Toukokuu. Vastahan vuosi alkoi. Ja nyt näkyy jo kukkia etupihalla ja jääkiekkoa telkkarin ruudulla. Eipä siinä, kukat ovat kauniita ja jääkiekko viihdyttävää.
Edellisestä suoraan uraani liittyvästä postauksesta tulee kymmenen päivän päästä täyteen 9 kuukautta. Ikään kuin jonkin asian odotusaika olisi tulossa...tai jotain.
Minusta ei ole kuulunut mitään, mikä on miltei häpeällistä, mutta on siihen toki syynsä. On vain ollut niin hirmuinen kiire. Koulutehtäviä toisensa perään, kaikki hoidettava jonkinlaisella tietokoneella tai muulla vastaavalla päätteellä. Ei moisen ääreen enää lukemattomien työtuntien halua istua kirjoittamaan enää mitään, vaikka kuinka luovaa naputtelua rakastaakin. Jossakin menee raja.
Mutta on tässä edistyttykin. Lähtiessäni viime syksynä Englannin-ristiretkelleni aloitin samalla informaatiotutkimuksen aineopinnot, jotka aluksi olivat pelottaneet minua. Etenkin kirjatentit. Onneksi niissä saikin kaikissa pitää tenttimateriaalin vierellään ja tarkistaa kirjasta tärkeät nimet tai teorioiden pääkohdat.
Ja mihin nyt sitten onkaan tultu? Ainoatakaan tenttiä minun ei ole tarvinnut uusia ja arvosanojen tasokin on pysynyt haluamallani tasolla. Eilisiltana palautuslaatikkoon kolahti viimeinen lähdemateriaalia tarvitseva kirjoitustehtävä, jonka arvostelua odotellessa tarvitsee kirjoittaa kyseiseltä PR-viestinnän kurssilta enää oppimispäiväkirja sekä koko uraan liittyvän asiantuntijapäiväkirjan versio 2.0.
Sitten se kaikki on ohi. Minun ja minkä tahansa kirjastovirkailijan tai kirjastonhoitajan viran välissä on enää tutkinto-nimikettä kantavan paperin hankkiminen, ja ilman moistakin voisi olla mahdollisuus päästä jo jonnekin - niin kuin itse asiassa olenkin jo päässyt. Ensi kesänä minut ottaa lämmöllä jälleen kerran huomaansa pariksi kuukaudeksi tuttu ja turvallinen Siilinjärven kunnankirjasto.
Työhakemuksia olenkin tullut viskoneeksi ympäri Suomea pitkin kevättä. Jopa Aalto-yliopiston kirjasto otti minut työhaastatteluun tiukan seulan läpi yli kahdensadan hakijan joukosta, mikä on itsessään jo ylpeyden aihe.
Eli asioihin on tullut edistystä. Minä olen oikeasti kehittynyt, saanut asiantuntemusta, astunut suuria askelia lähemmäs sitä laman keskellä utopialta kuulostavaa työelämää. Jopa opettajat kutsuvat avoimen puolella meitä opiskelijoita asiantuntijoiksi. Jo mainitsemani kirjoitelma eli asiantuntijaprofiili onkin portfoliomainen, ansioluettelonkin liitteeksi sopiva teksti, jota tehdessä opiskelijan on tarkoitus kartoittaa osaamistaan, reflektoida oppimiaan asioita ja tekemäänsä työtä, määritellä oma asiantuntijuutensa. Kuulostaa joka kerta hienommalta kuin pelkästään tuilla elävän opiskelijan titteli.
Mutta liikaa ei kannata iloita ennen kuin kaikki on lopullisesti varmaa. Nyt vain yhtä tasaisesti ja varmasti askel kerrallaan, ei liian suuria loikkia. Eivät ne kirjat sieltä hyllystä karkaa. Ja jos karkaavat, on tulevaisuudessa minulle ainakin luvassa töitä - saada ne kirjat kiinni ja järjestyksessä takaisin paikoilleen.
_________________________
Kuulen sen jälleen./
En kutsua kevään,/
vaan rakkaan työni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulutus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulutus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. toukokuuta 2015
maanantai 3. marraskuuta 2014
The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 34
Huokaus...toisinaan yksinkertainen ei vain ole niin yksinkertaista.
Koko viikonlopun kestäneen seikkailun ja siitä raportoimisen jälkeen oli palattava arkeen, joka paljasti itsensä muunakin kuin pelkkänä määritteenä maanantaista, viikon aloittavasta arkipäivästä.
Maanantai toi tullessaan myös muistutuksen tentistä, joka pidettäisiin keskiviikkona. Eli ylihuomenna. Ja tällä kertaa tentti olisi paljon kovempi vastus kuin aikaisemmin, koska se kattaisi kokonaisen kolmen opintopisteen kurssin puhtaasti kirjatenttinä. Ei siis luentoja, ei harjoituksia, vain kasa tekstejä, joiden punainen lanka pitäisi löytää ja sitten sisäistää olennainen informaatio. Yliopistolaiset tuntevat kyseisen ruljanssin.
Kun rupesin lukemaan ensimmäistä tekstiä, olin tyrmistynyt. Olimme saaneet hieman ennakkovaroituksia aiheen hankaluudesta sekä sen vieraasta olemuksesta humanististen tieteenalojen opiskelijoille, mutta en uskonut sen olevan näin hankalaa. Bibliometriikkaa. Webometriikkaa. Informetriikkaa. Kaikenlaisia matemaattiselta näyttäviä mutta silti kaikkea muuta kuin laskennallisia kuvioita, jotka olivat välittävinään viestiä siitä, miten informaatiota sekä tietotekniikkaa käytetään erityisesti kirjastomaailmassa. Ei mitään tolkkua.
Yritin rauhassa perehtyä tekstiin kerta toisensa jälkeen, muttei mitään tulosta. Pidin taukoja ja palasin tekstin pariin, mutta ei. En vain ymmärtänyt. Aivoilleni kokonaisen päivän kestänyt seikkailu ja toisen mokoman kuluttanut sisällöntuotanto oli ollut liikaa, joten ne olivat narikassa yhä lepäämässä. Ne eivät halunneet ottaa vastaan minkäänlaista akateemista tekstiä.
Koetin lähestyä artikkeleita jos mistäkin vinkkelistä, mutta ei niistä saanut tolkkua. Mielessäni pyöri koko ajan vain ajatuksia matkalippujen hankkimisesta, kulkemisen aikataulutuksesta sekä laukkujen pakkaamisesta - ylipäänsä mieleni keskittyi vain jatkuvasti siihen, että pääsisin reilun viikon päästä turvallisesti takaisin kotiin.
Lopulta minun oli taivuttava. Minulla on niin paljon muuta lautasellani juuri nyt, joten jotain on pakko sivuuttaa. Priorisointi, se sana oli ainoa toivoni. Meni pitkään ottaa rohkeasti yhteyttä opettajaan ja sanoa, että tällä kertaa pyyhe kehään ennen kuin tuhlaan aikaani yhtään enempää vain surkean tai todennäköisemmin hylätyn tenttisuorituksen aikaansaamiseen. Jäin odottamaan vastausta pelonsekaisin tuntein.
Opettaja vastasi ja selvensi tilannetta kuitenkin niin, että sain lopulta vain etääntyä tietokoneelta, huokaistua syvään ja jäädä tuijottamaan ikkunasta ulos, järjestelemään ajatuksiani. Seisoin ikkunan edessä pitkään, katsellen ohikulkijoita ja maiseman editse tuulen mukana lentäviä lehtiä. Iso taakka oli nyt nostettu harteiltani ja asetettu sopivan välimatkan päähän. Se tulisi minua vastaan jossain vaiheessa, mutta ei onneksi enää juuri nyt. Aikalisän ansiosta ehtisin perehtyä aiheeseen kunnolla ja valmistautua tulevaan koitokseen muiden tehtävieni lomassa.
Ilta oli alkanut jo laskeutumaan kylän ylle, ja itsekin aloin vasta tajuta ajan kuluneen. Nälkä kouraisi minua oikein kunnolla vastanpohjastani. En ollutkaan syönyt tänään mitään muuta kuin aamiaisen, joten oli aikakin saada jotain murkinaa. Kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, heittäen samalla takkini niskaan - minä tarvitsin hieman raitista ilmaa.
Ulkona lämpötila oli lähtenyt laskemaan huomattavasti viikonloppuun verrattuna, tunsin talven hiipivän hiljaa tännekin päin. Halusin hieman lohtua ruokapuolen osalta, joten menin metsästämään tarjouksia herkuista. Iltapalakseni päätyikin annos korma-currykanaa riisillä sekä jälkiruoaksi omena, pain au chocolate sekä iso lasillinen Tescon inkiväärivirvoitusjuomaa. Tällä siis tämä ilta.
Päästyäni takaisin asunnolle asetin aivoni takkini myötä takaisin narikkaan ja vetäydyin omiin oloihini. Kenties uni auttaisi minua järjestelemään asioita mieleni päällä.
Päätöksiä on välillä tehtävä, mutta huomenna on taas päivä uusi.
Koko viikonlopun kestäneen seikkailun ja siitä raportoimisen jälkeen oli palattava arkeen, joka paljasti itsensä muunakin kuin pelkkänä määritteenä maanantaista, viikon aloittavasta arkipäivästä.
Maanantai toi tullessaan myös muistutuksen tentistä, joka pidettäisiin keskiviikkona. Eli ylihuomenna. Ja tällä kertaa tentti olisi paljon kovempi vastus kuin aikaisemmin, koska se kattaisi kokonaisen kolmen opintopisteen kurssin puhtaasti kirjatenttinä. Ei siis luentoja, ei harjoituksia, vain kasa tekstejä, joiden punainen lanka pitäisi löytää ja sitten sisäistää olennainen informaatio. Yliopistolaiset tuntevat kyseisen ruljanssin.
Kun rupesin lukemaan ensimmäistä tekstiä, olin tyrmistynyt. Olimme saaneet hieman ennakkovaroituksia aiheen hankaluudesta sekä sen vieraasta olemuksesta humanististen tieteenalojen opiskelijoille, mutta en uskonut sen olevan näin hankalaa. Bibliometriikkaa. Webometriikkaa. Informetriikkaa. Kaikenlaisia matemaattiselta näyttäviä mutta silti kaikkea muuta kuin laskennallisia kuvioita, jotka olivat välittävinään viestiä siitä, miten informaatiota sekä tietotekniikkaa käytetään erityisesti kirjastomaailmassa. Ei mitään tolkkua.
Yritin rauhassa perehtyä tekstiin kerta toisensa jälkeen, muttei mitään tulosta. Pidin taukoja ja palasin tekstin pariin, mutta ei. En vain ymmärtänyt. Aivoilleni kokonaisen päivän kestänyt seikkailu ja toisen mokoman kuluttanut sisällöntuotanto oli ollut liikaa, joten ne olivat narikassa yhä lepäämässä. Ne eivät halunneet ottaa vastaan minkäänlaista akateemista tekstiä.
Koetin lähestyä artikkeleita jos mistäkin vinkkelistä, mutta ei niistä saanut tolkkua. Mielessäni pyöri koko ajan vain ajatuksia matkalippujen hankkimisesta, kulkemisen aikataulutuksesta sekä laukkujen pakkaamisesta - ylipäänsä mieleni keskittyi vain jatkuvasti siihen, että pääsisin reilun viikon päästä turvallisesti takaisin kotiin.
Lopulta minun oli taivuttava. Minulla on niin paljon muuta lautasellani juuri nyt, joten jotain on pakko sivuuttaa. Priorisointi, se sana oli ainoa toivoni. Meni pitkään ottaa rohkeasti yhteyttä opettajaan ja sanoa, että tällä kertaa pyyhe kehään ennen kuin tuhlaan aikaani yhtään enempää vain surkean tai todennäköisemmin hylätyn tenttisuorituksen aikaansaamiseen. Jäin odottamaan vastausta pelonsekaisin tuntein.
Opettaja vastasi ja selvensi tilannetta kuitenkin niin, että sain lopulta vain etääntyä tietokoneelta, huokaistua syvään ja jäädä tuijottamaan ikkunasta ulos, järjestelemään ajatuksiani. Seisoin ikkunan edessä pitkään, katsellen ohikulkijoita ja maiseman editse tuulen mukana lentäviä lehtiä. Iso taakka oli nyt nostettu harteiltani ja asetettu sopivan välimatkan päähän. Se tulisi minua vastaan jossain vaiheessa, mutta ei onneksi enää juuri nyt. Aikalisän ansiosta ehtisin perehtyä aiheeseen kunnolla ja valmistautua tulevaan koitokseen muiden tehtävieni lomassa.
Ilta oli alkanut jo laskeutumaan kylän ylle, ja itsekin aloin vasta tajuta ajan kuluneen. Nälkä kouraisi minua oikein kunnolla vastanpohjastani. En ollutkaan syönyt tänään mitään muuta kuin aamiaisen, joten oli aikakin saada jotain murkinaa. Kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, heittäen samalla takkini niskaan - minä tarvitsin hieman raitista ilmaa.
Ulkona lämpötila oli lähtenyt laskemaan huomattavasti viikonloppuun verrattuna, tunsin talven hiipivän hiljaa tännekin päin. Halusin hieman lohtua ruokapuolen osalta, joten menin metsästämään tarjouksia herkuista. Iltapalakseni päätyikin annos korma-currykanaa riisillä sekä jälkiruoaksi omena, pain au chocolate sekä iso lasillinen Tescon inkiväärivirvoitusjuomaa. Tällä siis tämä ilta.
Päästyäni takaisin asunnolle asetin aivoni takkini myötä takaisin narikkaan ja vetäydyin omiin oloihini. Kenties uni auttaisi minua järjestelemään asioita mieleni päällä.
Päätöksiä on välillä tehtävä, mutta huomenna on taas päivä uusi.
lauantai 1. marraskuuta 2014
The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 31
Kas niin, kokonainen kuukausi on nyt täällä vierähtänyt.
Kaikenlaista on ehtinyt jo tapahtua täällä ollessani, mutta vielä on kymmenisen päivää jäljellä.
Kuitenkin minulle on kertynyt tämän pakollisen kieliharjoittelun aikana ajatuksia, joita haluan nyt jo näinkin pitkän ajanjakson jälkeen jakaa - omasta näkökulmastani.
Ensinnäkin, minua ei voi luonnehtia täysiveriseksi matkailijaksi, ainakaan ulkomaanmatkailijaksi. Kuten lukijani ovat saattaneet huomata, olen ylistänyt monia asioita, tapahtumia ja piirteitä tässä minulle suomalaisena vieraassa kulttuurissa, mutta olen tuonut ilmi myös asioita, jotka ovat omien näkemysteni mukaan täysin vinksallaan. Ei erittele tässä enää mikrotason asioita, vaan käsittelen nyt tätä kokonaiskuvaa.
Harjoittelun tarkoitus on kehittää kieltenopiskelijan kielitaitoa ja kulttuurituntemusta. Motiivi on sinänsä täysin ymmärrettävissä, koska sekä kääntäjistä että kieltenopettajista halutaan mahdollisimman hyviä asiantuntijoita alallaan. Silti en näe sitä hyötysuhdetta, joka tällä harjoittelulla on koulutuksen kannalta. Toki se antaa hieman lähemmän kuvan kulttuurista, mutta kaikki minun oppimani relevantit asiat ovat sellaisia, jotka voi oppia muutoin kuin viettämällä pitkiä aikajaksoja jossain kulttuurissa. Myönnän, etten ollut tietoinen täällä Englannissa toimivasta jätteenhuoltojärjestelmästä kotitalouksien kohdalla, mutta mitä minä sillä tiedolla kääntäjänä teen? Mokomassa ei ole tullut vastaan mitään uutta erikoiskielten sanastoa tai muuta vastaavaa. Ja tilanne, jossa minun pitäisi kääntää jotain britannialaisesta jätteenhuollosta, on hyvin epätodennäköinen ja silloinkin käsittelisi jotain makrotasoksi tulkittavaa aluetta aiheesta.
Noh, kulttuurintuntemus sitten. Olen päässyt näkemään kulttuurihistoriallisesti merkittäviä nähtävyyksiä, todistamaan täällä noudatettavia tapoja ja niin edelleen. Kielenkääntämistilanteessa silti tehokkaalla tiedonhaulla moiset faktat, jotka jossain erikoiskielisessäkin käännöstehtävässä voisivat tulla vastaan, pystyy löytämään tarpeeksi hyvin lopputuloksen kannalta. Eli sekin osa-alue kieliharjoittelusta kumoutuu. Se ei tee minusta parempaa kääntäjää.
Tässä kohtaa moni sitten reagoisikin edelliseen virkkeeseeni siten, että kyllähän sitä joutuu käyttämään opiskelemaansa kieltä päivittäin, selviämään sen avulla jokapäiväisestä elämästä ulkomailla ja siten kehittämään sekä puhutun että kirjoitetun kielen käyttöä kuin myös kuullunymmärrystä. Itse en puolestani koe englannin kielen käytön lisääntyneen prosenttiakaan verrattuna siihen, miten paljon sitä käytän kotona Suomessa. Nyt kysytte, että miten ihmeessä. No siten, että minä elän siellä yliopistotasoisten englannin kielen opiskelijoiden keskellä. Siten, että professoreiden kanssa käymäni keskustelut kampuksella käydään englanniksi. Kaikki argumentatiivisetkin tehtävät kirjoitetaan englanniksi. Hitto vie, minä puhun itsekseni kotona imuroidessani englanniksi, jos kolautan imurin liian kovaa johonkin huonekaluun!
Englanti on minulle ollut jo vuosia käytännön tasolla toinen äidinkieli. On totta, etten osaa sanoa mikä vaikkapa nokkonen on englanniksi, mutta eivät meidän huipputasoiset englannin kielen natiiviprofessoritkaan välttämättä ihan suoriltaan tiedä, mikä forget-me-not on suomeksi! Ja miksi? Koska heidän peruskoulutuksensa oli heidän omalla kielellään, minun oli puolestaan suomeksi. Jos jokin sana on niin sanotusti kateissa, minä katson sen sanakirjasta. En minä esimerkiksi suomen kielen sanoistakaan kaikkia mahdollisia tunne. Katson sanakirjasta, jos jokin sanahirviö tulee vastaan.
Kaikkien näiden kokemusten jälkeen olen siis yhä pakollista ulkomailla suoritettavaa kieliharjoittelua vastaan. Kaikilla ei ole varaa matkailuun. Kaikilla ei ole aikaa mennä toisen kulttuurin keskelle ja siten kirjaimellisesti joutua lykkäämään valmistumistaan, töihin pääsemistä, tehtävien suorittamista, ihmissuhteiden ylläpitämistä - lykkäämään elämäänsä!
Tässä kohtaa niin moni minunkin ystävistäni hyökkäisi minun kimppuuni ja huutaisi, että elä elämääsi siellä, ota ilo irti, tee kaikkea mitä olet halunnut! Mutta minä en voi. Minun on täytynyt kuljettaa arkipäiväni mukanani tänne. Ja arkipäivillä tarkoitan etäopintoja, joiden suorittaminen on monta kertaa sujuvampaa kotimaassani. Siellä pystyn hakemaan tietoa haastavien kysymysten ratkaisemiseksi niistä tiedonlähteistä, joita kaikki muut saman alan opiskelijat käyttävät. Täällä en voi. En kaikista. Suomen kirjastot eivät vain pysty teleporttaamaan tänne.
Täällä minun on elettävä puitteissa, jotka ovat minun arkielämääni näden erittäin rajalliset - kaikki mitä olen pakannut mukaani tai ostanut täältä, ei muuta. Ei siis ihmisiä, joiden kanssa vietän läheistä laatuaikaa Suomessa. Ei lemmikkiäni, jonka kanssa haluan olla mahdollisimman paljon, koska se ansaitsee mahdollisimman hyvää kohtelua. Ei niitä asioita, joista suomalaisena nautin, oli kyseessä sitten sauna tai ruisleipä, järkevässä ajassa kuivuvat pyykit tai oikeasi järkeä käyttäen suunnitellut keittiön hanat.
Tässä kohtaa sitten monet paljon surkeammissa oloissa vierailleet kommentoisivat tätä argumenttiani vastaan rajusti - monilla on ulkomailla ollut paljon huonommin. Silloin nostan päätäni ja kysyn: miksi menitte sitten sinne? Miksette pysyneet niissä turvallisissa ja mukavissa oloissa?
Minulta voisi kysyä nyt samaa. Vastaan edelleen seisoen vakaana mielipiteeni takana: koska minun oli pakko.
Tämä vuosi on ollut minulle erittäin raskas. Kevät oli opiskelujen kanssa taistelemista ja kesätyöpaikan etsimistä. Kesä puolestaan meni kokonaan toisella paikkakunnalla. Ja heti kun kotiuduin kesätyöpaikkakunnalta, minun oli oltava jo pakkaamassa laukkujani tänne.
En ole saanut toteuttaa vuoden alussa suunnitelemiani asioita käytännössä lainkaan, vaan kaikkea on pitänyt lykätä vuodella, niin pieniä kuin isojakin intressejäni.
Katsotaan, mitä joulun aika tuo tullessaan. Lisää epäsosiaalisuutta, koska kaikki poistuvat ympäriltäni joululomille.
Tämä on tietyllä tavalla ollut elämäni epäsosiaalisin vuosi.
Huomiselle minulla on suunnitelma. Aion vaeltaa jalan erääseen kohteeseen, joka saattaisi olla ainakin jollain asteella kiinnostava.
Sen jälkeen hyppään bussiin, joka vie minut Bridgwateriin. Siellä pidetään huomenna Guy Fawkesin, tuon historiallisen ruutijuonen kautta osaksi brittiläistä juhlaperinnettä otetun hahmon nimeä kantava karnevaali, jonne tulee noin 100 000 ihmistä.
En tiedä vielä millä minä pääsen sieltä takaisin Streetiin.
Busseja ei juhlien alkamisen jälkeen tänne enää kulje. Matkaa on noin 20 kilometriä. Taksit ovat laittoman kalliita.
Jää nähtäväksi, miten minä sieltä selviän, jos selviän.
Että hyvää kieliharjoittelua, hyvää kulttuuriin tutustumista. Voi olla hengenvaarallista, mikäli olet köyhyysrajan alapuolella, niin kun suurin osa opiskelijoista.
Pyydän anteeksi, mikäli teksti oli liian raskas ja joitakin loukkaava.
Mutta sen tarkoitus ei ollut loukata. Sen tarkoitus oli esitellä jälleen yksi realistinen puoli tällaista matkailua.
Se ei vain sovi kaikille, ei ainakaan silloin, kun elämästä selviäminen on muutenkin raskasta.
torstai 30. lokakuuta 2014
The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 30
Tämän päivän seikkailu oli jälleen akateeminen. Hidas aamu, sängystä nouseminen uskomattoman hankalaa. Ilmasto tuntui painavan hartiani lysyyn, ikään kuin raskas massa sumua olisi koko ajan leijunut kaikkialla, syrjäyttäen kaikki mahdollisuudet saada raitista ilmaa. Ikkunan avaaminenkaan ei auttanut, sama kohmeinen tunne leijaili ulkonakin. Minua ei todellakaan ole tehty meri-ilmastoon...
Suihku auttoi minua heräämään, aamiainen antoi myös vähän pontta päivään. Kuitenkaan en voinut suunnitella yhtään mitään sen suurempaa, koska kello kolmelta paikallista aikaa oli tiedossa minua kammoksuttava, aikataulutettu seikkailu, jolla kohtaisin informaatiotutkimuksen maailman akateemisia vastuksia; bibliografinen valvonta, sen kaikki nyanssit ja standardit. Kiinnostavaa, mutta tentittynä niin puuduttavaa.
Viimeiset kolme varttia ennen hoohetkeä kävelin vain ympäri asuntoa. Tentin alkamisen odottaminen on aina kamalaa, oli sitä sitten koneen äärellä tai kampuksella! Odotit sitten viisi tai neljäkymmentäviisi minuuttia - ihan sama, tuntuu aina ikuisuudelta.
Lopulta kello löi 15.00. Kysymykset ilmaantuivat Optima-oppiympäristöön. Sulkeuduin erittäin epäsosiaalisena, kaikkeen pieneenkin meluun ärähtäen reagoivana tietokoneena, joka koetti jäsennellä kiintolevynsä sisältöä ja valita sieltä relevantin informaation esitettyihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen.
Kolme tuntia pakersin, tekstiä syntyi neljä sivua. Toivottavasti olin jauhanut asiaan liittyviä juttuja. Kun kello oli kuusi, läimäytin tenttikirjan kiinni ja huokaisin syvään. Nyt vain odottamaan tuloksia - ja ai niin, lukemaan ensi keskiviikon tenttiin...mutta ei tänään.
Jälleen oli käynyt kutsu illalliselle. Maleksin hitaasti olohuoneen työpöydän ääreltä vaihtamaan vaatteeni, ja pian lähdimme kävelemään tuttuun suuntaan.
Samin äiti oli tällä kertaa tehnyt melkomoisen kattauksen: neljää eri pastaruokaa, jokaista sorttia valtava määrä. Lautaselleni kertyi kaikkea tarjolla olevaa, oikein kunnon sekoitus eri makuja.
Neljää eri pastaruokaa! Lasagnea, spicy pasta, pestopastaa sekä pasta carbonara!
Palattuamme takaisin asunnolle olin aivan naatti. Aivoni löivät tyhjää - koeta nyt tässä sitten jotain nasevaa blogitekstiä kirjoittaa. Huomiselle päivälle en edes jaksa suunnitella mitään ekstraa, koska juuri nyt on vain elettävä hetkessä. Toivottavasti sää sallii lauantain seikkailuni toteutumisen.
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 29
No eipä tullut tästä päivästä erityisen tuottelias. En astunut koko päivänä ulos harmaan ja sateisen sään keskelle vaan käytännössä nökötin koko päivän tietokoneen ääressä.
Toisaalta, akateemisella tasolla voidaan katsoa, että sain jotain aikaiseksi, koska huomiseen tenttiin kertaaminen oli päivän pääteema. Kertasin kaikkea mahdollista aineopintojemme oppimisympäristöstä, osallistuin kurssikeskusteluihin ja katsoin läpi kaikki aiheeseen liittyvät luennot. Jäsensin päässäni bibliografisen valvonnan perusrakenteita, tarkastin tekemäni luettelointitehtävät ja luin tiedonhakuharjoituksista saamani vertaispalautteen.
Vilkaisin aina välillä ulos samalla kun venyttelin hartioitani - ei mitään muutosta säässä. Koko seutu oli todella hiljainen johtuen edelleen syyslomasta, edes yläkerran naapureiden vauva ei älähtänytkään koko päivänä. Kun olin viiden maissa illalla saanut viimeisenkin luennon katsottua ja kuunneltua ajatuksen kanssa loppuun, huomasin suorastaan kuolevani nälkään. Puuduttava koneella istuminen ei kuitenkaan ajanut minua edelleenkään ulos edes kauppareissulle, vaan koska tunsin oloni aivan totaalisen väsähtäneeksi, metsästin jääkaapista mitä löysin ja viskasin sen pannulle. Pekonisuikaleet tikka masala -kastikkeella riisin kera ei ole paha yhdistelmä.
Loppuilta kului nauramalla Internetin ihmemaailmalle, aivoni kaipasivat totaalista nollausta.
Huomisen tentin jälkeen sitten voin taas hieman hengähtää - ennen kuin ensi keskiviikon tenttiin on alettava lukemaan. Ei se arki millään jätä opiskelijaa rauhaan, oli sitä missä hyvänsä.
Toisaalta, akateemisella tasolla voidaan katsoa, että sain jotain aikaiseksi, koska huomiseen tenttiin kertaaminen oli päivän pääteema. Kertasin kaikkea mahdollista aineopintojemme oppimisympäristöstä, osallistuin kurssikeskusteluihin ja katsoin läpi kaikki aiheeseen liittyvät luennot. Jäsensin päässäni bibliografisen valvonnan perusrakenteita, tarkastin tekemäni luettelointitehtävät ja luin tiedonhakuharjoituksista saamani vertaispalautteen.
Vilkaisin aina välillä ulos samalla kun venyttelin hartioitani - ei mitään muutosta säässä. Koko seutu oli todella hiljainen johtuen edelleen syyslomasta, edes yläkerran naapureiden vauva ei älähtänytkään koko päivänä. Kun olin viiden maissa illalla saanut viimeisenkin luennon katsottua ja kuunneltua ajatuksen kanssa loppuun, huomasin suorastaan kuolevani nälkään. Puuduttava koneella istuminen ei kuitenkaan ajanut minua edelleenkään ulos edes kauppareissulle, vaan koska tunsin oloni aivan totaalisen väsähtäneeksi, metsästin jääkaapista mitä löysin ja viskasin sen pannulle. Pekonisuikaleet tikka masala -kastikkeella riisin kera ei ole paha yhdistelmä.
Loppuilta kului nauramalla Internetin ihmemaailmalle, aivoni kaipasivat totaalista nollausta.
Huomisen tentin jälkeen sitten voin taas hieman hengähtää - ennen kuin ensi keskiviikon tenttiin on alettava lukemaan. Ei se arki millään jätä opiskelijaa rauhaan, oli sitä missä hyvänsä.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 26
Tähän mennessä blogimerkinnät ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia, mikä todistaa, että seikkailu on ollut mukava. On kuitenkin otettava realismin (en puhu nyt kirjallisuuden lajista) peili käteen ja katsottava siihenkin, tuijotettava todellisuutta suoraan silmiin. Romantiikka tekee sokeaksi, ja moinen puree suoraan omaan nilkkaan.
Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.
Luvassa siis kielenhuollollisesti ja sisällöllisesti kenties arveluttavan huonolaatuista tekstiä, mutta tarvitsin vain hieman ajatusvirran purkamista.
____________________
Että osaa tällä kertaa olla puuduttavaa. Niinkin puuduttavaa, että vaikka onnistuin saamaan teoksen luettua iltapäivään mennessä kokonaan loppuun, olin suorastaan aivokuollut.
Ulkona oli melko kirkasta, joskin harmaata, tuuli puhalteli puuskittain ikkunan takana. Silti ei tehnyt mieli lähteä ulos. Aamiaisen jälkeen sitä ei ollut oikein syönyt mitään, mutta ei tehnyt mieli syödäkään. Ei tehnyt oikein mieli tehdä mitään. Mikäs tässä nyt oikein oli?
Sitten aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mistä oli kyse. Koti-ikävä. En ole koskaan ollut näin kauan poissa kotoani yhtäjaksoisesti, varsinkaan vieraassa maassa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut soittaa, että hei, lähdetkö ulos kävelylle tai tuletko meille hengailemaan, on sunnuntai, relataan. Ei ketään. Tai olisinhan voinut soittaa, mutta eipä tuolta melkein kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päästä lähdetä ihan noin vain sunnuntaikävelylle.
Veri vetää takaisin kotiin, mutta miksi? Olenhan matkalla, eikö niin? Lomalla - - ahah, siinäpä se. Tämä ei ole lomaa. Tämä on arkea, jota vietetään tuntemattomassa ympäristössä rajoitetuilla puitteilla. Saatan olla kaukana normaalista arkiympäristöstä, mutta en minä arjen velvoitteilta pakoon pääse. Enkä nyt puhu mistään kotitöistä, moiset ovat oletusarvoista elämistä, olit missä tahansa. Nyt puhun koulutuksesta, opiskelusta, kasvamisesta, oman elämänsä asioiden hoitamisesta. Tentteihin lukeminen on yksi noista asioista.
Töiden paras puoli useimmissa tapauksissa on se, ettei niitä tarvitse raahata kotiin. Opiskelu etenkin yliopistotasolla kuitenkin on akateemisen taakan kanssa elämistä joka päivä, aamusta iltaan. Se tarttuu kynsillään paitani helmaan ja roikkuu siinä, matkustin minä missä tahansa. Se ei hellitä, ennen kuin opintopisteet ja tutkinnot ovat plakkarissa. Ja niihin on vielä pitkä matka.
Mietin kaikkea tätä melkein koko illan tuijottaen silmät lasittuneina tabletin näyttöä, josta hohkasi kasvoilleni kylmää valoa. Minulla meni pitkään tarttua itseäni niskasta kiinni, tunkea itseni kylpyhuoneeseen, antaa suihkun herättää huonoista lukuasennoista jumahtaneen kehoni ja sitten koettaa keksiä, mitä tässä oikein tekisi. Ei enempää opintoja, koska niistä on saanut tänään tarpeekseen. Ruokaa, kenties. En jaksa tehdä mitään, joten se on tänään takeaway.
Kävelin keskustaan ja nappasin tutuksi tulleesta ravintolasta pikaisen annoksen vähän sitä sun tätä. Astellessani takaisin asunnolle kuulin satunnaisia ilotulitteiden vihellyksiä ja poksahduksia. Täällä päin ei ole moinen yhtä rajoitettua kuin Suomessa, etenkään koska marraskuu ja perinnejuhlat lähestyvät. Jatkoin hiljaisena edelleen asunnolle ruoka-annos kädessäni ja kämpän avaimet toisessa.
Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.
Jos vain pääsisi nyt saunaan.
Nälän poistaminen paransi oloa, mutta talviaikaan siirtymisen toinen puoli eli paljon nopeammin laskeutuva pimeys nujersi tekemisen halut. Ainoa, mitä halusin enää tehdä - tai pystyin enää tekemään - oli suunnitella alkavaa viikkoa. Katsoin sääennusteita. Hmm, huomiseksi luvassa aurinkoa Bathiin. Taidan mennä luku-urakan ensimmäisen ison etapin saavuttamisen kunniaksi huomenna sinne, kenties moinen piristäisi hiukan.
Jos vain pääsisi nyt saunaan.
Suomessa tullut jo lunta. Täällä ei ilmeisesti ihan vielä.
perjantai 3. lokakuuta 2014
The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 3
Se banaani oli yhä siellä. Aamulenkkini kulki tänä aamuna samaa reittiä kuin eilen, eikä mikään ollut muuttunut. Hevoset yhä töllistelivät ohi juoksevaa hahmoa aamuauringon loisteessa. Tällä kertaa ehdin juoksemaan hieman pidemmälle. Hyvä merkki; olen alkanut tottumaan ympäristöön ja yleiskuntoni on parantunut.
Pirteän juoksulenkin jälkeen jouduin valitettavasti toteamaan tämän päivän kovin tapahtumaköyhäksi, sillä koulutehtävien deadline lähestyy. Koko päivä menikin käytännössä koneella istuen ja luettelointitehtäviä naputellen. Onneksi MARC21-järjestelmä on looginen ja ihan mielenkiintoinen ja ensimmäisen kurssin luennoitsija Vesa Suomisen jutut ovat kiinnostavia, joskin melko abstrakteja.
Nimiölehtien tulkitsemisessa sekä luettelointitietojen räpeltämisessä meni niin pitkään, että kirkkaan päivänvaloon aloittamani tehtävät sain päätökseen vasta pimeän aikaan. Onneksi eilisellä ostosreissulla oli Tescolta löytynyt tarjouksesta Ben & Jerry's -herkkujäätelöä, jota sai kovan työpäivän päätteeksi nauttia rennomman illanvieton lomassa. Huominenkin saattaa valitettavasti mennä koulutyön parissa, mutta viimeistään sunnuntaina ohjelmassa on jotain paljon hauskempaa!
Kompensaationa lyhyenlännäksi jääneestä tekstistä perinteinen haiku.
Luettelointia /
Ensin työ, sitten huvi /
Siispä jätskille!
Pirteän juoksulenkin jälkeen jouduin valitettavasti toteamaan tämän päivän kovin tapahtumaköyhäksi, sillä koulutehtävien deadline lähestyy. Koko päivä menikin käytännössä koneella istuen ja luettelointitehtäviä naputellen. Onneksi MARC21-järjestelmä on looginen ja ihan mielenkiintoinen ja ensimmäisen kurssin luennoitsija Vesa Suomisen jutut ovat kiinnostavia, joskin melko abstrakteja.
Nimiölehtien tulkitsemisessa sekä luettelointitietojen räpeltämisessä meni niin pitkään, että kirkkaan päivänvaloon aloittamani tehtävät sain päätökseen vasta pimeän aikaan. Onneksi eilisellä ostosreissulla oli Tescolta löytynyt tarjouksesta Ben & Jerry's -herkkujäätelöä, jota sai kovan työpäivän päätteeksi nauttia rennomman illanvieton lomassa. Huominenkin saattaa valitettavasti mennä koulutyön parissa, mutta viimeistään sunnuntaina ohjelmassa on jotain paljon hauskempaa!
Kompensaationa lyhyenlännäksi jääneestä tekstistä perinteinen haiku.
Luettelointia /
Ensin työ, sitten huvi /
Siispä jätskille!
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Esiin varjoista
"Libraries gave us power, then work came and made us free." -Manic Street Preachers: A Design for Life
Myös minulle kirjastot ovat aina antaneet voimaa.
Systemaattisena ja elämääni sääntöjä sekä rajoituksia ehdollistavana lukutoukkana tunnen kirjaston olleen minulle aina toinen koti. Voittoa tavoittelematon järjestelmä, jonka tarkoitus on varastoida ja välittää tietoa ihmisille - mielestäni täydellinen paikka akateemiselle pasifistille - joka sattuu olemaan myös paatunut romantikko.
Kun opin lukemaan, oli ensimmäinen kirjastokortti minulle suorastaan aarre, kuin voimia antava taikaesine. En tarvinnut enää suojelushenkenä toimivaa huoltajaa mukaan seikkailuihin hyllyjen välissä. Ajan myötä etenkin koulutuksen ja opiskelun aikana kirjastosta on kehittynyt minulle ehtymätön voimavara, josta aina löytyy sekä viisautta että viihdettä.
Oppivelvollisuuden päätyttyä sekä valkolakin päähäni asettamien lisävuosien jälkeen olin tullut elämäni tiellä risteykseen, josta eri suuntiin johti niin monta erilaista polkua, että jämähdin paikalleni. Työ, opiskelu ja asevelvollisuus, työttömyyskin...
Minun oli pysähdyttävä ja katsottava peiliin. Silmistäni heijastui niin paljon epäselvyyksiä. Mitä halusin elämältäni? Mihin oikein pystyin? Mitä minulta puuttui?
Ympärilläni singahteli kysymyksiä joka puolelta, kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ärsyttäen kaikkia aistejani.
Yritin löytää ratkaisuja ottamalla muutamia askelia eri poluilla, mutta jouduin lähes aina palaamaan takaisin risteykseen.
Lopulta vastaus löytyi jälleen kirjastosta. Asevelvollisuuden suorittaminen siviilipalveluksen muodossa kirjaston huomassa antoi minulle lisäaikaa miettiä tulevaisuuttani, suunnitella työuraa ja koulutusta. En tiennyt, mitä oikein halusin, mutta yhteiskunta ei enää hengittänyt hyytävän kalmankatkuisesti niskaani auringonnoususta iltaruskoon, ja sain olla rauhassa myös unimaailmassa.
Sitten eräänä kirjastosivarin normipäivänä kotikuntani pienen kirjaston väki kysyi minulta kuinka minulla sujui, tykkäsinkö työstäni. Ennen kuin ehdin vastata, kertasin mielessäni kaikki aikaisemmat työkokemukseni, joihin olin joutunut pettymään ja joihin alitajuntani vertasi kirjastossa työskentelyä. Vastasin pitäväni työstäni ja astuvani jokaisen raskaankin työpäivän päätteeksi ulos kirjaston ovesta hymy huulillani - samassa yllättäen tajusin, ettei mikään kiinnostavaltakaan tuntunut kesätyö ollut koskaan moista tunnetta minussa herättänyt.
Tuo pieni kysymys, joka oli kuin kirjaston itsensä esittämä, ohjasi minut sille polulle, jota kuljen tänäkin päivänä askel kerrallaan eteenpäin.Tämäkin pätkä, elämäni ensimmäinen blogiteksti tuli kirjoiteltua istuessani Siilinjärven kunnankirjaston iltavuorossa.
Sain tänä keväänä informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median (tai kuten tykkään itse sanoa: kirjastotätiyden) perusopinnot suoritettua ja minut hyväksyttiin syksyllä alkaviin aineopintoihin. Tämän kesän jälkeen työkokemukseni alalta ohittaa jo yhteensä puolentoista vuoden rajan.
Jälleen kerran luottamus valamiini tulevaisuuteni perustuksiin on kasvanut kirjaston ansiosta.
_________________________
Kuten aiemmin mainitsin, en ole koskaan blogannut aikaisemmin. Olen aina rakastanut luovaa kirjoittamista, ja viime aikoina akateeminen asiakirjoittaminen on vienyt suurimman osan ajasta kynän varressa ja näppäimistön äärellä. Kesäloman alettua olen päässyt takaisin viskelemään luovia ideoitani sinne tänne, mutta osa minusta haluaa purkaa ajatuksiani muuallekin kuin Facebookin statuspäivityksiin tai foorumeille.
Näistä sivuista tulee monitahoiset tekstisivut, joille kokoan mm. näitä ajatusvirran purkuja ja kirjastolaisen mietteitä, pakinointia sekä kaunokirjallista tekstiä, etenkin runoja ja lyriikkaa.
Kenties kirjasto herättää sisäisen bloggaajani.
Tähän loppuun pakollinen haiku (ovat trendikkäitä tätä nykyä):
Ketä kiinnostaa /
nuo turhat naputtelut? /
Nähtäväksi jää.
Myös minulle kirjastot ovat aina antaneet voimaa.
Systemaattisena ja elämääni sääntöjä sekä rajoituksia ehdollistavana lukutoukkana tunnen kirjaston olleen minulle aina toinen koti. Voittoa tavoittelematon järjestelmä, jonka tarkoitus on varastoida ja välittää tietoa ihmisille - mielestäni täydellinen paikka akateemiselle pasifistille - joka sattuu olemaan myös paatunut romantikko.
Kun opin lukemaan, oli ensimmäinen kirjastokortti minulle suorastaan aarre, kuin voimia antava taikaesine. En tarvinnut enää suojelushenkenä toimivaa huoltajaa mukaan seikkailuihin hyllyjen välissä. Ajan myötä etenkin koulutuksen ja opiskelun aikana kirjastosta on kehittynyt minulle ehtymätön voimavara, josta aina löytyy sekä viisautta että viihdettä.
Oppivelvollisuuden päätyttyä sekä valkolakin päähäni asettamien lisävuosien jälkeen olin tullut elämäni tiellä risteykseen, josta eri suuntiin johti niin monta erilaista polkua, että jämähdin paikalleni. Työ, opiskelu ja asevelvollisuus, työttömyyskin...
Minun oli pysähdyttävä ja katsottava peiliin. Silmistäni heijastui niin paljon epäselvyyksiä. Mitä halusin elämältäni? Mihin oikein pystyin? Mitä minulta puuttui?
Ympärilläni singahteli kysymyksiä joka puolelta, kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ärsyttäen kaikkia aistejani.
Yritin löytää ratkaisuja ottamalla muutamia askelia eri poluilla, mutta jouduin lähes aina palaamaan takaisin risteykseen.
Lopulta vastaus löytyi jälleen kirjastosta. Asevelvollisuuden suorittaminen siviilipalveluksen muodossa kirjaston huomassa antoi minulle lisäaikaa miettiä tulevaisuuttani, suunnitella työuraa ja koulutusta. En tiennyt, mitä oikein halusin, mutta yhteiskunta ei enää hengittänyt hyytävän kalmankatkuisesti niskaani auringonnoususta iltaruskoon, ja sain olla rauhassa myös unimaailmassa.
Sitten eräänä kirjastosivarin normipäivänä kotikuntani pienen kirjaston väki kysyi minulta kuinka minulla sujui, tykkäsinkö työstäni. Ennen kuin ehdin vastata, kertasin mielessäni kaikki aikaisemmat työkokemukseni, joihin olin joutunut pettymään ja joihin alitajuntani vertasi kirjastossa työskentelyä. Vastasin pitäväni työstäni ja astuvani jokaisen raskaankin työpäivän päätteeksi ulos kirjaston ovesta hymy huulillani - samassa yllättäen tajusin, ettei mikään kiinnostavaltakaan tuntunut kesätyö ollut koskaan moista tunnetta minussa herättänyt.
Tuo pieni kysymys, joka oli kuin kirjaston itsensä esittämä, ohjasi minut sille polulle, jota kuljen tänäkin päivänä askel kerrallaan eteenpäin.Tämäkin pätkä, elämäni ensimmäinen blogiteksti tuli kirjoiteltua istuessani Siilinjärven kunnankirjaston iltavuorossa.
Sain tänä keväänä informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median (tai kuten tykkään itse sanoa: kirjastotätiyden) perusopinnot suoritettua ja minut hyväksyttiin syksyllä alkaviin aineopintoihin. Tämän kesän jälkeen työkokemukseni alalta ohittaa jo yhteensä puolentoista vuoden rajan.
Jälleen kerran luottamus valamiini tulevaisuuteni perustuksiin on kasvanut kirjaston ansiosta.
_________________________
Kuten aiemmin mainitsin, en ole koskaan blogannut aikaisemmin. Olen aina rakastanut luovaa kirjoittamista, ja viime aikoina akateeminen asiakirjoittaminen on vienyt suurimman osan ajasta kynän varressa ja näppäimistön äärellä. Kesäloman alettua olen päässyt takaisin viskelemään luovia ideoitani sinne tänne, mutta osa minusta haluaa purkaa ajatuksiani muuallekin kuin Facebookin statuspäivityksiin tai foorumeille.
Näistä sivuista tulee monitahoiset tekstisivut, joille kokoan mm. näitä ajatusvirran purkuja ja kirjastolaisen mietteitä, pakinointia sekä kaunokirjallista tekstiä, etenkin runoja ja lyriikkaa.
Kenties kirjasto herättää sisäisen bloggaajani.
Tähän loppuun pakollinen haiku (ovat trendikkäitä tätä nykyä):
Ketä kiinnostaa /
nuo turhat naputtelut? /
Nähtäväksi jää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)