The Kirjasto-Urho VII - Eri aikojen erikoisuuksia

On se elämä sitten monitahoista.

Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.

Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.

Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.

Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.

Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.

Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).

Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.

Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.

Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.

Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...

Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________

Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?

The Kirjasto-Urho VI

Toukokuu. Vastahan vuosi alkoi. Ja nyt näkyy jo kukkia etupihalla ja jääkiekkoa telkkarin ruudulla. Eipä siinä, kukat ovat kauniita ja jääkiekko viihdyttävää.
Edellisestä suoraan uraani liittyvästä postauksesta tulee kymmenen päivän päästä täyteen 9 kuukautta. Ikään kuin jonkin asian odotusaika olisi tulossa...tai jotain.

Minusta ei ole kuulunut mitään, mikä on miltei häpeällistä, mutta on siihen toki syynsä. On vain ollut niin hirmuinen kiire. Koulutehtäviä toisensa perään, kaikki hoidettava jonkinlaisella tietokoneella tai muulla vastaavalla päätteellä. Ei moisen ääreen enää lukemattomien työtuntien halua istua kirjoittamaan enää mitään, vaikka kuinka luovaa naputtelua rakastaakin. Jossakin menee raja.

Mutta on tässä edistyttykin. Lähtiessäni viime syksynä Englannin-ristiretkelleni aloitin samalla informaatiotutkimuksen aineopinnot, jotka aluksi olivat pelottaneet minua. Etenkin kirjatentit. Onneksi niissä saikin kaikissa pitää tenttimateriaalin vierellään ja tarkistaa kirjasta tärkeät nimet tai teorioiden pääkohdat.

Ja mihin nyt sitten onkaan tultu? Ainoatakaan tenttiä minun ei ole tarvinnut uusia ja arvosanojen tasokin on pysynyt haluamallani tasolla. Eilisiltana palautuslaatikkoon kolahti viimeinen lähdemateriaalia tarvitseva kirjoitustehtävä, jonka arvostelua odotellessa tarvitsee kirjoittaa kyseiseltä PR-viestinnän kurssilta enää oppimispäiväkirja sekä koko uraan liittyvän asiantuntijapäiväkirjan versio 2.0.

Sitten se kaikki on ohi. Minun ja minkä tahansa kirjastovirkailijan tai kirjastonhoitajan viran välissä on enää tutkinto-nimikettä kantavan paperin hankkiminen, ja ilman moistakin voisi olla mahdollisuus päästä jo jonnekin - niin kuin itse asiassa olenkin jo päässyt. Ensi kesänä minut ottaa lämmöllä jälleen kerran huomaansa pariksi kuukaudeksi tuttu ja turvallinen Siilinjärven kunnankirjasto.

Työhakemuksia olenkin tullut viskoneeksi ympäri Suomea pitkin kevättä. Jopa Aalto-yliopiston kirjasto otti minut työhaastatteluun tiukan seulan läpi yli kahdensadan hakijan joukosta, mikä on itsessään jo ylpeyden aihe.

Eli asioihin on tullut edistystä. Minä olen oikeasti kehittynyt, saanut asiantuntemusta, astunut suuria askelia lähemmäs sitä laman keskellä utopialta kuulostavaa työelämää. Jopa opettajat kutsuvat avoimen puolella meitä opiskelijoita asiantuntijoiksi. Jo mainitsemani kirjoitelma eli asiantuntijaprofiili onkin portfoliomainen, ansioluettelonkin liitteeksi sopiva teksti, jota tehdessä opiskelijan on tarkoitus kartoittaa osaamistaan, reflektoida oppimiaan asioita ja tekemäänsä työtä, määritellä oma asiantuntijuutensa. Kuulostaa joka kerta hienommalta kuin pelkästään tuilla elävän opiskelijan titteli.

Mutta liikaa ei kannata iloita ennen kuin kaikki on lopullisesti varmaa. Nyt vain yhtä tasaisesti ja varmasti askel kerrallaan, ei liian suuria loikkia. Eivät ne kirjat sieltä hyllystä karkaa. Ja jos karkaavat, on tulevaisuudessa minulle ainakin luvassa töitä - saada ne kirjat kiinni ja järjestyksessä takaisin paikoilleen.
_________________________

Kuulen sen jälleen./
En kutsua kevään,/
vaan rakkaan työni.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 34

Huokaus...toisinaan yksinkertainen ei vain ole niin yksinkertaista.

Koko viikonlopun kestäneen seikkailun ja siitä raportoimisen jälkeen oli palattava arkeen, joka paljasti itsensä muunakin kuin pelkkänä määritteenä maanantaista, viikon aloittavasta arkipäivästä.

Maanantai toi tullessaan myös muistutuksen tentistä, joka pidettäisiin keskiviikkona. Eli ylihuomenna. Ja tällä kertaa tentti olisi paljon kovempi vastus kuin aikaisemmin, koska se kattaisi kokonaisen kolmen opintopisteen kurssin puhtaasti kirjatenttinä. Ei siis luentoja, ei harjoituksia, vain kasa tekstejä, joiden punainen lanka pitäisi löytää ja sitten sisäistää olennainen informaatio. Yliopistolaiset tuntevat kyseisen ruljanssin.

Kun rupesin lukemaan ensimmäistä tekstiä, olin tyrmistynyt. Olimme saaneet hieman ennakkovaroituksia aiheen hankaluudesta sekä sen vieraasta olemuksesta humanististen tieteenalojen opiskelijoille, mutta en uskonut sen olevan näin hankalaa. Bibliometriikkaa. Webometriikkaa. Informetriikkaa. Kaikenlaisia matemaattiselta näyttäviä mutta silti kaikkea muuta kuin laskennallisia kuvioita, jotka olivat välittävinään viestiä siitä, miten informaatiota sekä tietotekniikkaa käytetään erityisesti kirjastomaailmassa. Ei mitään tolkkua.

Yritin rauhassa perehtyä tekstiin kerta toisensa jälkeen, muttei mitään tulosta. Pidin taukoja ja palasin tekstin pariin, mutta ei. En vain ymmärtänyt. Aivoilleni kokonaisen päivän kestänyt seikkailu ja toisen mokoman kuluttanut sisällöntuotanto oli ollut liikaa, joten ne olivat narikassa yhä lepäämässä. Ne eivät halunneet ottaa vastaan minkäänlaista akateemista tekstiä.

Koetin lähestyä artikkeleita jos mistäkin vinkkelistä, mutta ei niistä saanut tolkkua. Mielessäni pyöri koko ajan vain ajatuksia matkalippujen hankkimisesta, kulkemisen aikataulutuksesta sekä laukkujen pakkaamisesta - ylipäänsä mieleni keskittyi vain jatkuvasti siihen, että pääsisin reilun viikon päästä turvallisesti takaisin kotiin.

Lopulta minun oli taivuttava. Minulla on niin paljon muuta lautasellani juuri nyt, joten jotain on pakko sivuuttaa. Priorisointi, se sana oli ainoa toivoni. Meni pitkään ottaa rohkeasti yhteyttä opettajaan ja sanoa, että tällä kertaa pyyhe kehään ennen kuin tuhlaan aikaani yhtään enempää vain surkean tai todennäköisemmin hylätyn tenttisuorituksen aikaansaamiseen. Jäin odottamaan vastausta pelonsekaisin tuntein.

Opettaja vastasi ja selvensi tilannetta kuitenkin niin, että sain lopulta vain etääntyä tietokoneelta, huokaistua syvään ja jäädä tuijottamaan ikkunasta ulos, järjestelemään ajatuksiani. Seisoin ikkunan edessä pitkään, katsellen ohikulkijoita ja maiseman editse tuulen mukana lentäviä lehtiä. Iso taakka oli nyt nostettu harteiltani ja asetettu sopivan välimatkan päähän. Se tulisi minua vastaan jossain vaiheessa, mutta ei onneksi enää juuri nyt. Aikalisän ansiosta ehtisin perehtyä aiheeseen kunnolla ja valmistautua tulevaan koitokseen muiden tehtävieni lomassa.

Ilta oli alkanut jo laskeutumaan kylän ylle, ja itsekin aloin vasta tajuta ajan kuluneen. Nälkä kouraisi minua oikein kunnolla vastanpohjastani. En ollutkaan syönyt tänään mitään muuta kuin aamiaisen, joten oli aikakin saada jotain murkinaa. Kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, heittäen samalla takkini niskaan - minä tarvitsin hieman raitista ilmaa.

Ulkona lämpötila oli lähtenyt laskemaan huomattavasti viikonloppuun verrattuna, tunsin talven hiipivän hiljaa tännekin päin. Halusin hieman lohtua ruokapuolen osalta, joten menin metsästämään tarjouksia herkuista. Iltapalakseni päätyikin annos korma-currykanaa riisillä sekä jälkiruoaksi omena, pain au chocolate sekä iso lasillinen Tescon inkiväärivirvoitusjuomaa. Tällä siis tämä ilta.

Päästyäni takaisin asunnolle asetin aivoni takkini myötä takaisin narikkaan ja vetäydyin omiin oloihini. Kenties uni auttaisi minua järjestelemään asioita mieleni päällä.

Päätöksiä on välillä tehtävä, mutta huomenna on taas päivä uusi.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 31

Kas niin, kokonainen kuukausi on nyt täällä vierähtänyt.

Kaikenlaista on ehtinyt jo tapahtua täällä ollessani, mutta vielä on kymmenisen päivää jäljellä.
Kuitenkin minulle on kertynyt tämän pakollisen kieliharjoittelun aikana ajatuksia, joita haluan nyt jo näinkin pitkän ajanjakson jälkeen jakaa - omasta näkökulmastani.

Ensinnäkin, minua ei voi luonnehtia täysiveriseksi matkailijaksi, ainakaan ulkomaanmatkailijaksi. Kuten lukijani ovat saattaneet huomata, olen ylistänyt monia asioita, tapahtumia ja piirteitä tässä minulle suomalaisena vieraassa kulttuurissa, mutta olen tuonut ilmi myös asioita, jotka ovat omien näkemysteni mukaan täysin vinksallaan. Ei erittele tässä enää mikrotason asioita, vaan käsittelen nyt tätä kokonaiskuvaa.

Harjoittelun tarkoitus on kehittää kieltenopiskelijan kielitaitoa ja kulttuurituntemusta. Motiivi on sinänsä täysin ymmärrettävissä, koska sekä kääntäjistä että kieltenopettajista halutaan mahdollisimman hyviä asiantuntijoita alallaan. Silti en näe sitä hyötysuhdetta, joka tällä harjoittelulla on koulutuksen kannalta. Toki se antaa hieman lähemmän kuvan kulttuurista, mutta kaikki minun oppimani relevantit asiat ovat sellaisia, jotka voi oppia muutoin kuin viettämällä pitkiä aikajaksoja jossain kulttuurissa. Myönnän, etten ollut tietoinen täällä Englannissa toimivasta jätteenhuoltojärjestelmästä kotitalouksien kohdalla, mutta mitä minä sillä tiedolla kääntäjänä teen? Mokomassa ei ole tullut vastaan mitään uutta erikoiskielten sanastoa tai muuta vastaavaa. Ja tilanne, jossa minun pitäisi kääntää jotain britannialaisesta jätteenhuollosta, on hyvin epätodennäköinen ja silloinkin käsittelisi jotain makrotasoksi tulkittavaa aluetta aiheesta.

Noh, kulttuurintuntemus sitten. Olen päässyt näkemään kulttuurihistoriallisesti merkittäviä nähtävyyksiä, todistamaan täällä noudatettavia tapoja ja niin edelleen. Kielenkääntämistilanteessa silti tehokkaalla tiedonhaulla moiset faktat, jotka jossain erikoiskielisessäkin käännöstehtävässä voisivat tulla vastaan, pystyy löytämään tarpeeksi hyvin lopputuloksen kannalta. Eli sekin osa-alue kieliharjoittelusta kumoutuu. Se ei tee minusta parempaa kääntäjää.

Tässä kohtaa moni sitten reagoisikin edelliseen virkkeeseeni siten, että kyllähän sitä joutuu käyttämään opiskelemaansa kieltä päivittäin, selviämään sen avulla jokapäiväisestä elämästä ulkomailla ja siten kehittämään sekä puhutun että kirjoitetun kielen käyttöä kuin myös kuullunymmärrystä. Itse en puolestani koe englannin kielen käytön lisääntyneen prosenttiakaan verrattuna siihen, miten paljon sitä käytän kotona Suomessa. Nyt kysytte, että miten ihmeessä. No siten, että minä elän siellä yliopistotasoisten englannin kielen opiskelijoiden keskellä. Siten, että professoreiden kanssa käymäni keskustelut kampuksella käydään englanniksi. Kaikki argumentatiivisetkin tehtävät kirjoitetaan englanniksi. Hitto vie, minä puhun itsekseni kotona imuroidessani englanniksi, jos kolautan imurin liian kovaa johonkin huonekaluun!

Englanti on minulle ollut jo vuosia käytännön tasolla toinen äidinkieli. On totta, etten osaa sanoa mikä vaikkapa nokkonen on englanniksi, mutta eivät meidän huipputasoiset englannin kielen natiiviprofessoritkaan välttämättä ihan suoriltaan tiedä, mikä forget-me-not on suomeksi! Ja miksi? Koska heidän peruskoulutuksensa oli heidän omalla kielellään, minun oli puolestaan suomeksi. Jos jokin sana on niin sanotusti kateissa, minä katson sen sanakirjasta. En minä esimerkiksi suomen kielen sanoistakaan kaikkia mahdollisia tunne. Katson sanakirjasta, jos jokin sanahirviö tulee vastaan.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen olen siis yhä pakollista ulkomailla suoritettavaa kieliharjoittelua vastaan. Kaikilla ei ole varaa matkailuun. Kaikilla ei ole aikaa mennä toisen kulttuurin keskelle ja siten kirjaimellisesti joutua lykkäämään valmistumistaan, töihin pääsemistä, tehtävien suorittamista, ihmissuhteiden ylläpitämistä - lykkäämään elämäänsä!

Tässä kohtaa niin moni minunkin ystävistäni hyökkäisi minun kimppuuni ja huutaisi, että elä elämääsi siellä, ota ilo irti, tee kaikkea mitä olet halunnut! Mutta minä en voi. Minun on täytynyt kuljettaa arkipäiväni mukanani tänne. Ja arkipäivillä tarkoitan etäopintoja, joiden suorittaminen on monta kertaa sujuvampaa kotimaassani. Siellä pystyn hakemaan tietoa haastavien kysymysten ratkaisemiseksi niistä tiedonlähteistä, joita kaikki muut saman alan opiskelijat käyttävät. Täällä en voi. En kaikista. Suomen kirjastot eivät vain pysty teleporttaamaan tänne.

Täällä minun on elettävä puitteissa, jotka ovat minun arkielämääni näden erittäin rajalliset - kaikki mitä olen pakannut mukaani tai ostanut täältä, ei muuta. Ei siis ihmisiä, joiden kanssa vietän läheistä laatuaikaa Suomessa. Ei lemmikkiäni, jonka kanssa haluan olla mahdollisimman paljon, koska se ansaitsee mahdollisimman hyvää kohtelua. Ei niitä asioita, joista suomalaisena nautin, oli kyseessä sitten sauna tai ruisleipä, järkevässä ajassa kuivuvat pyykit tai oikeasi järkeä käyttäen suunnitellut keittiön hanat.

Tässä kohtaa sitten monet paljon surkeammissa oloissa vierailleet kommentoisivat tätä argumenttiani vastaan rajusti - monilla on ulkomailla ollut paljon huonommin. Silloin nostan päätäni ja kysyn: miksi menitte sitten sinne? Miksette pysyneet niissä turvallisissa ja mukavissa oloissa?

Minulta voisi kysyä nyt samaa. Vastaan edelleen seisoen vakaana mielipiteeni takana: koska minun oli pakko.

Tämä vuosi on ollut minulle erittäin raskas. Kevät oli opiskelujen kanssa taistelemista ja kesätyöpaikan etsimistä. Kesä puolestaan meni kokonaan toisella paikkakunnalla. Ja heti kun kotiuduin kesätyöpaikkakunnalta, minun oli oltava jo pakkaamassa laukkujani tänne.

En ole saanut toteuttaa vuoden alussa suunnitelemiani asioita käytännössä lainkaan, vaan kaikkea on pitänyt lykätä vuodella, niin pieniä kuin isojakin intressejäni.
Katsotaan, mitä joulun aika tuo tullessaan. Lisää epäsosiaalisuutta, koska kaikki poistuvat ympäriltäni joululomille.

Tämä on tietyllä tavalla ollut elämäni epäsosiaalisin vuosi.

Huomiselle minulla on suunnitelma. Aion vaeltaa jalan erääseen kohteeseen, joka saattaisi olla ainakin jollain asteella kiinnostava.
Sen jälkeen hyppään bussiin, joka vie minut Bridgwateriin. Siellä pidetään huomenna Guy Fawkesin, tuon historiallisen ruutijuonen kautta osaksi brittiläistä juhlaperinnettä otetun hahmon nimeä kantava karnevaali, jonne tulee noin 100 000 ihmistä.

En tiedä vielä millä minä pääsen sieltä takaisin Streetiin.
Busseja ei juhlien alkamisen jälkeen tänne enää kulje. Matkaa on noin 20 kilometriä. Taksit ovat laittoman kalliita.

Jää nähtäväksi, miten minä sieltä selviän, jos selviän.

Että hyvää kieliharjoittelua, hyvää kulttuuriin tutustumista. Voi olla hengenvaarallista, mikäli olet köyhyysrajan alapuolella, niin kun suurin osa opiskelijoista.

Pyydän anteeksi, mikäli teksti oli liian raskas ja joitakin loukkaava.
Mutta sen tarkoitus ei ollut loukata. Sen tarkoitus oli esitellä jälleen yksi realistinen puoli tällaista matkailua.
Se ei vain sovi kaikille, ei ainakaan silloin, kun elämästä selviäminen on muutenkin raskasta.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 30

Tämän päivän seikkailu oli jälleen akateeminen. Hidas aamu, sängystä nouseminen uskomattoman hankalaa. Ilmasto tuntui painavan hartiani lysyyn, ikään kuin raskas massa sumua olisi koko ajan leijunut kaikkialla, syrjäyttäen kaikki mahdollisuudet saada raitista ilmaa. Ikkunan avaaminenkaan ei auttanut, sama kohmeinen tunne leijaili ulkonakin. Minua ei todellakaan ole tehty meri-ilmastoon...

Suihku auttoi minua heräämään, aamiainen antoi myös vähän pontta päivään. Kuitenkaan en voinut suunnitella yhtään mitään sen suurempaa, koska kello kolmelta paikallista aikaa oli tiedossa minua kammoksuttava, aikataulutettu seikkailu, jolla kohtaisin informaatiotutkimuksen maailman akateemisia vastuksia; bibliografinen valvonta, sen kaikki nyanssit ja standardit. Kiinnostavaa, mutta tentittynä niin puuduttavaa.

Viimeiset kolme varttia ennen hoohetkeä kävelin vain ympäri asuntoa. Tentin alkamisen odottaminen on aina kamalaa, oli sitä sitten koneen äärellä tai kampuksella! Odotit sitten viisi tai neljäkymmentäviisi minuuttia - ihan sama, tuntuu aina ikuisuudelta.

Lopulta kello löi 15.00. Kysymykset ilmaantuivat Optima-oppiympäristöön. Sulkeuduin erittäin epäsosiaalisena, kaikkeen pieneenkin meluun ärähtäen reagoivana tietokoneena, joka koetti jäsennellä kiintolevynsä sisältöä ja valita sieltä relevantin informaation esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen.

Kolme tuntia pakersin, tekstiä syntyi neljä sivua. Toivottavasti olin jauhanut asiaan liittyviä juttuja. Kun kello oli kuusi, läimäytin tenttikirjan kiinni ja huokaisin syvään. Nyt vain odottamaan tuloksia - ja ai niin, lukemaan ensi keskiviikon tenttiin...mutta ei tänään.

Jälleen oli käynyt kutsu illalliselle. Maleksin hitaasti olohuoneen työpöydän ääreltä vaihtamaan vaatteeni, ja pian lähdimme kävelemään tuttuun suuntaan.

Samin äiti oli tällä kertaa tehnyt melkomoisen kattauksen: neljää eri pastaruokaa, jokaista sorttia valtava määrä. Lautaselleni kertyi kaikkea tarjolla olevaa, oikein kunnon sekoitus eri makuja.

Neljää eri pastaruokaa! Lasagnea, spicy pasta, pestopastaa sekä pasta carbonara!

Palattuamme takaisin asunnolle olin aivan naatti. Aivoni löivät tyhjää - koeta nyt tässä sitten jotain nasevaa blogitekstiä kirjoittaa. Huomiselle päivälle en edes jaksa suunnitella mitään ekstraa, koska juuri nyt on vain elettävä hetkessä. Toivottavasti sää sallii lauantain seikkailuni toteutumisen.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 29

No eipä tullut tästä päivästä erityisen tuottelias. En astunut koko päivänä ulos harmaan ja sateisen sään keskelle vaan käytännössä nökötin koko päivän tietokoneen ääressä.

Toisaalta, akateemisella tasolla voidaan katsoa, että sain jotain aikaiseksi, koska huomiseen tenttiin kertaaminen oli päivän pääteema. Kertasin kaikkea mahdollista aineopintojemme oppimisympäristöstä, osallistuin kurssikeskusteluihin ja katsoin läpi kaikki aiheeseen liittyvät luennot. Jäsensin päässäni bibliografisen valvonnan perusrakenteita, tarkastin tekemäni luettelointitehtävät ja luin tiedonhakuharjoituksista saamani vertaispalautteen.

Vilkaisin aina välillä ulos samalla kun venyttelin hartioitani - ei mitään muutosta säässä. Koko seutu oli todella hiljainen johtuen edelleen syyslomasta, edes yläkerran naapureiden vauva ei älähtänytkään koko päivänä. Kun olin viiden maissa illalla saanut viimeisenkin luennon katsottua ja kuunneltua ajatuksen kanssa loppuun, huomasin suorastaan kuolevani nälkään. Puuduttava koneella istuminen ei kuitenkaan ajanut minua edelleenkään ulos edes kauppareissulle, vaan koska tunsin oloni aivan totaalisen väsähtäneeksi, metsästin jääkaapista mitä löysin ja viskasin sen pannulle. Pekonisuikaleet tikka masala -kastikkeella riisin kera ei ole paha yhdistelmä.

Loppuilta kului nauramalla Internetin ihmemaailmalle, aivoni kaipasivat totaalista nollausta.
Huomisen tentin jälkeen sitten voin taas hieman hengähtää - ennen kuin ensi keskiviikon tenttiin on alettava lukemaan. Ei se arki millään jätä opiskelijaa rauhaan, oli sitä missä hyvänsä.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 26

Tähän mennessä blogimerkinnät ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia, mikä todistaa, että seikkailu on ollut mukava. On kuitenkin otettava realismin (en puhu nyt kirjallisuuden lajista) peili käteen ja katsottava siihenkin, tuijotettava todellisuutta suoraan silmiin. Romantiikka tekee sokeaksi, ja moinen puree suoraan omaan nilkkaan.

Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.

____________________

Että sitä osaakin väsyttää, vaikkei ole tullut tehneeksi kovin paljoa. Onneksi aamuun oli talviaikaan siirryttäessä lisätty yksi tunti, jotta sai itsensä hereille hieman helpommin ilman pommiin nukkumisen oloa. Aamiaisen ja aamutoimien jälkeen olikin sitten napattava tenttikirja käteen ja ruvettava lukemaan. Lisää luetteloinnissa esiintyviä entiteettejä, joihin kuului muun muassa teokset, niiden ekspressiot ja manifestaatiot sekä yksittäiset kappaleet.

Että osaa tällä kertaa olla puuduttavaa. Niinkin puuduttavaa, että vaikka onnistuin saamaan teoksen luettua iltapäivään mennessä kokonaan loppuun, olin suorastaan aivokuollut.

Ulkona oli melko kirkasta, joskin harmaata, tuuli puhalteli puuskittain ikkunan takana. Silti ei tehnyt mieli lähteä ulos. Aamiaisen jälkeen sitä ei ollut oikein syönyt mitään, mutta ei tehnyt mieli syödäkään. Ei tehnyt oikein mieli tehdä mitään. Mikäs tässä nyt oikein oli?

Sitten aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mistä oli kyse. Koti-ikävä. En ole koskaan ollut näin kauan poissa kotoani yhtäjaksoisesti, varsinkaan vieraassa maassa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut soittaa, että hei, lähdetkö ulos kävelylle tai tuletko meille hengailemaan, on sunnuntai, relataan. Ei ketään. Tai olisinhan voinut soittaa, mutta eipä tuolta melkein kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päästä lähdetä ihan noin vain sunnuntaikävelylle.

Veri vetää takaisin kotiin, mutta miksi? Olenhan matkalla, eikö niin? Lomalla - - ahah, siinäpä se. Tämä ei ole lomaa. Tämä on arkea, jota vietetään tuntemattomassa ympäristössä rajoitetuilla puitteilla. Saatan olla kaukana normaalista arkiympäristöstä, mutta en minä arjen velvoitteilta pakoon pääse. Enkä nyt puhu mistään kotitöistä, moiset ovat oletusarvoista elämistä, olit missä tahansa. Nyt puhun koulutuksesta, opiskelusta, kasvamisesta, oman elämänsä asioiden hoitamisesta. Tentteihin lukeminen on yksi noista asioista.

Töiden paras puoli useimmissa tapauksissa on se, ettei niitä tarvitse raahata kotiin. Opiskelu etenkin yliopistotasolla kuitenkin on akateemisen taakan kanssa elämistä joka päivä, aamusta iltaan. Se tarttuu kynsillään paitani helmaan ja roikkuu siinä, matkustin minä missä tahansa. Se ei hellitä, ennen kuin opintopisteet ja tutkinnot ovat plakkarissa. Ja niihin on vielä pitkä matka.

Mietin kaikkea tätä melkein koko illan tuijottaen silmät lasittuneina tabletin näyttöä, josta hohkasi kasvoilleni kylmää valoa. Minulla meni pitkään tarttua itseäni niskasta kiinni, tunkea itseni kylpyhuoneeseen, antaa suihkun herättää huonoista lukuasennoista jumahtaneen kehoni ja sitten koettaa keksiä, mitä tässä oikein tekisi. Ei enempää opintoja, koska niistä on saanut tänään tarpeekseen. Ruokaa, kenties. En jaksa tehdä mitään, joten se on tänään takeaway.

Kävelin keskustaan ja nappasin tutuksi tulleesta ravintolasta pikaisen annoksen vähän sitä sun tätä. Astellessani takaisin asunnolle kuulin satunnaisia ilotulitteiden vihellyksiä ja poksahduksia. Täällä päin ei ole moinen yhtä rajoitettua kuin Suomessa, etenkään koska marraskuu ja perinnejuhlat lähestyvät. Jatkoin hiljaisena edelleen asunnolle ruoka-annos kädessäni ja kämpän avaimet toisessa.

Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.

Jos vain pääsisi nyt saunaan.

Suomessa tullut jo lunta. Täällä ei ilmeisesti ihan vielä.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 25

Lauantaiaamu lähti kohdallani käyntiin hyvin toiveikkaana edellisenä päivänä kuultujen uutisten perusteella. Olin kuullut vasta perjantaina, että legendaarinen näyttelijäidoli Benedict Cumberbatch oli viikolla ollut useampanakin päivänä Wellsissä, koska siellä kuvattiin kohtauksia uutta elokuvaa varten - ja minähän olin ollut siellä keskiviikkona! Äärimmäisenä Cumberbatch-fanina olin uskomattoman typertynyt siihen, että markkinoilla kävellessäni idolini saattoi olla selkäni takana sadan metrin päässä katedraalin alueella hevosen selässä, ja itse olin ollut autuaan tietämätön tästä kaikesta.

Siispä ajattelin, että eipähän tuo maksa mitään (no okei, kolme puntaa meno-paluu) mennä tarkastamaan, olisiko hän yhä maisemissa. Jos ei, niin markkinapäivä oli toinen hyvä syy mennä käväisemään Wellsissä. Kolmanneksi syyksi sain perjantaina myös kuulla, että olin missannut aikaisemmilla käynneilläni erään vintage-tavaraa myyvän kaupan aivan kokonaan, koska se ei sijainnut aivan keskustassa.

Päästyäni perille suuntasin ensin bussiaseman lähellä sijaitsevalle 1300-luvulla rakennetulle myllylle, jossa Wells Trading Post oli aloittanut toimintansa 15 vuotta sitten. Pytinki oli upeassa kunnossa pidetty, ihanan tunnelmallinen vanha rakennus, jonka alla yhä kohisi myllylle aikoinaan voimansa antanut virta. Kauppa oli rakennettu kolmeen kerrokseen, josta alimmassa oli koriste-esineitä, astioita aivan laidasta laitaan kaikenlaisia työkaluja. Kaikki esineet saattoivat olla pitkälle yli satavuotiaita, mutta täysin kunnossa olevia ja useimmat parempia kuin nykyaikaiset muovirojut.

Toisessa kerroksessa oli sitten vaatteita, todella vanhaa elektroniikkaa, äänilevyjä ja lisää koriste-esineitä. Kolmas kerros oli varattu kokonaan hieman isommille huonekaluille.

Aivan ihana liike, henkilökuntakin mitä ystävällisintä sakkia.

Selailin hyvin lajiteltua tavaramerta kerros kerrallaan, tutkin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja perehdyin menneisyyden saloihin - moinen oli paljon kiinnostavampaa moinen kuin pelkästään Antiikkia, antiikkia -ohjelman katseleminen! Kuitenkin valitettavasti vaatepuolella oli painostettu niin paljon naisten vaatteisiin, että minulle tarjonta oli kovin pieni. Muutamia tapauksia kuten upeita juhlakenkiä kyllä löytyi, vieläpä juuri sopivan kokoisia, mutta hinta oli sen verran suolainen, että ei moisia halunnut ostaa; ne olisivat joko jääneet kaapin perukoille, koska niiden loistoa ei haluaisi tuhota tai sitten olisivat lavatanssilattioilla kuluneet puhki liiankin pian.

Lopulta löysin itselleni näppärään viiden punnan hintaan oikein hyvän ja laadukkaan solmion, vieläpä oikein nätin värisen - burgundinpunaisesta on tullut minulle uusi lempivaateväri.

Myllyltä etenin keskustaan kiertelemään katedraalin läheisyyteen joka lauantai ja keskiviikko sijoittuville markkinoille, mutta en nähnyt enää pienintäkään vilausta siihen suuntaan, että alueella olisi kuvattu yhtikäs mitään. Jäin hieman harmissani pujottelemaan markkinakojujen sekaan tutkimaan niiden tarjontaa, mutten löytänyt niiltäkään mitään. Nopean kirpparikierroksen jälkeen suunta oli otettava takaisin kohti Streetiä.

Loppupäivä menikin sitten tenttiin lukemisen (ja tenttikirjan ääreen kolmeksi tunniksi nukahtamisen) lomassa. Joka tapauksessa vanhalla myllyllä käyminen jätti mukavan olon - ei kotiseutumuseossa saa tutkia kaikkia tavaroita, saati sitten sovittaa, kokeilla tai jopa ostaa niitä.

But we'll meet one day, Sherlock. One day...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 23

Eipä tässä tarvitse paljoa suomalaisten lukijoiden näitä ilmoja kadehtia, koska tulee se talvi hiljalleen tännekin päin. Lunta tai räntää en vielä ole nähnyt, mutta piru vie tässä kosteassa ilmastossa harmaina päivinä on kylmä sisällä! Kiskaisin villasukat tiukemmin jalkaan ja nappasin lämpimän fleece-oleskelutakkini sängyn päältä. Katsoin ulos, eikä oikein kiinnostanut lenkille lähtö tänään. Eipä siinä, olihan tuota viikon päästä pidettävään tenttiinkin aloitettava joskus lukemaan.

Aamiaisen jälkeen päivittelin pitkään Internetin ihmemaailmassa otsikoituja tapahtumia maailmalta, etenkin koto-Suomesta. Koko päivä tuntui valuvan lörsäämiseen, koska en saanut juuri mitään aikaiseksi. Olivat kyllä jalatkin pienen levon tarpeessa, koska olin kahden edellisen ostospäivän aikana kulkenut yli 40 000 askelta suuntaan jos toiseen.

Iltapäivän tienoilla sain tartuttua itseäni niskasta ja tenttikirjaa selkämyksestä kiinni ja aloin tutustumaan hieman tarkemmin jo aikaisemmin luennoituun bibliografiseen valvontaan. Kyseessä oli siis motiivit kirjastoluetteloinnin takana, ei sinällään vaikeaa, mutta todella hankalasti muotoiltua tekstiä - tällaisia nämä tutkijat tuppaavat olemaan: niin hekumoissaan tutkivat aiheitaan, etteivät osaa kirjoittaa niistä selvästi ja simppelisti.

Parin tunnin kuluttua olikin jo aika hieman laittautua, koska kutsu oli käynyt jälleen Samin äidin luokse illalliselle. Kävelimme hieman tihkua kovemmassa sateessa kylän toiselle laidalle, ja meitä tervehtivätkin jo ihanat tuoksut keittiöstä sekä lämpimät sanat talon emännältä.

Tänä iltana oli vuorossa englantilainen perinneruoka nimeltään Toad in the hole. Se oli ikään kuin Yorkshire pudding -taikinaan leivottuja englantilaisia maalaismakkaroita, jotka maistuivat bratwurstilta. Oikein ihanaa. Moisen kanssa tarjottiin perunasosetta sekä keitettyjä papuja, jälkiruoaksi olikin sitten butterfly cake -kuppikakkuja, makoisia muffinssitaikinasta tehtyjä leivonnaisia, joiden päällä oli kermaa ja perhosen siiviksi muotoillut suikaleet taikinaa. Kuorrutteena kerman alla oli myös makeaa marjahilloa.

Illan päätteeksi meidät heitettiin (onneksi) aivan täysimahaisina takaisin kämpälle. Laitoin kameran, soittimen ja tablettini laturiin, sillä seuraavana aamuna puoli yhdeksältä lähtee kyyti Bathiin.
Seikkailu viktoriaanisen ajan naimakauppamarkkinoiden kultakaupunkiin, jossa on roomalaisia kylpylöitä...Saa nähdä mitä siitä tulee. Ainakin sadetta on luvattu, mutta hei: nyt ollaan Britanniassa.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 19

Nimensä veroinen sunnuntai alkoi auringonpaisteella ikkunaverhojen lomasta. Ulkona värikkäitä puita heilutteli melko voimakas mutta samalla elämään hiukan pirteyttä tuova tuuli. Lämpömittarit ilmaisivat lämpötilan olevan jopa viidentoista asteen yläpuolella. Nousin hitaasti mutta hyvin levänneenä vuoteestani ja aloin käymään läpi tälle päivälle tekemiäni suunnitelmia; koska ilma oli osoittautunut noin kauniiksi (ja koska säätiedotuksessakin koko päivälle luvattiin poutaa), päätin olla kulkematta tänään metriäkään millään kulkuneuvolla ja rupesin aamiaista syödessäni miettimään heti uutta visiittiä naapurikylä Glastonburyyn. Näin sunnuntaisinkin melkein kaikki kaupat olisivat siellä auki, joten ajattelin voivani jatkaa tuliaisten etsiskelyä samalla kun pääsisin ilman sen kummempia aikatauluja reippailemaan pitkin kauniita maisemia ja idyllistä katukuvaa.

Aamiaisen jälkeen varustin itseni kevyesti, ilmoitin palaavani jossain vaiheessa iltapäivää ja lähdin matkaan. matkaa ei ollut ehtinyt kertyä kovinkaan paljoa, kun minun oli The Roman Way -tienviitan kohdalla aivan pakko ottaa päällystakki yltäni ja kääriä myös paitani hihat - aurinko paistoi suoraan yläpuoleltani suorastaan helottaen, eikä tuulikaan millään tavoin kylmältä tuntunut. Jatkoin matkaani vilkkaan liikenteen kohistessa ohitseni suuntaan ja toiseen, mihin lie kaikilla ollut menoa.

Oikaisin Morrisons-kaupan kohdalla muutaman korttelin verran Pyhän Marian kirkon parkkipaikan kautta ja päädyin minulle jo melko lailla tutuksi tulleen kauppakadun alempaan päätyyn. Aloin heti silmäillä näyteikkunoita. Huomasi hyvin, että halloween olisi tulossa, koska kaikkialla oli mustaa, violettia ja oranssia, noidan hattuja, lepakoita ja kurpitsoita - tai ainakin niiden kuvia, jos ei muuta.

Noidista tulikin mieleeni Glastonburyssa vahvasti esillä olevat kaksi merkittävintä piirrettä: maanläheisyys ja myytit. Etenkin jälkimmäistä korostaa suorastaan mieletön määrä liikkeitä, joissa myydään aivan kaikenlaista noituuteen liittyvää, niin vakavin kuin leikillisinkin mielin. On goottivaatteita, sisustuselementtejä ja matkamuistoja, mutta myös tarot-korteista ennustusta ja sielunparantajia melkein joka nurkan takana kauppakortteleissa. Korukauppoja on myös todella paljon, ja niissä myydään ilmeisesti seudulle ominaisia kiviä ja kristalleja sekä kauniiksi työstetyissä koruissa että ikään kuin irtotavarana. Koruissa näkyy hyvin paljon merkkejä muunlaisestakin kuin kristillisestä kolminaisuudesta - Isän, Pojan ja Pyhän Hengen korvaa kelttiläisissä koruissa keho, mieli ja sielu.

Kävin läpi lukuisia kauppoja kysellen ystävieni puolesta etsimieni kohteiden perään, mutta paikalliseen tematiikkaan eivät moiset oikein kuulu. Olisi siis etsittävä muualta ja nyt vain nautittava tunnelmasta sekä jatkuvasti minut sanattomaksi vetävistä kokoelmista kaikenlaista, mihin ei Suomessa todellakaan törmäisi.

Kauppakierrosten päälle päätin hieman käyskennellä vain pitkin katuja kauppakorttelien ulkopuolella. Olin jo aikaisemmin huomannut, että brittiläisillä on kadun- ja paikannimien suhteen hauska maku. En voinut olla naurahtamatta muutamille kylteille.

Kirjaimellisesti käännettynä Lampaanviuluntie.

Vapaasti käännettynä Pers-sulku (close on siis umpikatu, hyvin yleisiä Englannissa).

Päädyin kävelemään myös Benedict Street -katua (hehheh, Cumberbatch) pitkin, ja pian vasemmalle puolellani kohti korkeuksia nousi Saint Benedict's Church kirkontorni, joka seisoi hiljaisena kadun varrella.

Kun olin napannut kirkosta kuvan, selkäni takaa kuului kommentti: "Kannattaa tulla katsomaan illalla, ikkunoissa palaa silloin valo."

Käännyin ympäri ja kohtasin pientä valkoista koiraa talutushihnan päässä pitelevän rouvashenkilön, joka paljastui melkoiseksi sanataituriksi. Hän esittäytyi ja paljastui olevan paikallinen runoilija ja kulttuuriaktiivi Carol Pool.

Hän kertoi minulle laativansa etenkin paikalliseen kulttuuriin ja mytologiaan liittyviä runoja, joista ilmeisesti tunnetuimman hän esitti minulle siltä seisomalta. Sanataituruus osoittautui hänen erikoisalakseen riimien ja sanaleikkien kautta, koska runo oli erittäin viihdyttävä mutta samalla opettavainen, ajaton mutta ajankohtainen. Aiheena oli paikalliseen mytologiaan liittyvät kysymykset, joita yleensä Glastonburyyn liittyen kyseltiin: haudattiinko kuningas Arthur tänne? Oliko Camelotin legendan järven neito täältä päin? Ja missä oikein ovat Glastonbury Abbeyn rikkaudet, joita ei enää raunioista voisi löytää?

Keskustelimme pitkän tovin sanoista, niiden etymologisista alkuperistä sekä niillä leikkimisestä ja niiden ymmärtämisestä. Kielitiedettä opiskelevalle moinen oli erittäin mukava interaktiivinen luento asioista, jotka nykypäivänä jäävät liian vähälle huomiolle maailman kiireellisyyden vuoksi. Jutustelutuokion päätteeksi toivotimme toisillemme aurinkoista syyssunnuntaita ja jatkoimme omiin suuntiimme.

Vilkaisin kelloa ja tulin siihen tulokseen, että olisi aika suunnata jo takaisin päin. Niinpä kuljin jalanjälkiäni pitkin tulosuuntaani kirkon takapihalta maantien vierukselle iltapäiväauringon yhä loistaessa taivaalla. Poikkesin matkalla vielä hieman suuremmassa Tesco-supermarketissa (eipä ollut heilläkään sitä eilen etsimääni Niveaa, ihan mahdotonta meininkiä, sanon ma) ja nappasin mukaani ruisleiväksi nimetyn ylihintaisen leipomuksen konditoriahyllystä. Ei sillä, ihan hyvää se oli etenkin ruoan lisukkeena, mutta ei sitä kyllä ruisleiväksi voi sanoa.

Jaa tämä on paikallinen käsitys ruisleivästä?

Jatkoin Tescolta kävelyäni valtatien vierellä ja pysähdyin hetkeksi istuksimaan The Roman Wayn vieressä olevassa puistossa ihan vain nauttiakseni kauniista syysilmasta. Kotona Suomessa oli kuulemma talvirenkaiden vaihtoaika koittanut, yöpakkasia ja lumisadetta. Täällä puolestaan oli kuin elokuun alussa.

Pienen levähdystauon jälkeen suorin tieni takaisin Streetiin. Keskityin loppuiltapäivän informaatiotutkimuksen aineopintoihin, joiden ensimmäisestä tentistä olin saanut toivomani kiitettävän arvosanan. Illalla pääsin maistelemaan Tescon ruisleipää currykanan kanssa ja viettämään rauhallista uuteen alkavaan viikkoon valmistautumista.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 9

Aurinko paistoi tuulessa heiluvien puiden takana. Tälläkin kertaa meni melkein puoli tuntia saada itseni kunnolla hereille, mutta sujahdettuani lenkkeilyasuun suunnistin heti ihanan raittiiseen ulkoilmaan ja pistin juoksuksi saman tien. Päätin navigoida jälleen kerran sinne samalle niittyreitille, eikä mennyt aikaakaan kun pääsin taas tervehtimään pellon laidalla seisoskelleita lehmiä sekä purossa kelluskelevaa joutsenparia. Eikä aiemmin esittämäni veikkaus mennyt ollenkaan huti; pellon keskellä istui haikara. Nappasin kuvan kännykälläni, mutta koska se oli niin pitkän matkan päässä (ja istua jurotti keskellä niittyä sulkiensa alla lämmittelemässä, kuin olisi murjottanut hartiat lysyssä), ei pikkudigikameralla saanut tallennettua kuin tumman pisteen keskelle valokuvaa. Noh, onneksi hieno maisemakuva Glastonburyn kukkulasta, jos ei muuta.

Äpylien aamutervehdys.

Joutsenet aamiaisella.
Toinen niistä aivasti nostaessaan pään veden alta, en voinut olla repeämättä nauruun.

Kyllä se haikara siellä on! Se pieni tumma piste miltei täsmälleen kuvan keskellä! :)

Muistomerkki, josta olen kirjoitellut aiemminkin.

Juoksin aamuauringon loisteessa peltojen poikki, oikaisin niityn laidasta hautuumaan parkkipaikalle ja sieltä reitille kohti pensastunnelia. Saavuttuani pensaikkolabyrinttiin päätin tutkia sitä hieman tarkemmin. Polkuverkosto osoittautui karjapoluksi, koska sen toisessa päässä oli lyhyen mutkan takana portti toiselle pellolle. Moiset olivat kyllä tuttuja Suomestakin, mutta koska korkeiden honkajättien juurelle ei juurikaan voi muodostua tunneliverkostoa alaoksista, en ollut edellisellä käyntikerralla osannut yhdistää labyrinttia lehmien vakiolenkkipoluiksi. Kohautin harteitani ja jatkoin vanhaa reittiä eteenpäin kohti Streetin keskustaa. Taajama-alueeseen tutustumisen jälkeen suorin tieni takaisin asunnolle, naurahdin puuttuvalle roska-astialle (ks. kuva alla), venyttelin, tein muutamat lihassarjat ja menin suihkuun.

Elämän tarkoitus oli kadonnut, ehe ehe.

Olin alkanut palauttaa mieleeni minua muutaman tunnin päässä odottavan tentin, jota varten olin päntännyt edellisinä päivinä pelonsekaisin tuntein. Onneksi aiheet eivät olleet hankalia, Verkko 2.0 sekä Kirjasto 2.0 olivat etenkin ikäiselleni kirjasto- ja informaatioalan ystävälle hyvin tuttuja elementtejä nykypäivästä. Aamiaisen jälkeen nappasin kuitenkin tenttikirjan vielä käteeni ja aloin kertaamaan lukujen pääasioita sekä yhteenvetoja. Onneksi saisin pitää kirjaa tentinkin aikana vierelläni, koska niin täynnä yksityskohtia olevan kirjan ulkoa opetteleminen ei tule tällä hetkellä kysymykseenkään - on niin paljon ajateltavaa.

Valmistauduin tenttiin monta tuntia, mutta ehdin kuitenkin pitää pienen lounastauon iltapäivällä. Sitten kello lähestyi kolmea. Lainasin Lindan kannettavaa tietokonetta ja pystytin olohuoneen sivupöydälle työpisteen. Sitten istahdin koneen äärelle ja jäin odottamaan tenttitehtävien ilmestymistä sivuille.

Kaikki tenttiä varten tarvittava.

Tehtävät ilmaantuivat Optima-oppiympäristöön kellon lyödessä kolme iltapäivällä paikallista aikaa. Onneksi minulla oli pieni etulyöntiasema Suomessa tehtäviä tekeviin verrattuna, koska oma päiväni ei ollut vielä ehtinyt venyä turhan pitkäksi. Tehtäviä oli kaksi, molemmat esseemuotoisia. Tutkin kysymykset moneen kertaan läpi ja totesin, että kyllä minä tähän pystyn! Muistin kysymyksissä esiintyvien termien sijainnin tenttikirjallisuudessa ja perehdyin saman tien faktojen tarkistamiseen. Sitten uppouduin tehtäviin ja ignoroin koko muun maailman. En varmaan olisi huomannut, jos olohuoneen seinästä olisi ajanut rekka läpi ja jättänyt vain minut nököttämään tietokonepöydän äärelle, uiskentelin niin muissa maailmoissa informaatiotutkimuksen terminologiassa.

Kolmen tunnin kuluttua lähetin tiedoston verkkokansioon ja huokaisin helpotuksesta. Siinä se. Nyt voisin levähtää hetken ja puuhata muutakin kuin kirjojen ja ylipitkien PDF-tiedostojen äärellä huonossa asennossa retkottamista päivästä toiseen - ei sillä, seuraava tentti olisikin jo 3 viikon kuluttua ja maanantaina on tiettyjen tehtävien deadline. Kuitenkin sysäsin kaikki kouluun liittyvät ajatukset sivuun, sillä oli aika lähteä sovitulle illalliselle jälleen Samin äidin luokse. Vaihdoin vaatteeni ja lähdimme suikkeloimaan kapeita kujia pitkin kylän toiselle laidalle katetun pöydän äärelle.

Ja kyllä tosiaan kannattikin nähdä vaivaa tentin eteen ja tuntea ansainneensa ihanan aterian herkullista naudanlihapataa englantilaisen perunamuhennoksen, parsakaalin ja herneiden sekä pommes noisettes -palloperunoiden kera. Kyllä kelpasi. En ollut syönyt niin hyvää kotiruoka-ateriaa pitkään aikaan, ja aterian päälle melkein nukahdin pöytään kaikkeni antaneena ja etukäteispalkinnon saaneena. Ei haitannut yhtään kävellä takaisin, koska melkein täysikuuksi kasvanut valopallo valaisi reittimme takaisin asunnolle.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 8

Lisää sadetta. Alkaa muuttua yhä tyypillisemmäksi syksyksi täälläkin. Kun tulin herättyäni vihdoin kunnolla tajuihini, tajusin viettäneeni Streetissä jo kokonaisen viikon. Tavallaan tuntui ikuisuudelta, toisaalta taas siltä, että olisin vasta saapunut maahan - enhän ollut purkanut vielä edes matkalaukkujeni sisältöä kokonaan!

Kampesin itseni ylös sängystä, puin lenkkeilyvaatteet ylleni ja suuntasin jälleen ulos. Asetin mp3-soittimeeni ambienttisen soittolistan ja katsahdin kadun varrella ympärilleni. Minne päin tällä kertaa? Sitten muistin eiliset niittypolut ja yhtään enempää miettimättä lähdin hölkkäämään jälleen kerran Glastonburya kohti.

Suuret mutta yllättävän lämpimät sadepisarat läiskähtelivät naamalleni, mutta en aurinkolasieni takana räpättäyttänyt säälle silmiänikään. Kuten muinoin isoskoulutukseni aikana seurakunnan nuorisotyöntekijällä oli tapana sanoa: ei ole väärää säätä, on vain väärät varusteet. Pieni hymynkare käväisi huulillani. Tuostakin kommentista on jo kymmenen vuotta. Niin se aika vain menee.

Käännyin jalkakäytävältä niitylle johtavaa porttia kohti, mutta tällä kertaa pysähdyin äkillisesti ja hieman hätkähtäenkin. Portin toisella puolella oli vastassa muutama sadetta puiden alla pitävä lehmä. Kaikki käänsivät päänsä rauhassa minua kohti ja tuijottivat vain. Noh, tuttuja otuksiahan nämä tämmöiset, totesin ja kävelin rauhassa niiden lomitse. Yksikään äpyli ei edes liikahtanut, siinä vain nököttivät ja märehtivät.

Hymyilin otuksille ja jatkoin juoksulenkkiä puron vierellä niin kuin eilenkin. Maisema oli todellakin erilainen kuin auringonpaisteessa. Masentavalta mikään ei näyttänyt, mutta seutu tuntui olevan kuin hieman tokkuraisessa unessa. Oikealla puolellani purossa polski tänäänkin kaunis joutsenpari, jotka näyttivät aivan siltä kuin olisivat miettineet: "Mitä ihmettä tuo taas täällä oikein ravaa?"

Jatkoin itsekseni hymyillen yhä eteenpäin. Saavuttaessani seuraavan niityn laitaa huomasin uudemman kerran jotain hätkähdyttävää; harmaanruskea, ainakin puolitoistametrisellä siipien kärkivälillä varustettu lintu lehahti lentoon niityltä. En harmaata taivasta vasten osannut kunnolla sanoa, minkä luontokappaleen olin juuri nähnyt, mutta ensimmäinen veikkaukseni oli haikara. Katsoin sen perään, kun se suuntasi kohti kukkuloita ja katosi pian näkyvistä päästämättä pienintäkään ääntä. Kenties pääsen näkemään lisää samanlaisia jonain päivänä täällä seikkaillessani.

Tämänkertainen lenkki päätyi kuljettamaan minua hieman toisaalle kuin edellisellä kerralla. Tällä kierroksella en juossut pensaslabyrinttiin, vaan pienelle peltojen keskellä kulkevalle maantielle, jota reunustivat suuret lehtipuut kotoisten koivukujien tapaan. Peltoa riitti silmänkantamattomiin kukkuloiden taakse, ja siellä täällä tielle tuijotteli lisää eläimiä laitumiltaan. Kuljettuani melkoisen matkan poispäin taajamasta vilkaisin kelloa ja huokaisin syvään ääneen. Houkutus kulkea pidemmälle ja pidemmälle oli suuri, mutta tiesin tenttikirjallisuuden odottelevan asunnolla ja nöyrryin ottamaan suunnan takaisin kylää kohti.

Paluumatkalla luonto kuitenkin soi minulle hieman piristystä päivään sateenkin keskellä; katsahdin kohti kukkulan laella siintävää Glastonburyn kylää ja huomasin sen hohkaavan auringonvaloa kuin kultamaalilla väritetty taideteos. Auringonsäteet suorastaan leimahtivat pilvien raosta ja valaisivat juuri ja juuri koko kylän. Nostin katsettani vaistomaisesti ja huomasinkin hyvin hailakan sateenkaaren osoittavan hohtavan kylän keskustaan. En kuitenkaan päättänyt tällä kertaa lähteä aarretta naapurikylästä etsimään, koska pian olisin kiireestä kantapäähän sateen kastelema. Juoksin suorinta reittiä takaisin asunnolle ja venyttelysession jälkeen suoraan lämpimään suihkuun.

Siellä vähän satoi, onko tämä paha?

Loppupäivän vietin Web 2.0 -ajatuksia mutustellen. Tämän päivän seikkailut jäivät taas kerran ainoastaan aamulenkin mittaisiksi, mutta ehtiihän sitä sitten tentin jälkeen. Onhan tässä vielä viisi viikkoa aikaa. Mitä, viisi viikkoa? Vastahan minä totesin, että kuusi...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 3

Se banaani oli yhä siellä. Aamulenkkini kulki tänä aamuna samaa reittiä kuin eilen, eikä mikään ollut muuttunut. Hevoset yhä töllistelivät ohi juoksevaa hahmoa aamuauringon loisteessa. Tällä kertaa ehdin juoksemaan hieman pidemmälle. Hyvä merkki; olen alkanut tottumaan ympäristöön ja yleiskuntoni on parantunut.

Pirteän juoksulenkin jälkeen jouduin valitettavasti toteamaan tämän päivän kovin tapahtumaköyhäksi, sillä koulutehtävien deadline lähestyy. Koko päivä menikin käytännössä koneella istuen ja luettelointitehtäviä naputellen. Onneksi MARC21-järjestelmä on looginen ja ihan mielenkiintoinen ja ensimmäisen kurssin luennoitsija Vesa Suomisen jutut ovat kiinnostavia, joskin melko abstrakteja.

Nimiölehtien tulkitsemisessa sekä luettelointitietojen räpeltämisessä meni niin pitkään, että kirkkaan päivänvaloon aloittamani tehtävät sain päätökseen vasta pimeän aikaan. Onneksi eilisellä ostosreissulla oli Tescolta löytynyt tarjouksesta Ben & Jerry's -herkkujäätelöä, jota sai kovan työpäivän päätteeksi nauttia rennomman illanvieton lomassa. Huominenkin saattaa valitettavasti mennä koulutyön parissa, mutta viimeistään sunnuntaina ohjelmassa on jotain paljon hauskempaa!

Kompensaationa lyhyenlännäksi jääneestä tekstistä perinteinen haiku.

Luettelointia /
Ensin työ, sitten huvi /
Siispä jätskille!

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 2

Vaihdan aikamuodon tänään preesensistä imperfektiin, koska aiemmin olen kirjoittanut asioita sitä mukaa muistiin kun niitä on tapahtunut, tänään puolestaan on vuorossa kuluneen päivän kertaus. :) Tuli vain mieleen tätä miettiessäni.

Herääminen pitkän matkapäivän jälkeisenä aamuna ystävieni Lindan ja Samin asunnossa oli hankalaa, mutta lopulta sain itseni ylös kymmeneltä. Ulkona aurinko jo pilkisti pilvien lomasta, lämpötila ulkona kipusi koko ajan asteikolla lähemmäs ja lähemmäs kahtakymmentä celsiusta.

Olin jo ennen tänne lähtemistä päättänyt yhden asian: lenkille joka aamu, edes lyhyelle. Niinpä nappasin nopeasti aamulääkkeet, puin lenkkeilyvaatteet ylleni ja astuin ulos. Ilma tuntui kuin elokuiselta aamulta Suomessa. Linnut lauloivat, lämpöinen lounatuuli kahisi puissa ja koululaiset kulkivat kaduilla rennosti kesävaatteissaan - voin vaikka vannoa, että en nähnyt kellään edes takkia yllään. Hymähdin hiljaa miettiessäni kuinka kotipuolessa ihmiset todennäköisesti kaivoivat pitkiä alusvaatteita ja villasukkia kaappiensa syövereistä.

Asetin kännykkääni ajastimen kymmenen minuutin päähän, käänsin katseeni satunnaisesti oikealle ja päätin tämän aamun lenkin olevan kyseisessä suunnassa. En ollut ehtinyt tutustua seutuun muutoin kuin Googlen karttapalveluiden avulla, joten päätin antaa aistieni sekä suuntavaistoni ohjata minua. 

Lähdin askeltamaan tasaista hölkkävauhtia pitkin kapeaa jalkakäytävää kauniiden kivitalojen kehystäessä kulkureittini. Arkiaamu näkyi ihmisten touhuista: jotkut kiinnittivät kadun varrella hinausköyttä kahden auton välille, toiset olivat pesemässä omaa kulkuneuvoaan rivitalon etupihalla. 

Käännyin kadunkulmasta juoksemaan punaisten tiilitalojen reunustamaa mäkeä ylöspäin.

Tunsin jatkuvasti jonkin asian vaivaaman minua ja koetin miettiä syytä moiseen. Lopulta pieni säikähdys katua ylittämään lähtiessäni sai minut tajuamaan seikan: vasemmanpuolinen liikenne. Mitään ei onneksi tapahtunut, auto tuli vain kulman takaa suhteellisen nopeasti; onneksi reaktiokykyni oli enemmän hereillä kuin minä itse.

Paljon suomalaisia valopylväitä paksummissa tolpissa oli kiinni ilmoituksia, mitä milloinkin. Jotkin ilmoittivat kissan olevan valitettavasti kadonneen, toisissa mainittiin alueen olevan naapurien yhteistyön avulla vahdittua aluetta. Jatkoin juoksuani vaahteroiden alitse nurmikolla, (on paljon mukavampaa ja terveellisempää juosta muulla pinnalla kuin asfaltilla). Vanha kyltti kertoi minun kulkevan pitkin "Public footpath" -polkua, joten minun ei tarvinnut pelätä äkäisiä talonmiehiä - seudulla oli todella paljon huomautuksia nurmikoiden sottaamisesta ("No fouling the grass, please.").

Vaahterapoluksi mielessäni nimittämäni kulkutien varrella oli mielenkiintoinen näkymä: kepin nokkaan kinnitetty tyyny, jolla lepäsi hieman ylikypsä banaani. En vieläkään tiedä miksi se oli siinä - ja mitä luultavimmin on yhä. Liekö joku siinä uskossa, että seudulla liikkuu apinoita, tiedä häntä.

Siirryin pensasaidan takaa takaisin päällystetylle jalkakäytävälle, tällä kertaa kulkemaan jonkinlaisen urheilukeskuksen ohitse. Puisesta rakennuksesta pilkisti pilttuistaan hevosten päitä, jotka heinää mutustaen seurasivat ohitsekulkijoita ja hörähtelivät hiljaa keskenään.

Kaarsin tielle, jonne osoittava kyltti ilmaisi suunnassa olevan jonkinlaisen siideri- tai omenamehutehtaan. Mutkittelevan kadun varrella olevat talot olivat yksi toisensa perään yhä erikoisemman näköisiä, muurien takaa kohoavia kauniita kivitaloja, joiden nurmikot oli leikattu sileäksi kuin golfradalla ja joiden pihalle pääsi ainoastaan rautaisten porttien kautta.

Mielenkiintoinen seikka jalkakäytävien varsilla oli ulos jätetyt kulmikkaat muoviämpärit, joiden olemus selvisi vasta tarkemman tutkimisen jälkeen. Ensin luulin niiden liittyvän jotenkin perinteisen englantilaisen kulttuurin maidonjakeluun, mutta ne lopulta paljastuivatkin biojäteastioiksi. Yhdelläkään pihalla ei ollut suurta bioroskista, mutta kaikkien talojen edessä oli samanlaiset pienet muoviastiat. Kaikenlaisia tapoja sitä onkin maailmassa...

Jätteenkäsittelypohdintoni keskeytyivät, kun puhelimeni ajastin komensi minut kääntymään ja suunnistamaan takaisin majapaikkaani. Käytin maamerkkeinä kadulle pälyileviä hevosia, vastapestyjä autoja ja sähkötolppiin kiinnitettyjä ilmoituksia ja lopulta pääsin ongelmitta takaisin ystävieni asunnolle. Venyttelyn, raikkaan suihkun ja hieman myöhäisen aamiaisen jälkeen suunniteltiinkin jo lähtöä tutustumaan Streetiin lähemmin.
___________________________

Auringonpaisteessa käveleminen eloisassa maalaispikkukaupunkiympäristössä on aivan ihanaa. Hymyillen tervehtiviä vastaantulijoita, ystävällisiä kauppiaita, sulotuoksuja konditorioista ja ravintoloista - ah! Ruokaostosten jälkeen minulle esiteltiin paikallinen videopelaajan aarreaitta Insane Games, joka oli täynnä melkein laittoman halpoja pelejä. Suomesta ostetun pelin hinnalla sai täältä kolmesta viiteen kappaletta samoja pelejä mille tahansa konsolille aina 8-bittisistä retroista uusimman sukupolven laitteisiin. Tulen mitä luultavimmin palaamaan kyseiseen liikkeeseen seuraavien viikkojen aikana useamminkin.

Siirryimme keskustassa sijaitsevaan Clark's Village -ostoskortteleihin, joissa oli kaikkea mahdollista. Suklaapuoteja, nörttitavarakauppoja, klassisia vaatteiden erikoisliikkeitä - you name it. Minua säväytti suunnattomasti pienen ostoskylän keskellä pyörinyt ihana karuselli karnevaalimusiikkeineen. 

Ostoskierroksen aikana tuli käytyä läpi ihanan siististi järjestellyt kirpputorit ja muut hyväntekeväisyyteen tuottonsa lahjoittavat puodit, joista saattoi löytää miltei mitä tahansa. Lopulta lähdimme kävelemään takaisin välipalalle, kulkien linnamaisten rakennusten lomitse. Näin niiden keskellä myös ihastuttavan kirjaston, johon minulla on aikomus tutustua mahdollisimman pian.
___________________________

Kuuden maissa lähdimme kävelemään minua majoittavan pariskunnan toisen puoliskon, Samin, äidin luona oikein kunnollisella illallisella. Puikkelehdimme pitkin talojen välissä kulkevia kävelyreittejä, ja meitä vastaan tuli jatkuvasti ihmisrakkaita kissoja kiehnäämään jalkoihin ja kehräämään kuin pienet hyrinäkoneet. Ihanan idyllisessä talossa asustava emäntä oli saapuessamme tekemässä aivan uskomattoman herkullista intialaista ruokaa, currykanaa riisin sekä linssimuhennoksen kera.

(Minäkin tahdon keittiöni lattian olevan näin nätti!)

Ilta kului herkullisen aterian ohella oikein kunnon englantilaisen perhekeskustelun parissa - Samin äiti ystävällisesti sekä ammattimaisella opettajan otteellaan korjasi myös kieliopilliset virheeni - ilta aivan huomaamatta ja rauhallinen pimeys laskeutui yllemme. Olo oli kuin minut olisi otettu heti osaksi perhettä, jonka kissa Sidney myös toivotti minut tervetulleeksi maahan. Sain seikkailulleni myös lisää maustetta ensi sunnuntaiksi sovitulla vierailulla Bristoliin. Sitä odotellessa minulla onkin suunnitelmissa tehdä ensi maanantaina erääntyvät kirjastotätiyden tehtävät huomenna.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 1

Hämärän ja kaiken järkevyyden rajamailla tasapainottelu on aina yhtä mielenkiintoista. Mielikuvien loputtomalta tuntuva sarja muuttaa jatkuvasti muotoaan erikoisista kaleidoskooppinäkymistä liiankin todellisilta vaikuttaviin tuntemuksiin, joista ei ole edes varma, millä aistilla niitä tulisi havaita. Kuitenkin unimaailman eksoottisen maailman rikkoo kaikkien muiden aistimuksien ylitse porautuva äänekäs piippailu, jota säestää järkyttävältä kuulostava, hyllyn kovaa pintaa vasten jyrähtelevä värinähälytys.

Herättyäni todellisuuteen joudun miettimään useammankin kerran: mistä oikein on kyse? Missä minä edes olen ja miksi minut herätettiin keskelle pimeyttä? Katsahdan kännykän sokaisevan kirkasta valoa hohtavaa näyttöä ja totean, että kello on neljä aamulla. Etsin valonkatkaisijan ja raahaudun sängystä noustuani kylpyhuoneeseen. Pirskotan kasvoilleni jääkylmää vettä. Kavahdan tuon aineen kosketusta kuin sähköiskun saaneena mutta samalla nautin siitä, kuinka se tuo minua joka sekunti lähemmäs todellista maailmaa. Nostan katseeni ja kohtaan nuutuneen näköisen hahmon peilissä. Hymähdän huvittuneena. Tuon näköisenä maailmalle, suureen seikkailuun. Noh, kerta se ensimmäinenkin.

_____________________________

Normaalisti pääkaupunkiseudun liikenne on aina ruuhkaista ja levotonta, mutta tänä aamuna kehätietkin ovat yhtä autioita kuin pienen kunnan kyläraitti keskellä yötä. Kuitenkin heti seuraavalla etapilla suorastaan kuhisee elämää. Ihmisiä kulkee ryhmissä, pareissa tai pelkästään matkatavarat seuranaan. Lasken itseni osaksi viimeksi mainittua ja siirryn Norwegianin lähtöselvitysautomaatille. Tulostan lentolippuni sekä tarran isompaa matkalaukkuani varten. Luovutan ruumaan menevät tavarani lentoyhtiön huolehdittavaksi ja suunnistan suoraan kohti turvatarkastusta.

Selvittyäni metallinpaljastimista etsin katseellani lähintä kahvilaa tai ravintolaa. Silmiini osuu kahvio, josta nappaan hintatason vuoksi hieman hammasta kiristellen kolmiovoileivän ja jääteen. Onneksi jälkimmäinen maistuu erittäin hyvältä, kyllä kelpaa huuhtoa aamun lääkkeet alas moisella

Välipalan jälkeen jään tuijottelemaan nousevaa aurinkoa hetkeksi. Sää vaikuttaa hyvältä, mikä osaltaan vähentää lentojännitystä. Hiimailen jonkin aikaa terminaalissa kansainvälisellä maaperällä, niin sanotulla no-man's-landilla. Tarkkailen ohi kiiruhtavia ihmisiä ja kuuntelen maailman eri kielistä muodostuvaa loputonta äänivirtaa. Havahdun lopulta vilkaisemaan kelloa, nappaan matkalaukkuni ja suuntaan kohti passintarkastusta ja porttia 34. On aika jatkaa seikkailua eteenpäin.

____________________________

Lentokoneeseen pakkautuu mukanani kymmeniä ihmisiä. Henkilökunta toivottaa hymyillen hyvää huomenta ja neuvoo eteenpäin ihmisvirrassa. Kaikki antavat toisilleen ystävällisesti tilaa ja auttavat nostamaan matkalaukkuja säilytyslokeroihin. Tunnelma on rento, eikä lähtöä viivästytä kukaan myöhästelijä. Aurinko luo lämpimät säteensä viereisen istuimen selkänojalle. Harmi, etten tällä kertaa saanut ikkunapaikkaa.

Kapteeni toivottaa kaikille hyvää matkaa ja nostaa koneen pehmeästi ilmaan. Totean hiljaa itsekseni, että hyvä matka tästä taitaa tullakin, koska korviini ei tällä kertaa koske

____________________________

Perillä on kuuma! Minä olen varustautunut kylmään meri-ilmastoon, ja täällä on näin aamusella ulkona noin 20 astetta lämmintä - puhumattakaan Gatwickin lentoaseman sisätiloista. Ilma on tunkkaisempaa kuin Kuopion Musiikkikeskuksessa Animeconin aikaan. Noudan matkatavarani ja lähden raahautumaan kohti junalippuautomaattia. Jonottaessani kuulen yllätyksekseni tutun suomalaisen äänen takaani. Kas, Ismo Leikola. Naurahdan, koska mieleeni muistuu heti tämä videopätkä.

Noudettuani junaliput saan kuulla, että voin valita nousevani myös tuntia aikaisemmin lähtevään junaan ja niinpä päätänkin pitää ensimmäisen taukoni Readingissa, koska ruuhkaisella lentoasemalla on hankala rentoutua paussille - ja koska matkatavaroiden säilytys on täällä pirun kallista. Nappaan junaliput ja suuntaan laiturille 3.

First Great Western kuljettaa minut Readingiin. Olen järkyttävän väsynyt, etenkin painavien laukkujeni kanssa. Paikan päälle saapuessani etsiydyn infotiskille kuulemaan, että asemalla ei ole matkatavarasäilytyslokeroita. Onneksi kohtelias infosetä kertoo, että parin korttelin päässä on The Bag Shop, hakeudu sinne. Lähden valumaan nälissäni kohti keskustaa.

Löydän lopulta The Bag Shop -liikkeen ja jätän tavarani sinne. Liikkeen pitäjä ottaisi normaalisti viisi puntaa per vuorokausi, mutta koska sanon olevani vain tunnin varikkopysäkillä hän naurahtaa ja käskee vain jättämään laukut ja menemään kupposelle, olen sen näköinen että tarvitsen sitä. "Just give me three quid and it'll be sorted."

Kierrän nurkan taakse Munchees-nimiseen ravintolaan. Halvan pikalounaan jälkeen ulos astuessani tajuan, kuinka kaunis Readingin keskusta oikeastaan on. Nälkäisenä olin putkinäköisenä vain kiitänyt eteenpäin katsomatta sivuille muualla kuin suojateiden kohdalla. Noudan laukkuni kiitollisena, toivotan myyjälle erittäin hyvää päivänjatkoa ja palaan asemalle odottamaan seuraavaa junaa.

____________________________

Matka jatkuu yhä unisissa tunnelmissa. Ohi vilisee loputtomiin harmaata mutta samalla kaunista Englannin maaseutua. Pian juna saapuukin perille pienelle, kenties sympaattisimmalle pikku asemalle nimeltään Castle Cary. Enää olisi vain yksi matka määränpäähäni, mutta joudunkin paikallisista bussiaikatauluista toteamaan, että edellinen bussi lähti 6 minuuttia ennen junan saapumista ja että seuraavaan olisi noin kaksi tuntia. Hetken aikaa hiljaa mutistuani istahdan alas tuijottamaan rauhallista maisemaa ja kuuntelemaan musiikkia, eipä tässä muukaan auta. Onneksi sää on lämpötilaltaan juuri sopiva ja tunnelma erittäin rento.

Parin tunnin odottelun jälkeen joudun seisoksimaan vielä noin puoli tuntia hieman ymmälläni. Linja-autoa ei näy, vaikka myöhemmin toiseen suuntaan lähtevä bussi huristaa pysäkin ohitse. Päivittelen hetken aikaa salaperäistä myöhästymistä paikallisen kaulahuivia neulovan taksikuskimummelin kanssa (taksifirman nimi: Mum's), ja ainoaksi järkeväksi selitykseksi hän toteaa, että bussi on todennäköisesti hajonnut.

Lopulta linjuri onneksi kaartaa aseman pihaan. Ilahdun näkemästäni ja kyhnytän väsyneenä kyytiin kuuntelemaan koulupukuisten teinien juttuja, jotka voisivat hyvinkin olla englantilaisen saippuaoopperan käsikirjoituksesta. Kuski paljastaa matkan aikana myöhästyneen auton todellakin hajonneen, ja jos minulta kysytään, ajoi pikkiriikkisillä teillä runsaasti ylinopeutta pysyäkseen edes jotenkin aikataulussa.

____________________________

Saavuttuani Streetin kirjaston eteen pysähdyn hetkeksi vain katselemaan kauniin pikkukaupungin rakennuksia ennen kuin lähden kulkemaan viimeiset 500 metriä jalan. Jokaisella askeleella tunnen jännityksen nousevan, mutta samalla paikkakunnan yllä leijuvan ihanan rauhallinen tunnelma saa minut ajattelemaan jo tässä vaiheessa matkaa, että täällä voisi vaikka asuakin. Astuessani sisään ystävieni asuntoon lasken raskaan kuorman käsistäni, huokaisen helpotuksesta ja pääsen saman tien naurahtelemaan itsekseni Ismo Leikolan viisauksille Englannista.

Vihdoinkin perillä.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Vielä Suomen maaperällä

Eikö olekin jännä, miten alkanutta matkaa ei oikein tiedosta alkaneeksi? Ainakin minun kohdallani on niin. Kenties johtuu siitä, että Suomen sisällä on tottunut matkustamaan niin paljon jukisilla, etenkin tätä Joensuun ja Varkauden väliä. Ainoa huomattava ero verrattuna tavalliseen kotimaan reissuun oli matkatavaroiden koko ja paino.

Ensimmäinen askel seikkailuun ei ollut hirmuisen suuri, mitä nyt eteisen kynnyksen yli. Kuitenkin mieltä ja sydäntä kävi melko raskaasti painamaan pienen kissan silmissä näkyvä, kysymysmerkin muotoinen loiste, johon ei voinut vastata kuin kaihoisalla halirutistuksella. Viimeisten matkajärjestelyjen jälkeen itse matka alkoi, ja kun rakkaani olivat toivottaneet minut junalaiturilta astumaan VR:n vanhaan, klassisen siniseen junanvaunuun, tunsin sisälläni erikoisen sekoituksen pelkoa, rohkeutta, ylpeyttä, ikävää ja jännitystä.

Pikainen taajamajunamatka oli yhtä pehmeä kuin aina ennenkin. Tasainen humina vaivutti minut uneen melko pian, eikä mennyt kauaakaan, kun saavuin jo perille. Asemalaiturilla minut otti vastaan syksyisessä väriloisteessa ilta-auringon kajossa äitini sekä isoveljeni, jotka olemassaolollaan lämmittivät mieltäni; en todellakaan ole yksin, vaikka minne matkustaisin.

Tauko oli kuitenkin lyhyt. Valtaisan kokoinen punainen linja-auto kaartoi Matkakeskuksen pihaan. Astuin kaksikerroksisen maantiekiitäjän kyytiin ja istahdin jatkamaan seikkailua kohti etelää.