olemattomuudesta, niin myönnän olevani väärässä - tämä kaikki on vain epäilystä ja pohdiskelua, en ole ammattilainen. Eikä Suomessa todellakaan eletä ilman vesivahinkoja...

Kokolattiamattojen lisäksi muun muassa pyöreä ovenkahva keskellä ovea ei ihan käy järkeen. Lisäksi ulko-ovien todella helposti tiirikoitavat lukot eivät todellakaan voita Abloyn lukkoja turvallisuudessa. Ja ovista sun muista luukuista puheen ollen, sisään päin kääntyvät ulko-ovet sekä puolestaan ulos kääntyvät tuuletusikkunat ovat jälleen aivan nurin perin. Ei käy kateeksi muuttomiehiä ja kuka haluaa mennä pesemään ikkunat ulos, kun ne voi kätevämmin pestä sisältä käsin?

YHTEENVETO
Tässä oli nyt pitkä jaarittelu kulttuurien eroavaisuuksista. Tarkoitukseni ei ole morkata vaan kyseenalaistaa, esittää oma näkökulmani ja niin edelleen. Mikäli joku loukkaantui, en mielestäni ole edes velvollinen pyytämään anteeksi, koska esitän vain realistisia faktoja. Vertailussa ei lue parannusehdotuksia vaan tilanne, johon itse olen sopeutunut ja tottunut, jonka parissa olen kasvanut. And let's face it: nämä ovat vain pikkujuttuja, pieniä arkipäivän asioita. Nillitys ei ollut alkuperäinen motiivi tälle postaukselle lainkaan, vaan pikemminkin piikittelevä huumori rivien välissä. On mahdollisesti melko kehnosti tilkittyjä rivinvälejä, mutta kestävät ne sadetta ja pakkasta, aivan kuin allekirjoittanutkin.