The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 41

Aamu alkoi varhain. Kellot soivat jo kuudelta, ja nousin sängystä kuin hypähtäen. Pikaisen aamiaisen jälkeen puin ylleni kevyen mutta mihin tahansa säähän sopivan varustuksen, ja lähdin suunnistamaan kohti Basingstoken linja-autoasemaa. Kadut olivat melko hiljaisia. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta kirpakassa syyssäässä ja kevyt tuuli puhalsi viileää ilmaa suoraan pohjoisesta. Saavuttuani perille jäin odottamaan kyytiäni, joka tulikin paikalle tuossa tuokiossa. Istuuduin ikkunapaikalle tuijottamaan maisemia, joiden ohitse bussi lähti kiitämään kohti pääkaupunkia.

Aurinko suorastaan paahtoi suurten ikkunoiden läpi kivutessaan ylemmäs kohti taivaankannen huippua - välillä mietin olisinko tarvinnut aurinkovoidetta keskellä marraskuuta. Reitti kulki Heathrow'n lentoaseman ohitse, ja oli todella erikoista nähdä valtavien jumbojettien nousevan ilmaan niin kovin läheltä. En hurmoksessani muistanut kaivaa kameraa esiin, ja kyyti jatkoikin matkaa pitkin moottoritietä.

Pian bussi kaartoikin Hammersmithin keskustaan. Kiitin kuljettajaa ja hyppäsin kyydistä. Saman tien kaivoin tablettini karttaohjelman esiin ja lähdin suunnistamaan kohti läheistä kauppakeskusta, johon olin suunnitellut meneväni ensimmäisenä. Löysin etsimäni liikkeen pian ja yliviivasin tuliaislistalta jälleen yhden kohteen. Jatkoin läheiseen ruokakauppaan, ostin Meal Deal -välipalan ja jatkoin temmellystäni pitkin Hammersmithin katuja. Olin katsonut kartalta muutamia kohteita, jotka kiinnostivat minua. Eniten minua kiinnosti vintage-kauppa Old Hat, erittäin hienolaatuisen mutta sopuhintaisen ja nimenomaan miesten vintage-vaatetuksen erikoisliike (yleensä liikkeet keskittyvät ainoastaan naisten vaatteisiin).

Kuitenkin Old Hat oli pettymys. En ole ilmeisesti millään muotoa brittiläisen muotoinen, koska kaikki paidat, takit ja liivit olivat minulle aivan liian isoja, mutta puolestaan esimerkiksi kengät olivat aivan liian pieniä - vaikka liikkeen kokoelma on aivan valtavan hieno ja laaja! Kiitin kuitenkin liikkeen ammattitaitoista ja ystävällistä henkilökuntaa ja jatkoin eteenpäin. Tarkastin seudun kirpputorit ja pari muuta liikettä, mutta jouduin jatkamaan edelleen tyhjin käsin.

Vaihdoin suunnitelmaa oikein olan takaa ja metsästin lähimmän julkisen liikenteen aseman. Kävelin nopsakkaasti Barons Court -metroasemalle, ostin edullisen päivälipun ja lähdin huristelemaan maanalaisella kohti Camden Townia. Puolisen tuntia meni matkaan, mutta samalla sain palautettuani mieleeni viime vuoden lontoonreissulla läpikäymiäni liikkeitä ja katukauppoja.

Saavuttuani perille aloin käymään urakalla läpi kaikkia mahdollisia ikuisten markkinoiden 

puljuja. Ihan kuin edellinen käyntini olisi tapahtunut edellisenä päivänä, koska kaikki samat alueet olivat täynnä samoja kauppiaita - ainoastaan myyntiartikkelit olivat hieman vaihtuneet viime näkemästä. Suuntasin Camden Lockiin sekä Stable Market -ostoskortteleihin, jotka olivat kirjaimellisesti täynnä sekä ihmisiä että kauppatavaraa. Sää vaihteli jatkuvasti, välillä satoi, välillä tuuli melko kovaa, välillä paistoi kuin kesällä konsanaan.

Muutaman kaupan jälkeen onnistuin vihdoin löytämään erään esineen, jonka olin luvannut ennen matkallelähtöäni ostaa ystävälleni! Ei siinä mennytkään kuin kahta päivää vaille kuusi viikkoa, mutta lopputulos ratkaisee aina! Iloisin mielin jatkoin markkinoilla pyörimistä useita tunteja.

Kävin läpi kaikenlaisia kokoelmia, joita ei missään muualla näkisi. Kuitenkin olin jälleen pettynyt - taas kerran etenkin liivien ja kauluspaitojen laajoista valikoimasta ei löytänyt ainuttakaan sopivaa mallia, ei ainuttakaan. Kävin läpi kaikki vaaterekit, vaatekappale kerrallaan rauhassa tutkaillen, mutta ei. Mukaani ei tarttunut yhtään mitään.

Koetin hieman piristää mieltäni syömällä jotain, koska hyvä ruoka, parempi mieli. Otin mix & match -annoksen kiinalaista ruokaa, jonka hotkin miettiessäni seuraavia kohteita.

Ruokailun jälkeen pyörin markkinoilla vielä jonkin aikaa. Oli jännä huomata, miten alueen tunnelma muuttui auringon hitaasti laskiessa horisontin alapuolelle. Pimeys laskeutui hiljaa alueelle, mutta meininki puolestaan tuntui vain ikään kuin kiihtyvän. Musiikkia alkoi soida kovempaa kaikkialla, ihmiset jammalivat pitkin kauppakujia ja markkina-alue muuttui melkoiseksi menomestaksi. Koska en itse löytänyt enää mitään kiinnostavaa, lähdin suunnistamaan jälleen kohti metroasemaa. Halusin vielä käydä keskustassa ennen kuin lähtisin suuntaamaan kohti Hammersmithin linja-autoasemaa, josta kyytini takaisin Basingstokeen lähtisi illalla.

Keskustassa nousin maan alta Oxford Streetillä, joka oli koristeltu todella upealla valaistuksella. Kaikkialla oli led-valoja, valoköynnöksiä ja valopalloja - Bond Streetin aseman kohdalla alkoi yllättäen jopa sataa kevyitä lumihiutaleita, jotka tajusin tekolumeksi vasta muutaman minuutin kuluttua, kun huomasin niiden satavan ainoastaan yhden rakennuksen kohdalla.

Primark puolestaan tuotti minulle yhden pettymyksen lisää. Olin vuosi sitten tutustunut liikkeen "kulttuuriin" ja konventioihin tarjouksien metsästämisessä, mutta ei sieltä yksinkertaisesti löytänyt yhtään mitään - jopa Bathin pikkuruisessa Primark-liikkeessä on enemmän valikoimaa miehille, enkä valehtele yhtään! Siellä miehille oli sentään kaksi erilaista mallia puvun liivejä, kun Oxford Streetin superkaupassa oli yksi. Suorastaan kiihtyneenä kävin koko kaupan läpi kahteen kertaan, mutta jouduin kellonajan vuoksi lähtemään kohti asemaa, että ehtisin ajoissa linja-autoni kyytiin. Shame on you, Primark, shame on you!

Viime kerralla löysin sentään jokusen vaatekappaleen, tällä kertaa jouduin vain tuhahtelemaan naurettaville "onesies"-tyyppisille fleece-haalareille, jotka jostain kumman syystä ovat muodissa miestenkin oloasujen keskuudessa. Pakko kysyä: kuka hemmetti haluaa näyttää kolmevuotiaalta julkisillakin paikoilla? Pitäkööt muotisuunnittelijat idioottimaiset keksintönsä, minä luotan kirppareihin, jotka tarjoavat tyyliä ja laatua.

Matkustin vielä kerran maanalaisella Hammersmithiin ja hakeuduin pysäkille, jolle istuuduin odottelemaan kyytiäni. Lopulta National Express saapuikin. Ensin kyyti kulki jälleen Heathrow'lle, jonka bussiasemalla jouduin odottelemaan noin tunnin verran seuraavaa suoraa kyytiä Basingstokeen. Pieni lepotauko teki kuitenkin terää, olin nimittäin kävellyt päivän aikana jo aikamoisia matkoja.

Toinen National Express -linjuri heitti minut perille takaisin aamuiseen lähtöpisteeseeni, josta raahauduin väsyneenä juomaan kupposen teetä, katsomaan dokumenttia ensimmäisen maailmansodan rintamalta otetuista valokuvista, vuodattamaan ajatuksiani teille, arvon lukijat ja lopulta nukkumaan. Huomenna viimeinen kokonainen vuorokausi Britannian maaperällä. Katsotaan mitä se tuo tullessaan...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 39

Kello soi aamukahdeksalta. Herättyäni meni hetki tajuta asioiden laita: viimeinen aamu Streetin ja koko Somersetin kamaralla. Nappasin aamulääkkeeni ja katsahdin ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla, sää halusi näköjään muistuttaa minua siitä, että ihan vielä en Britanniaa ja sille ominaisita sääoloja ole jättämässä taakseni. Petasin sänkyni ja kasasin kaikki tavarani sen päälle. Yritin ylläpitää jonkinmoista järjestystä, mutta ei siitä kasasta ottanut kyllä selkoa. Aivan hirmuinen keko mustia vaatteita, jonka keskeltä erottui ainoastaan pari viininpunaista pilkahdusta.

Asetin musiikkia soimaan ikkunalaudalle ja otin molemmat matkalaukkuni esille. Tyhjensin nekin kokonaan sängylle ja sen ympäristöön. Sitten asetin nuo kaksi laukkua kannet auki sänkyä vasten ja aloin pohtimaan tavaroiden lastaamista. Otin esille kotona laatimani listan kaikesta pakkaamastani tavarasta ja rupesin lappaamaan vaatekappaleita yksi kerrallaan siististi viikattuna laukkuihin. Ruksin tavaroita listasta sitä mukaa kun niitä sattui käsiini.

Pidin aina silloin tällöin pienen tuumaus- ja juomatauon pakkailupuuhissani ja siten söin aamiaiseni pätkissä. Oli hyvä, että olin varannut paluumatkan lentolippuuni yhden ylimääräisen laukun, koska tullessani matkatavaroiden paino oli melkein täsmälleen 20 kiloa (iso oranssi laukku) ja 10 kiloa (pienempi tummansininen). Olkalaukkuni olin pakannut oranssin sisälle tänne tullessani, mutta koska ostoksia ja tuliaisia oli kertynyt viikkojen aikana niin paljon, oli muutettava sinisen laukunkin paino 20-kiloiseksi ja pakattava käsimatkatavarat olkalaukkuun.

Ahdoin kaikki pienikokoisemmat ja painavammat esineet siniseen laukkuun, kun taas oranssiin pakkasin mahdollisimman paljon tilaavieviä, kevyempiä esineitä. Runsaan parin tunnin kuluttua pakkausurakka oli vihdoin valmis, olin ruksinut listastanikin kaikki tuomani tavarat - sekä tietty kirjannut ylös täältä mukanani lähtevät uudet esineet ja asiat. Kävin läpi vielä kaikki sängyn- ja pöydänaluset, pöydät ja tuolit. Kaikki oli kasassa.

Pakkausproseduurin jälkeen oli hyvä pitää pieni hengähdystauko. Junan lähtöön oli vielä monta tuntia aikaa, joten päivä ja iltapäivä kuluivat vain rennon oleskelun parissa.

Puoli viiden maissa päätimme käydä vielä paikallisessa The Bear Inn -majatalossa syömässä Streetin seikkailuni päättymisen kunniaksi - etenkin koska kyseinen majatalo tarjosi aina halpoja lounasannoksia lauantaisin. Tilasin itselleni oikein kunnon lasagnen salaatilla, jälkiruoaksi päädyin valitsemaan mangosundae-jäätelöannoksen.

Astuessamme ulos ravintolan ovista ulkona taivaalla poksahti näyttävä ilotulitus kylän toiselta laidalta. Keskiviikkona olleen juhlapäivän jälkeinen lauantai oli kuulemani mukaan viikon kohokohta ilotulitteiden kohdalla. Sattuma oli kuitenkin hauska, ikään kuin kyläkin tahtoi toivottaa minulle hyvää matkaa uuteen seikkailuun omalla tavallaan.

Kuuden jälkeen Samin äidin puoliso Mark saapui hakemaan minua. Sanoin isäntäväelle vielä kerran kiitokset ja heipat - kiitos, Linda ja Sam! Ilman teitä ei tästä harjoittelusta olisi tullut mitään. Mark kyyditsi minut kaikkialle ulottuneen pimeyden keskellä Castle Caryn asemalle, joka toi heti mieleeni muistoja saapumispäivästä. Tulostelin junalippuni automaatista, hyvästelin Markin ja jäin odottamaan jälleen First Great Western -yhtiön junaa. Puiden takaa näkyi aina muutaman minuutin välein rakettien väriloistetta tähtitaivasta vasten.

Pian juna saapuikin ajallaan. Rahtauduin laukkujeni kanssa kyytiin, asetin laukut paikoilleen ja kävin istumaan minulle varatulle paikalle ja huokaisin hiljaa itsekseni. Ensimmäinen etappi saavutettu - ja heti kiitämässä kohti toista.
__________________ 

Juna pysähtyi samalle asemalle kuin saapumispäivänäkin eli Readingiin. Siellä tutkailin aikatauluja ja kyttäsin omaa junaani. Onneksi täällä päin on nykyään käytössä erittäin hyvin toimivat interaktiiviset, kosketusnäytölliset aikataulupäätteet, joiden avulla löytää oikealle laiturille helpommin. Oma junani oli lähdössä parinkymmenen minuutin kuluttua laiturilta 1 eli aseman täsmälleen toisesta päästä. Lähdin raijaamaan tavaroitani hissiltä toiselle, kunnes vihdoin saavuin ykköslaiturin äärelle. Siihen saapuikin pian odottamani juna, joten kapusin kyytiin.

Istuttuani alas matkustajille yllättäen kuulutettiinkin, että kyseessä oleva juna oli poikkeusaikataulujen vuoksi eri suuntaan lähtevä, joten siirtykää laiturille kaksi. Tein työtä käskettyä ja siirryin junasta toiseen. Kun laskin laukkuni penkille, mietin, että jotain puuttui. Samassa tajusin, että sininen laukku oli unohtunut toisen junan matkatavaratelineeseen penkkien yläpuolelle! Sydämeni jätti pari lyöntä väliin. Samassa sinkosin itseni takaisin toiseen junaan hakemaan laukkua, joka onneksi oli yhä paikallaan. Aikaa ei ollut ehtinyt kulua edes minuuttia, joten selvisin säikähdyksellä. Noin viiden minuutin odottelun jälkeen se oikea juna, jossa itsekin kaikkine tavaroineni istuin, lähti kohti Basingstokea.
__________________

Basingstokeen saavuttuani suuntasin suoraan uloskäynnille, jonka luona puolisoni perhetuttu Steve odottikin minua aiemmin sopimamme mukaisesti. Nappasimme asemalta taksin hänen asunnolleen, joka osoittautui oikein rauhalliseksi ja mukavaksi majapaikaksi, aivan kuten Lindan ja Samin kämppä Streetissä. Niinpä asetuin mukavasti aloilleni, nautin kupin teetä ja jäin suunnittelemaan huomista - tämä suunnilleen Joensuun kokoinen kaupunki vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!
__________________

Once again I want to thank Linda and Sam, Sam's dear mother Katrina and her family and Sam's grandparents Billy and Bobby.
Without you this trip would not have been a true adventure filled with the warmth of a loving family. All the hospitality you have shown me, all the luxuries you shared with me and all the experiences you guided me to go through and enjoy - I will never forget them.
I will meet you again one day, and until then - have a nice rest of the year, a happy Christmas, everything nice, cheers and cheerios!

From the bottom of my heart, thank you.

  

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 1

Hämärän ja kaiken järkevyyden rajamailla tasapainottelu on aina yhtä mielenkiintoista. Mielikuvien loputtomalta tuntuva sarja muuttaa jatkuvasti muotoaan erikoisista kaleidoskooppinäkymistä liiankin todellisilta vaikuttaviin tuntemuksiin, joista ei ole edes varma, millä aistilla niitä tulisi havaita. Kuitenkin unimaailman eksoottisen maailman rikkoo kaikkien muiden aistimuksien ylitse porautuva äänekäs piippailu, jota säestää järkyttävältä kuulostava, hyllyn kovaa pintaa vasten jyrähtelevä värinähälytys.

Herättyäni todellisuuteen joudun miettimään useammankin kerran: mistä oikein on kyse? Missä minä edes olen ja miksi minut herätettiin keskelle pimeyttä? Katsahdan kännykän sokaisevan kirkasta valoa hohtavaa näyttöä ja totean, että kello on neljä aamulla. Etsin valonkatkaisijan ja raahaudun sängystä noustuani kylpyhuoneeseen. Pirskotan kasvoilleni jääkylmää vettä. Kavahdan tuon aineen kosketusta kuin sähköiskun saaneena mutta samalla nautin siitä, kuinka se tuo minua joka sekunti lähemmäs todellista maailmaa. Nostan katseeni ja kohtaan nuutuneen näköisen hahmon peilissä. Hymähdän huvittuneena. Tuon näköisenä maailmalle, suureen seikkailuun. Noh, kerta se ensimmäinenkin.

_____________________________

Normaalisti pääkaupunkiseudun liikenne on aina ruuhkaista ja levotonta, mutta tänä aamuna kehätietkin ovat yhtä autioita kuin pienen kunnan kyläraitti keskellä yötä. Kuitenkin heti seuraavalla etapilla suorastaan kuhisee elämää. Ihmisiä kulkee ryhmissä, pareissa tai pelkästään matkatavarat seuranaan. Lasken itseni osaksi viimeksi mainittua ja siirryn Norwegianin lähtöselvitysautomaatille. Tulostan lentolippuni sekä tarran isompaa matkalaukkuani varten. Luovutan ruumaan menevät tavarani lentoyhtiön huolehdittavaksi ja suunnistan suoraan kohti turvatarkastusta.

Selvittyäni metallinpaljastimista etsin katseellani lähintä kahvilaa tai ravintolaa. Silmiini osuu kahvio, josta nappaan hintatason vuoksi hieman hammasta kiristellen kolmiovoileivän ja jääteen. Onneksi jälkimmäinen maistuu erittäin hyvältä, kyllä kelpaa huuhtoa aamun lääkkeet alas moisella

Välipalan jälkeen jään tuijottelemaan nousevaa aurinkoa hetkeksi. Sää vaikuttaa hyvältä, mikä osaltaan vähentää lentojännitystä. Hiimailen jonkin aikaa terminaalissa kansainvälisellä maaperällä, niin sanotulla no-man's-landilla. Tarkkailen ohi kiiruhtavia ihmisiä ja kuuntelen maailman eri kielistä muodostuvaa loputonta äänivirtaa. Havahdun lopulta vilkaisemaan kelloa, nappaan matkalaukkuni ja suuntaan kohti passintarkastusta ja porttia 34. On aika jatkaa seikkailua eteenpäin.

____________________________

Lentokoneeseen pakkautuu mukanani kymmeniä ihmisiä. Henkilökunta toivottaa hymyillen hyvää huomenta ja neuvoo eteenpäin ihmisvirrassa. Kaikki antavat toisilleen ystävällisesti tilaa ja auttavat nostamaan matkalaukkuja säilytyslokeroihin. Tunnelma on rento, eikä lähtöä viivästytä kukaan myöhästelijä. Aurinko luo lämpimät säteensä viereisen istuimen selkänojalle. Harmi, etten tällä kertaa saanut ikkunapaikkaa.

Kapteeni toivottaa kaikille hyvää matkaa ja nostaa koneen pehmeästi ilmaan. Totean hiljaa itsekseni, että hyvä matka tästä taitaa tullakin, koska korviini ei tällä kertaa koske

____________________________

Perillä on kuuma! Minä olen varustautunut kylmään meri-ilmastoon, ja täällä on näin aamusella ulkona noin 20 astetta lämmintä - puhumattakaan Gatwickin lentoaseman sisätiloista. Ilma on tunkkaisempaa kuin Kuopion Musiikkikeskuksessa Animeconin aikaan. Noudan matkatavarani ja lähden raahautumaan kohti junalippuautomaattia. Jonottaessani kuulen yllätyksekseni tutun suomalaisen äänen takaani. Kas, Ismo Leikola. Naurahdan, koska mieleeni muistuu heti tämä videopätkä.

Noudettuani junaliput saan kuulla, että voin valita nousevani myös tuntia aikaisemmin lähtevään junaan ja niinpä päätänkin pitää ensimmäisen taukoni Readingissa, koska ruuhkaisella lentoasemalla on hankala rentoutua paussille - ja koska matkatavaroiden säilytys on täällä pirun kallista. Nappaan junaliput ja suuntaan laiturille 3.

First Great Western kuljettaa minut Readingiin. Olen järkyttävän väsynyt, etenkin painavien laukkujeni kanssa. Paikan päälle saapuessani etsiydyn infotiskille kuulemaan, että asemalla ei ole matkatavarasäilytyslokeroita. Onneksi kohtelias infosetä kertoo, että parin korttelin päässä on The Bag Shop, hakeudu sinne. Lähden valumaan nälissäni kohti keskustaa.

Löydän lopulta The Bag Shop -liikkeen ja jätän tavarani sinne. Liikkeen pitäjä ottaisi normaalisti viisi puntaa per vuorokausi, mutta koska sanon olevani vain tunnin varikkopysäkillä hän naurahtaa ja käskee vain jättämään laukut ja menemään kupposelle, olen sen näköinen että tarvitsen sitä. "Just give me three quid and it'll be sorted."

Kierrän nurkan taakse Munchees-nimiseen ravintolaan. Halvan pikalounaan jälkeen ulos astuessani tajuan, kuinka kaunis Readingin keskusta oikeastaan on. Nälkäisenä olin putkinäköisenä vain kiitänyt eteenpäin katsomatta sivuille muualla kuin suojateiden kohdalla. Noudan laukkuni kiitollisena, toivotan myyjälle erittäin hyvää päivänjatkoa ja palaan asemalle odottamaan seuraavaa junaa.

____________________________

Matka jatkuu yhä unisissa tunnelmissa. Ohi vilisee loputtomiin harmaata mutta samalla kaunista Englannin maaseutua. Pian juna saapuukin perille pienelle, kenties sympaattisimmalle pikku asemalle nimeltään Castle Cary. Enää olisi vain yksi matka määränpäähäni, mutta joudunkin paikallisista bussiaikatauluista toteamaan, että edellinen bussi lähti 6 minuuttia ennen junan saapumista ja että seuraavaan olisi noin kaksi tuntia. Hetken aikaa hiljaa mutistuani istahdan alas tuijottamaan rauhallista maisemaa ja kuuntelemaan musiikkia, eipä tässä muukaan auta. Onneksi sää on lämpötilaltaan juuri sopiva ja tunnelma erittäin rento.

Parin tunnin odottelun jälkeen joudun seisoksimaan vielä noin puoli tuntia hieman ymmälläni. Linja-autoa ei näy, vaikka myöhemmin toiseen suuntaan lähtevä bussi huristaa pysäkin ohitse. Päivittelen hetken aikaa salaperäistä myöhästymistä paikallisen kaulahuivia neulovan taksikuskimummelin kanssa (taksifirman nimi: Mum's), ja ainoaksi järkeväksi selitykseksi hän toteaa, että bussi on todennäköisesti hajonnut.

Lopulta linjuri onneksi kaartaa aseman pihaan. Ilahdun näkemästäni ja kyhnytän väsyneenä kyytiin kuuntelemaan koulupukuisten teinien juttuja, jotka voisivat hyvinkin olla englantilaisen saippuaoopperan käsikirjoituksesta. Kuski paljastaa matkan aikana myöhästyneen auton todellakin hajonneen, ja jos minulta kysytään, ajoi pikkiriikkisillä teillä runsaasti ylinopeutta pysyäkseen edes jotenkin aikataulussa.

____________________________

Saavuttuani Streetin kirjaston eteen pysähdyn hetkeksi vain katselemaan kauniin pikkukaupungin rakennuksia ennen kuin lähden kulkemaan viimeiset 500 metriä jalan. Jokaisella askeleella tunnen jännityksen nousevan, mutta samalla paikkakunnan yllä leijuvan ihanan rauhallinen tunnelma saa minut ajattelemaan jo tässä vaiheessa matkaa, että täällä voisi vaikka asuakin. Astuessani sisään ystävieni asuntoon lasken raskaan kuorman käsistäni, huokaisen helpotuksesta ja pääsen saman tien naurahtelemaan itsekseni Ismo Leikolan viisauksille Englannista.

Vihdoinkin perillä.