The Kirjasto-Urho VII - Eri aikojen erikoisuuksia

On se elämä sitten monitahoista.

Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.

Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.

Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.

Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.

Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.

Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).

Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.

Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.

Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.

Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...

Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________

Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?

The Kirjasto-Urho VI

Toukokuu. Vastahan vuosi alkoi. Ja nyt näkyy jo kukkia etupihalla ja jääkiekkoa telkkarin ruudulla. Eipä siinä, kukat ovat kauniita ja jääkiekko viihdyttävää.
Edellisestä suoraan uraani liittyvästä postauksesta tulee kymmenen päivän päästä täyteen 9 kuukautta. Ikään kuin jonkin asian odotusaika olisi tulossa...tai jotain.

Minusta ei ole kuulunut mitään, mikä on miltei häpeällistä, mutta on siihen toki syynsä. On vain ollut niin hirmuinen kiire. Koulutehtäviä toisensa perään, kaikki hoidettava jonkinlaisella tietokoneella tai muulla vastaavalla päätteellä. Ei moisen ääreen enää lukemattomien työtuntien halua istua kirjoittamaan enää mitään, vaikka kuinka luovaa naputtelua rakastaakin. Jossakin menee raja.

Mutta on tässä edistyttykin. Lähtiessäni viime syksynä Englannin-ristiretkelleni aloitin samalla informaatiotutkimuksen aineopinnot, jotka aluksi olivat pelottaneet minua. Etenkin kirjatentit. Onneksi niissä saikin kaikissa pitää tenttimateriaalin vierellään ja tarkistaa kirjasta tärkeät nimet tai teorioiden pääkohdat.

Ja mihin nyt sitten onkaan tultu? Ainoatakaan tenttiä minun ei ole tarvinnut uusia ja arvosanojen tasokin on pysynyt haluamallani tasolla. Eilisiltana palautuslaatikkoon kolahti viimeinen lähdemateriaalia tarvitseva kirjoitustehtävä, jonka arvostelua odotellessa tarvitsee kirjoittaa kyseiseltä PR-viestinnän kurssilta enää oppimispäiväkirja sekä koko uraan liittyvän asiantuntijapäiväkirjan versio 2.0.

Sitten se kaikki on ohi. Minun ja minkä tahansa kirjastovirkailijan tai kirjastonhoitajan viran välissä on enää tutkinto-nimikettä kantavan paperin hankkiminen, ja ilman moistakin voisi olla mahdollisuus päästä jo jonnekin - niin kuin itse asiassa olenkin jo päässyt. Ensi kesänä minut ottaa lämmöllä jälleen kerran huomaansa pariksi kuukaudeksi tuttu ja turvallinen Siilinjärven kunnankirjasto.

Työhakemuksia olenkin tullut viskoneeksi ympäri Suomea pitkin kevättä. Jopa Aalto-yliopiston kirjasto otti minut työhaastatteluun tiukan seulan läpi yli kahdensadan hakijan joukosta, mikä on itsessään jo ylpeyden aihe.

Eli asioihin on tullut edistystä. Minä olen oikeasti kehittynyt, saanut asiantuntemusta, astunut suuria askelia lähemmäs sitä laman keskellä utopialta kuulostavaa työelämää. Jopa opettajat kutsuvat avoimen puolella meitä opiskelijoita asiantuntijoiksi. Jo mainitsemani kirjoitelma eli asiantuntijaprofiili onkin portfoliomainen, ansioluettelonkin liitteeksi sopiva teksti, jota tehdessä opiskelijan on tarkoitus kartoittaa osaamistaan, reflektoida oppimiaan asioita ja tekemäänsä työtä, määritellä oma asiantuntijuutensa. Kuulostaa joka kerta hienommalta kuin pelkästään tuilla elävän opiskelijan titteli.

Mutta liikaa ei kannata iloita ennen kuin kaikki on lopullisesti varmaa. Nyt vain yhtä tasaisesti ja varmasti askel kerrallaan, ei liian suuria loikkia. Eivät ne kirjat sieltä hyllystä karkaa. Ja jos karkaavat, on tulevaisuudessa minulle ainakin luvassa töitä - saada ne kirjat kiinni ja järjestyksessä takaisin paikoilleen.
_________________________

Kuulen sen jälleen./
En kutsua kevään,/
vaan rakkaan työni.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 42

Ilmeisesti eilinen päivä oli ollut melko väsyttävä, koska heräsin vasta tasan kahdeltatoista, kun Big Benin kellojen sointi kaikui olohuoneen puolelta television toistamina (ei aavistustakaan mistä ohjelmasta oli kyse). Nousin ylös todella hitaasti, jälleen kiittäen itseäni siitä, että olin venytellyt kunnolla ennen nukkumaanmenoa edellisiltana - paikkani olivat yhä hitusen jumissa, enkä halunnut edes tietää, kuinka jumissa olisin ollut ilman venytyksiä.

Vaan jälleenpä pääsivät Britannian sääolot sanomaan minulle ähäkutti. Suorastaan masentavan sateinen ilma pakotti minut pelkistämään viimeistä kokonaista vuorokautta, jonka viettäisin tällä maaperällä tämän seikkailun aikana. Olin alun perin kaavaillut viettävän tämän päivän kulkien ympäri Basingstoken puistoalueita, istuskellen rauhassa kauniissa maisemissa ja napsien paljon valokuvia, mutta eipä tuo harmaus kovin houkuttelevan näköiseksi tee juuri mitään paikkaa tässä maailmassa.

Mutta on sadesäässä hyvätkin puolensa. Lähtiessäni kaupungille hoitamaan viimeisiä tuliaisostoksia sekä tulostamaan puuttuvaa matkalippua kohtasin jälleen sateen raikastaman ilman, joka yhdellä hengenvedolla auttaa matalapaineen keskellä uinuvalta tuntuvaa mieltä heräämään; keuhkoissa saakka viileältä tuntuva ilma antoi keholleni sysäyksen, joka auttoi laittamaan jalkaa toisen eteen sateenvarjonkin alla. Suunnistimme Steven kanssa ensimmäisenä kirjastolle, jotta tulostamatta jäänyt lippu ei jäisi millään tavoin viime tinkaan.

Tässä kohtaa minun on jälleen kerran pakko sanoa, että ainakaan Englannin kreivikuntien yleisissä kirjastoissa ei ole otettu huomioon alueen ulkopuolella asuvia asiakkaita, koska ilman Steven kirjastokorttia en olisi voinut tulostaa yhtään mitään. Jos olisin halunnut itselleni kortin, mikä on mahdollista, minulla olisi pitänyt olla jonkinlainen kirjallinen todiste siitä, että asuin edes väliaikaisesti jossain paikallisessa osoitteessa, eikä kuuden viikon ajalle ihan osoitteenmuutoksia ruveta tekemään. Lisäksi olosuhteista päättelin myös, että kirjastojen määrärahat ovat aivan yhtä niukat kuin Suomessa; kaikilla asiakaskoneilla oli tuo kirottu Internet Explorer -selain, eikä mitän muuta, ja vieläpä vanhentunut versio! Oli erittäin vaikeaa saada kaivettua e-lippu esille kyberavaruuden sopukoista, koska Google Drive ja IE eivät oikein tule toimeen keskenään. Sain kuitenkin monen mutkan kautta lipun viimein tulostettua, mikä oli pääasia.

Kirjaston (jota ei muuten kutsuta täällä nimellä Basingstoke Library vaan Discovery Centre) jälkeen jatkoimme tutkimaan muita Festival Place -ostoskeskuksen liikkeitä. Yksi kerrallaan löysin etsimiäni tuliaisia ja viivasin niitä yli mielessäni olleelta ostoslistalta. Muutaman tunnin kuljeskelun jälkeen Steve lähti suunnistamaan takaisin asunnolleen, mutta itse jatkoin ostoksia valtavassa ostoskeskuksessa vielä jonkin aikaa. Kaikki paikat oli koristeltu joulukuusilla ja -valoilla, kaikki kaupat täynnä lahjaehdotuksia ja alennuksia - jotka lopulta tulevat olemaan vielä edullisempia hintoja joulun jälkeen.

Suomi mainittu!

Näitä liukuportaiden ja hissien yhteydessä olevia merkintöjä on aina ihan kaikialla.

Illan pimetessä alkoi nälkäkin muistuttaa olemassaolostaan. Pysähdyin hyödyntämään yhtä kauppakeskuksen asiakkaille tarkoitettua interaktiivista infotaulua, josta pystyin tarkastelemaan läheisiä ravintoloita ja niiden tarjontaa. Päätin suunnistaa Ed's Dineriin, joka oli kauppakeskuksen toisessa päässä. Ravintola oli oikein kunnolla amerikkalaisen diner-ravintolan mukainen paikka, jossa soi rock-klassikoita - pöydissä oli jopa pikkuruiset jukeboxit, joista asiakkaat saivat päättää mitä paikassa soi ja hinta biisipäätökselle oli vain 20 pennyä!

Otin kunnon "Original"-nimellä kulkeneen aterian, joka oli oikein makoisa. Hintakaan ei ollut paha, pääsin halvemmalla kuin vaikkapa Amarillossa ja palvelukin oli erittäin hyvä.

Kyllä tätä mielellään söi samalla kun taustalla soi Little Richardin Long Tall Sally. 

Aterian päälle kiertelin ja kaartelin vielä siellä täällä, kunnes vihdoin totesin löytäneeni kaikki etsimäni tuliaiset ja suuntasin takaisin asunnolle pimeyden ja sateen halki. Asunnolla kupponen teetä sekä makoisaa mansikkalakritsia, sitten pakkaamaan tuliaiset kunnolla ja nukkumaan. Huomenna pitää olla ajoissa liikkeellä, jotta kaikki menee niin kuin olen suunnitellut.

Kotiin pääseminen tuleekin olemaan se kaikista suurin seikkailu, johon olen valmistautunut jo tänne saapumisesta saakka.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 40

Oli ihana herätä jälleen ilman minkäänlaista herätyskelloa - ikkunasta suoraan kasvoihini paistanut aurinko ajoi minut ylös, mutta ilman suurempaa kiirettä. Sunnuntai. Lepopäivä. Aamiainen tuli nautittua rauhassa katsoen televisiosta Britannian sotaveteraanien ja sodissa menehtyneiden kunniaksi pidettävää suurseremoniaa. Suorassa lähetyksessä Englannin kuningatar ja muut kuninkaalliset, pääministeri, muut suuret poliitikot ja lukemattomat muut kävivät laskemassa seppeleet sodissa kaatuneiden muistomerkille Lontoossa. Ihan hyvä, etten ollut varannut tätä päivää Lontooseen matkustamista varten, olisin saattanut jäädä jumiin liikenteessä ja kaiken lisäksi olisin missannut seremonian.

Viime viikot Somersetissäkin näin kaikkien kulkevan punainen unikonkukka rinnuksissaan kaatuneiden muistoksi. Juuri tämä aika vuodesta on joka vuonna omistettu sotien uhreille; tuotot unikonkukka-koristeista menevät hyväntekeväisyyteen. Muistojuhlat huipentuvat juuri tähän sunnuntaihin tänä vuonna.

Seremonian jälkeen Steve lähti näyttämään minulle Basingstoken keskustaa. Tämä kaupunki on suorastaan ihastuttava. Juuri sopivan kokoinen, väkiluvultaan verrannollinen Jyväskylään ja Joensuuhun. Palveluita kuitenkin on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän. Erikoisliikkeitä aivan joka sorttia ja lukuisia, valtavia kauppakeskuksia, kulttuurikeskuksia ja niin edelleen. Lisäksi kaupungissa on ihania puistoja rauhallisia hetkiä varten. Nappailin kuvia sieltä täältä, mutten pysty niitä nyt lataamaan tähän, koska kameraani ei saa kiinni tablet-laitteeseeni.

Pyysin Steveä ohjaamaan minut paikalliseen kirjastoon, koska minun piti tulostella varmuuden vuoksi matkalippuja seuraavia päiviä varten - ei voi olla aivan varma suostuvatko kaikki bussiyhtiöt lukemaan e-lippuja laitteiden ruuduilta. Kirjastossa en olisikaan pystynyt tulostamaan mitään ilman Steven paikallaoloa, koska moiseen olisi jälleen vaadittu kirjastokortti. Minusta on perin omituista, ettei suurissakaan kirjastoissa ole kaikille vapaita yleisökoneita. Tulosteiden maksullisuus minua ei haittaa, mutta että moiseen pitäisi olla ihan osoite Britanniassa? Sain kuitenkin liput tulostettua, joten lopputulos ratkaisee asian, palvelu oli joka tapauksessa ensiluokkaista, kuten kirjastoissa aina kuuluukin olla.

Erkanin oppaastani joksikin aikaa ja shoppailin keskustassa muutaman tunnin ajan, mutta koska oli sunnuntai, aivan kaikki kaupat eivät olleet kovin kauan auki. Noh, huominen ja tiistai on vielä aikaa ostoksille.

Illalla kello seitsemältä Steve vei minut paikalliseen konserttisaliin kuulemaan muistojuhlan kunniaksi järjestettyä konserttia, josta vastasi Basingstoken sinfoniaorkesteri. Pääsin vieläpä opiskelijahinnalla, ihanaa, että hyväksyivät suomalaisenkin opiskelijakortin! :)

Konsertti oli upea. Koristeluteemana oli punainen unikonkukka, paikalla oli varainkeräilijöitä sekä paikallisia sotaveteraaneja pukeutuneina seremoniallisiin univormuihinsa. Keskikokoisessa auditoriossa pääsi parhailta paikoilta kuulemaan upeita sävelmiä viimeisen sadan vuoden ajalta sekä jopa sovituksia kuorolle ja orkesterille Mozartin teoksesta Requiem. Klassikoiden seassa oli muitakin suuria nimiä, kuten Strauss. Lavalle nousi välillä kirkkaasti korkealta laulava oopperasopraano sekä ihastuttavalla lauluäänellä sotien aikaisia brittiläisiä tunnelmannostatuslauluja: Smile, smile, smile! Illan loppuhuipennus oli todella vaikuttavan sävellyksen esittäminen encorena: vuoden 1969 elokuvan The 633 Squadron tunnussävelmä, jonka voi kuunnella tämän linkin kautta.

Konsertin jälkeen suorimme tiemme takaisin Steven asunnolle, illalliseksi soijabolognesea, jälkiruoaksi tuoreilla englantilaisilla mansikoilla höystettyä mansikkajogurttia sekä suomalaista Pandan luomulakritsia! Huomenna olisikin luvassa aikainen aamu, koska bussini Lontoon megalomaanista ostosreissua varten lähtee klo 8.05.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 26

Tähän mennessä blogimerkinnät ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia, mikä todistaa, että seikkailu on ollut mukava. On kuitenkin otettava realismin (en puhu nyt kirjallisuuden lajista) peili käteen ja katsottava siihenkin, tuijotettava todellisuutta suoraan silmiin. Romantiikka tekee sokeaksi, ja moinen puree suoraan omaan nilkkaan.

Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.

____________________

Että sitä osaakin väsyttää, vaikkei ole tullut tehneeksi kovin paljoa. Onneksi aamuun oli talviaikaan siirryttäessä lisätty yksi tunti, jotta sai itsensä hereille hieman helpommin ilman pommiin nukkumisen oloa. Aamiaisen ja aamutoimien jälkeen olikin sitten napattava tenttikirja käteen ja ruvettava lukemaan. Lisää luetteloinnissa esiintyviä entiteettejä, joihin kuului muun muassa teokset, niiden ekspressiot ja manifestaatiot sekä yksittäiset kappaleet.

Että osaa tällä kertaa olla puuduttavaa. Niinkin puuduttavaa, että vaikka onnistuin saamaan teoksen luettua iltapäivään mennessä kokonaan loppuun, olin suorastaan aivokuollut.

Ulkona oli melko kirkasta, joskin harmaata, tuuli puhalteli puuskittain ikkunan takana. Silti ei tehnyt mieli lähteä ulos. Aamiaisen jälkeen sitä ei ollut oikein syönyt mitään, mutta ei tehnyt mieli syödäkään. Ei tehnyt oikein mieli tehdä mitään. Mikäs tässä nyt oikein oli?

Sitten aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mistä oli kyse. Koti-ikävä. En ole koskaan ollut näin kauan poissa kotoani yhtäjaksoisesti, varsinkaan vieraassa maassa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut soittaa, että hei, lähdetkö ulos kävelylle tai tuletko meille hengailemaan, on sunnuntai, relataan. Ei ketään. Tai olisinhan voinut soittaa, mutta eipä tuolta melkein kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päästä lähdetä ihan noin vain sunnuntaikävelylle.

Veri vetää takaisin kotiin, mutta miksi? Olenhan matkalla, eikö niin? Lomalla - - ahah, siinäpä se. Tämä ei ole lomaa. Tämä on arkea, jota vietetään tuntemattomassa ympäristössä rajoitetuilla puitteilla. Saatan olla kaukana normaalista arkiympäristöstä, mutta en minä arjen velvoitteilta pakoon pääse. Enkä nyt puhu mistään kotitöistä, moiset ovat oletusarvoista elämistä, olit missä tahansa. Nyt puhun koulutuksesta, opiskelusta, kasvamisesta, oman elämänsä asioiden hoitamisesta. Tentteihin lukeminen on yksi noista asioista.

Töiden paras puoli useimmissa tapauksissa on se, ettei niitä tarvitse raahata kotiin. Opiskelu etenkin yliopistotasolla kuitenkin on akateemisen taakan kanssa elämistä joka päivä, aamusta iltaan. Se tarttuu kynsillään paitani helmaan ja roikkuu siinä, matkustin minä missä tahansa. Se ei hellitä, ennen kuin opintopisteet ja tutkinnot ovat plakkarissa. Ja niihin on vielä pitkä matka.

Mietin kaikkea tätä melkein koko illan tuijottaen silmät lasittuneina tabletin näyttöä, josta hohkasi kasvoilleni kylmää valoa. Minulla meni pitkään tarttua itseäni niskasta kiinni, tunkea itseni kylpyhuoneeseen, antaa suihkun herättää huonoista lukuasennoista jumahtaneen kehoni ja sitten koettaa keksiä, mitä tässä oikein tekisi. Ei enempää opintoja, koska niistä on saanut tänään tarpeekseen. Ruokaa, kenties. En jaksa tehdä mitään, joten se on tänään takeaway.

Kävelin keskustaan ja nappasin tutuksi tulleesta ravintolasta pikaisen annoksen vähän sitä sun tätä. Astellessani takaisin asunnolle kuulin satunnaisia ilotulitteiden vihellyksiä ja poksahduksia. Täällä päin ei ole moinen yhtä rajoitettua kuin Suomessa, etenkään koska marraskuu ja perinnejuhlat lähestyvät. Jatkoin hiljaisena edelleen asunnolle ruoka-annos kädessäni ja kämpän avaimet toisessa.

Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.

Jos vain pääsisi nyt saunaan.

Suomessa tullut jo lunta. Täällä ei ilmeisesti ihan vielä.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 23

Eipä tässä tarvitse paljoa suomalaisten lukijoiden näitä ilmoja kadehtia, koska tulee se talvi hiljalleen tännekin päin. Lunta tai räntää en vielä ole nähnyt, mutta piru vie tässä kosteassa ilmastossa harmaina päivinä on kylmä sisällä! Kiskaisin villasukat tiukemmin jalkaan ja nappasin lämpimän fleece-oleskelutakkini sängyn päältä. Katsoin ulos, eikä oikein kiinnostanut lenkille lähtö tänään. Eipä siinä, olihan tuota viikon päästä pidettävään tenttiinkin aloitettava joskus lukemaan.

Aamiaisen jälkeen päivittelin pitkään Internetin ihmemaailmassa otsikoituja tapahtumia maailmalta, etenkin koto-Suomesta. Koko päivä tuntui valuvan lörsäämiseen, koska en saanut juuri mitään aikaiseksi. Olivat kyllä jalatkin pienen levon tarpeessa, koska olin kahden edellisen ostospäivän aikana kulkenut yli 40 000 askelta suuntaan jos toiseen.

Iltapäivän tienoilla sain tartuttua itseäni niskasta ja tenttikirjaa selkämyksestä kiinni ja aloin tutustumaan hieman tarkemmin jo aikaisemmin luennoituun bibliografiseen valvontaan. Kyseessä oli siis motiivit kirjastoluetteloinnin takana, ei sinällään vaikeaa, mutta todella hankalasti muotoiltua tekstiä - tällaisia nämä tutkijat tuppaavat olemaan: niin hekumoissaan tutkivat aiheitaan, etteivät osaa kirjoittaa niistä selvästi ja simppelisti.

Parin tunnin kuluttua olikin jo aika hieman laittautua, koska kutsu oli käynyt jälleen Samin äidin luokse illalliselle. Kävelimme hieman tihkua kovemmassa sateessa kylän toiselle laidalle, ja meitä tervehtivätkin jo ihanat tuoksut keittiöstä sekä lämpimät sanat talon emännältä.

Tänä iltana oli vuorossa englantilainen perinneruoka nimeltään Toad in the hole. Se oli ikään kuin Yorkshire pudding -taikinaan leivottuja englantilaisia maalaismakkaroita, jotka maistuivat bratwurstilta. Oikein ihanaa. Moisen kanssa tarjottiin perunasosetta sekä keitettyjä papuja, jälkiruoaksi olikin sitten butterfly cake -kuppikakkuja, makoisia muffinssitaikinasta tehtyjä leivonnaisia, joiden päällä oli kermaa ja perhosen siiviksi muotoillut suikaleet taikinaa. Kuorrutteena kerman alla oli myös makeaa marjahilloa.

Illan päätteeksi meidät heitettiin (onneksi) aivan täysimahaisina takaisin kämpälle. Laitoin kameran, soittimen ja tablettini laturiin, sillä seuraavana aamuna puoli yhdeksältä lähtee kyyti Bathiin.
Seikkailu viktoriaanisen ajan naimakauppamarkkinoiden kultakaupunkiin, jossa on roomalaisia kylpylöitä...Saa nähdä mitä siitä tulee. Ainakin sadetta on luvattu, mutta hei: nyt ollaan Britanniassa.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 15

Täälläkin alkaa pikkuhiljaa ilma muuttua kylmemmäksi. Varsinkin asunnon sisällä tuntuu erittäin viileältä, koska ilma on niin pirun kosteaa verrattuna Suomen oloihin. On kuin oleskelisi koko ajan järven rannalla mökillä, siellä aivan kaikki tuntuu aina kostealta ja kylmältä, niin vaatteet ja lakanat kuin kaikki paperi- ja pahvipakkauksetkin. Säätietojen mukaan ilman kosteusprosentti onkin koko ajan sata prosenttia tai ihan pikkuisen alle.

Tämä keskiviikko alkoi aikaisella kauppareissulla Lidliin. Eipä ollut valikoima kovinkaan erilainen suomalaiseen kyseisen ketjun liikkeeseen nähden, joskin tietynlaiset kulttuurisidonnaiset tuotteet ovat oma lukunsa - ei ollut ruisleipää, ei. En antanut moisen lannistaa minua, vaan ostin uunituoreen ciabattan sekä pippurireunaista meetvurstia (joka tosin oli pelkästään porsaan lihaa; täällä ei saa syödä hevosia) ja päälle herkullisen näköisiä omenoita. Hintaluokka oli aivan samanlaista kuin kotonakin, varsinkin tarjoustuotteiden kohdalla. Liukuhihnoja myöten kaikki tuntui niin samanlaiselta, että kassan sanoessa "Good morning" mietin hetken, että miksi tuo oikein puhuu englantia, tietääkö hän minun olevan englannin opiskelija.

Aamun ostosmatkan jälkeen söin aamiaista kaikessa rauhassa, muu talonväki oli lähtenyt jo kouluun. Jäin hetkeksi tutkistelemaan, mistä kaikkialta ystävieni tilaamia tuliaisia kannattaisi lähteä etsimään, varustauduin sadesäähän ja painuin keskustaan. Sateenvarjo ja vettä hylkivä takki tulivat tarpeeseen, koska taivaat aukenivat saman tien.

Kävellessäni pitkin Streetin pääkauppakatua muistin edellisen päivän pohdinnoista erään yksityiskohdan: kirjasto. Kirjastorakennus tulikin nurkan takaa esiin, ja käänsin suuntani sitä kohti. Kaunis kivirakennus, ulkoa melko vanhan näköinen mutta sisältä hyvinkin moderniksi laitettu avara tila. Poikkeuksena suomalaiseen sisustusarkkitehtuuriin (kaikkialla valkoista) lattiat ja seinät olivat melkoisen värikkäät. Kaikkien teosten kirjavat kannet tekivät näystä vieläkin eläväisemmän.

Tunsin oloni hyvin kotoisaksi hyllyjen keskellä, joskin aivan kaikki kirjahyllyt olivat hieman matalammat kuin Suomessa - meillä olisi ainakin yksi rivi ylöspäin lisää tilaa käytössä. Ympärilleni hetken katseltuani menin asiakaspalvelutiskiltä kyselemään hieman edellytyksiä yleisökoneiden käyttöön ja saman tien yllätyin suuresti: maksullisia nettikoneita? Koska minulla ei ole paikallista kirjastokorttia, olisi minulta vieraaana peritty jopa puolen tunnin Internet-päätteen käytöstä 1,20 puntaa. Asiakkaille moinen olisi hieman halvempaa, mutta asiakkuus olisi edellyttänyt pysyviä paikallisia osoitetietoja, jota minulla ei tietenkään näin lyhyellä visiitillä ole. Juttelin kuitenkin kirjastonhoitajan kanssa hetkisen ja puheenaihe sivusi myös omia kirjastoalan opintojani, joita varten tietokoneen käyttöoikeuksia ylipäänsä olin käynyt kyselemässä. Minulle toivotettiin poistuessani hyvien päivänjatkojen ohella onnea opintoihini. Ihania nämä kirjastolaiset, olitpa missä päin maailmaa tahansa.

Jatkoin reissuani keskustaan ja kiersin läpi kaikki minulle jo hyvinkin tutuiksi tulleet kirpputorit. Siirryin hiljalleen Clark's Village -ostoskorttelien puolelle katselemaan, olisiko outlet-myymälöissä hyviäkin tarjouksia, mutta mitään ei haaviini tarttunut tälläkään kertaa. Täytyy siis ruveta laajentamaan ympyröitä hieman kauemmas, jotta voisin saada paikallisista myymälöistä kaiken mahdollisen hyödyn irti. Parin tunnin sateessa haahuilun jälkeen palasin asunnolle tutkimaan aluetta hieman enemmän Internetin puolelta. Törmäsinkin netin ihmemaailmassa mash up -palveluun nimeltään Yelp, joka on kartalta pieniäkin erikoisliikkeitä ja kaiken maailman putiikkeja löytävä palvelu. Kätevä työkalu. Tallensin muutamia kohteita kirjanmerkkeihin tulevia päiviä varten.

Kello alkoikin lähestyä jo viittä, ja lähdimmekin isäntäväen kanssa taas Samin äidin luokse illalliselle. Otin mukaan sateenvarjon, mutta heti kun olimme astuneet ovesta ulos, olivat pilvet kaikonneet ja laskeva aurinko paistoi kirkkaana länsitaivaalla. Pikkuinen tujaus aurinkoa tekikin terää kaiken harmauden keskellä. Pikaisen kävelylenkin jälkeen saavuimmekin illallispöytään, ja tällä kertaa tajusin juuri ennen annokseeni kiinni käymistä tempaista kännykkäni esiin ja ottaa edes jonkinlaisen kuvan tarjoiluista: kanapiirakkaa perunasoseen ja keitettyjen kasvisten kera.

Maistuis varmaan sullekin?

Herkullisen aterian päälle söimme vielä jäätelöä jälkiruoaksi, ja lopun iltaa opetinkin Samin pikkuveljelle suomalaisia korttipelejä. Samin äiti ilmaisi suunnitelleensa viikon päästä perjantaina lähtöä Bathiin, mikä sopi minulle mainiosti - olinkin suunnitellut jossain vaiheessa käyväni varsinkin viktoriaanisen ajan kirjallisuudesta tutuksi tulleessa Bathin kaupungissa. Iltakahdeksan kieppeillä lähdimme kävelemään takaisin asunnolle. Sadepilvistä ei näkynyt enää hahtuvaakaan ja saimme kävellä koko matkan tähtitaivaan alla.

Huomenna olisikin luvassa sitten hieman isompi seikkailu, mikäli säätiedotuksessa iltapäivälle sijoittuvat ukkoskuurot eivät osoittaudu liian rankoiksi...

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 11

Wells. Englannin pienin kaupunki. Väkiluku hieman reilut kymmenentuhatta asukasta, sijainti noin puolimatkassa Streetistä Bristoliin.

Saavuimme paikalle keskipäivän aikaan, ja markkinat olivat jo täydessä hulinassa. Kojuja pitkin kapeita kujia. Pitkä kadunpätkä kokonaan suljettu torimyyjiä varten. Olin niin lumoutunut, että unohdin ottaa kamerani esiin. Noh, en ole varma, kuinka paljon julkisella paikalla ihmismassan kuvaamista täällä päin arvostettaisiin, joten ehkä parempi näin.

Kojuja kierrellessä pääsi näkemään aivan kaikkea laidasta laitaan: luomuvihanneksia ja -hedelmiä, kotitekoisia hilloja ja säilykkeitä, laadukkaita villaisia vaatteita ja asusteita, armeijan ylijäämätavaroita ja matkamuistoja - juuri mitä odotinkin. En kuitenkaan löytänyt mitään mitä olin etsimässä (ystäväni on antanut minulle tehtävän tietynlaisen esineen löytämiseksi), mutta en antanut moisen häiritä; ihanan lämmin tunnelma ja kaupungin kaunis julkisivu riittivät pitämään minut todellakin onnellisena.

Markkina-alueen läpikäymisen yhteydessä tutkimme Wellsin katujen varsilla sijaitsevia putiikkeja, aina sarjakuva- ja pelikaupoista hyväntekeväisyyteen tuottonsa lahjoittaviin kirpputoriliikkeisin. Parin mutkan takaa päädyimme torialueen laitojen kautta Wellsin piispan asunnoksi (Bishop's Palace) nimetyn kauniin, linnamaisen rakennuksen sisäpihalle. Vallihautamaisessa vesistössä uiskenteli todella paljon sorsia ja lokkeja sekä yksi uljas joutsen, joka kuitenkin etääntyi lintujen syöttölaiturilta heti kun olin saanut kameran esille.

Piispan palatsin sisäpihaa.

Kerrassaan uljas portti. Ainakin vasemman tornin ylimmässä ikkuna-aukossa oli kyyhkysen pesä.

Tämä ei ole se mainitsemani oikea joutsen, mutta kaunis näky kuitenkin.

Mielettömän paljon lintusia.

Joutsen puolestaan käänsi selkänsä ja ui karkuun, ei ilmeisesti pidä valokuvaajista.

Piispan asunto oli yhteydessä Wellsin komeaan katedraaliin, jota kohti suuntasimme seuraavaksi. Palatsin pihapiiristä markkina-alueen nurkalle kuljettuamme löysimme porttikongin, joka vei katedraalin etupihalle.

Kun uljas rakennus, jonka tornien huiput olivat tähän saakka vain pilkistelleet kerrostalojen kattojen takaa, tuli näkyviin, pysähdyin hetkeksi vain ihastelemaan sen kauniita ja hyvin säilyneitä yksityiskohtia. Hetken kestäneen transsin jälkeen marssin etupihanurmen keskelle napsimaan valokuvia - ja samalla kiittämään hiljaa mielessäni kauniina pysynyttä säätä, joka antoi jyhkeän kirkkorakennuksen seistä uljaana kaikessa loistossaan.

Sisäänpääsy katedraaliin oli sillä puolella pihaa, jolta olimme alun perinkin tulleet nurmikkoalueelle, joten suunnistimme seuraavaksi sinne. Matkan varrella kuitenkin kameraa pidelleen käteni herkkä liipaisinsormi päätti tallentaa maisemasta muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mainittakoon alla kuvassa esiintyvä kaunis lyhtypylväs - sekä sen juurella nököttänyt, melkeinpä jonkun kadulla elävän asunnolta näyttänyt pahvipatja.

Kenties jonkun lepopaikka, tiedä häntä.

Katedraalissa ei vaadittu sisäänpääsymaksua, mutta valokuvaamista varten piti ostaa edullinen erityisoikeus. Kolmella punnalla minulla oli virallinen lupa napsia valokuvia kirkon sisä- ja ulkotiloista. Salaman käyttäminen oli rajoitettua, mutta etenkin näin kirkkaana päivänä ei moista edes tarvittu.

Valokuvauslupa. Halvalla hinnalla hankittu oikeus muistojen tallentamiseen.

Saatuani kuvausluvan annoin kameran laulaa. Upeita kaarikäytäviä, lasimosaiikki-ikkunoita, koristeltuja alttareita -- antanen kuvien puhua puolestaan, koska kukin niistä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Katedraalin upea holvikaarikatto.

Sama näkymä hallin toisesta päästä.

Itäsiivessä oli salaperäisen näköinen ovi...

...joka johti upean näköiseen porraskäytävään.
Ja kuten kuvasta näkyy, noita askelmia on kuljettu ylös ja alas aika monesti.
(Käytävässä oli itse asiassa varoitus kuluneita rappusista.)

Kerrassaan jykevä ovi - jossa on vielä jykevämpi lukko.

Pellavasta tehty pitsineulos. Yksityiskohdat ovat uskomattoman tarkkoja.

Pitsityön alle oli kiinnitetty taulu, jonka mukaan työn tekemiseen oli kulutettu ainakin 8 000 tuntia.

Kun kello alkoi lähestyä kahta, käytävillä kaikunut kuulutus ohjasi meidät Wellsin katedraalissa sijaitsevan kuuluisan kellon luokse. Kello on opastetaulun mukaan maailman toiseksi vanhin toiminnassa oleva ja samalla vanhin alkuperäisillä viisareilla ajan osoittava kello.

Seinällä olleen komean kellotaulun oikealla puolella istuskeli nukke, joka soitti edessään roikkuvaa pientä kirkonkelloa.

Kun kello löi tasan kaksi iltapäivällä, pääsimme todistamaan hauskaa ajanilmaisuseremoniaa, jonka sain taltoitua videolle.

Saimme samalla tietää, että katedraalissa aukesi juuri kello kahdelta eräs kohde, josta kuultuani halusin heti suunnistaa sinne. Salin toisessa päässä oli auennut ovi, joka johti katedraalin kirjastoon.

Kivuttuani spiraaliportaat ylös ja astuttuani kirjaston kynnyksen yli tunsin tulleeni sellaiseen ympäristöön, josta olin kuullut ainoastaan kirjastoalan perusopintojen luennoilla. Vanhojen kirjojen tuoksu, kauniit, jalopuusta tehdyt pulpetit ja ihana kirjastohenkilökunta toivottivat minut tervetulleeksi takaisin tiedon ja sen säilömisen maailmaan, keskelle vuosisatoja vanhoja teoksia, jotka olivat ketjuilla kiinni hyllyissään - aivan kuten minulle oli tiedontallennuksen historian luennoilla kerrottu.

Tiedon portti.

 Portin takaa paljastui näkymä, jollainen oli tallentunut muistiini luentodioista.

Kunnioitettavan korkean iän saavuttanut kirjaston henkilökunta suhtautui minuun ihastuttavan avomielisesti sekä suomalaisena turistina että tulevana kirjastotyöntekijänä. Haastelin heidän kanssaan pitkän tovin ja samalla sain kokea ihanan kirjastohistorian tunnin paikallisten asiantuntijoiden kertomana. He kertoivat minulle kaikkea mielenkiintoista aina kirjastokäytäntöjen ikivanhoista tavoista vanhimpien teosten katoamiseen ja niiden uudelleen hankintaan vuosisatoja sitten. Lähtiessäni he toivottivat minut sydämellisesti tervetulleeksi uudelleenkin ja pyysivät minua suosittelemaan kirjastoa muillekin alan opiskelijoille - sekä tietty ystävillenikin. Lupasin tulla käymään kirjastossa uudelleen tänne jonain päivänä, ja tuon lupauksen aion pitääkin.

Kirjastosta kapusimme portaat alas takaisin kaariholvikäytäviin. Käväisimme vielä sisäpihalla, josta napsaisin pari kuvaa - näkymä oli ihan kuin Harry Potter -elokuvien Tylypahkan piha-aluetta! Sitten päätimme yhteen ääneen hankkia jotakin syömistä ennen seuraavaa askelta Wellsin tutkimisessa ja painelimme etsimään lounasta.

Lyhyen ruokatauon jälkeen muut päättivät jo ottaa bussikyydin takaisin Streetiin, mutta koska itse en ollut vielä saanut käydä läpi Wellsin kauppakatujen aarreaittoja tarpeeksi, päätin jäädä pörräilemään keskustaan vielä hetkeksi. Suunnistin takaisin kauppojen äärelle ja aloin penkomaan kirpputorien valikoimia. Löysin muutamia sovittamisenkin arvoisia artikkeleita, mutta haaviini ei kuitenkaan tarttunut tällä kierroksella mitään.

Kevyen välipalalounaan syömiseen tämä toisen seurakunnan kaunis kirkonpiha oli mainio sijainti.

Vielä yksi kuva upeasta katedraalista katujen varrelta.

Kaduilla alkoi päivän pidetessä turistien paljous hälvetä, mutta nuoriso ja pitkän työviikon puurtanut työläisväki alkoi valua istumaan joko nurmikolle puiden juurelle tai pubeihin rentoutumaan. Sivukujille ilmaantui katusoittajia, yksikin kolmen nuoren miehen porukka oli varustettu akustisella kitaralla, minunkin suosimallani cajon-perkussiolaatikolla sekä upeilla lauluäänillä. Tunnelma muuttui hääräävästä markkinameiningistä lauantai-iltaan valmistautumiseen.

Näkymiä maalaiskaupungin kaduilta.

Seikkailtuani vielä pari tuntia pitkin Wellsin katuja suuntasin paikalliselle bussiasemalle. Nojailin asema-aluetta ympäröivään kivimuuriin hieman väsyneenä mutta kuitenkin onnellisena. Hauska yllätys odotellessani ilmaantui vierelleni - kaunis pikku kissa ilmaantui kuin tyhjästä muurin partaalle toteamaan minulle jotain ja poistumaan samalla yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. En ehtinyt ottamaan edes kameraa esille ennen kuin kisu oli poistunut paikalta.

Pian hyppäsin halvimpaan takaisin Streetiin vievään linja-autoon. Matka taittui kuin siivillä ohikiitäviä maisemia sekä kameran muistiin tallentuneita otoksia katsellessa. Tultuani takaisin Streetin kaduille totesin, että vaikka markkinoilta tai kaupoista ei mitään ostettavaa löytynyt, oli kulttuurillinen kokemus varmasti joka hetken arvoista. Ja hyvä, etten käynyt aamulla lenkillä, vaan tällä viikolla pyhitin lauantain hieman rennommaksi päiväksi; pelkästään kaupungilla tuli nimittäin tallailtua ympäriinsä yli 15 000 askeleen edestä.

Tämä pikku seikkailu oli ihanan avartava ja sanalla sanoen unohtumaton kokemus.

Tässä oli siis Wellsin kaupunki pähkinänkuoressa.

Ei todellakaan jää ainoaksi vierailukseni, sen lupaan.