The Kirjasto-Urho VII - Eri aikojen erikoisuuksia

On se elämä sitten monitahoista.

Kasikytluvun lopulla syntyneenä olen ollut koko elämäni sitä mieltä, että putosin tähän maailmaan juuri sopivaan väliin: niin sanotun vanhan kansan oppien mukaan koulittavaksi mutta samalla keskelle nousevaa tietoyhteiskuntaa. Eli oppimaan jo pennusta saakka taidot ja temput, joita nykyjonnet tai -lissut eivät edes tunnista ihmiselämään liittyviksi asioiksi, mutta kasvamaan samaa vauhtia vanhemmalle sukupolvelle mystiseksi muovautuvan tietotekniikan kehityksen kanssa.

Esi- ja peruskoulussa oppi hyödyllisiä asioita. Aloitetaan vaikka kirjoitustaidosta ja käsialakirjoittamisesta, siinä sivussa mainittakoon kielioppi ja sanasto, matemaattiset peruslaskutoimet ja ajan myötä hankalammatkin yhtälöt. Liikunta oli monipuolista, samoin kuvataiteen ja musiikin opetus sekä kulttuurikasvatus, ympäristötieteet sekä maantieto ja historia. Eikä pidä unohtaa tiukalla kädellä opetettuja vieraita kieliä, käsitöitä tai tietotekniikkaa. Kaikkien näiden opetus jatkui lukiossa vahvistaen tietopohjaa tulevaisuuden uravalintoja varten. Kerma koulutuksellisen kakun päällä oli pirun hyvä kouluruoka, josta ei kotikunnassani leikattu määrärahoja niin paljon kuin esimerkiksi naapurikaupungissa. Koulu oli myös sopivan matkan päässä, joten sinne pääsi helposti jalan tai pyörällä.

Kun vertaan omaa tilannettani minua edeltäneeseen koulujärjestelmään, oli oman peruskoulutukseni aikainen pedagoginen ja tietotekninen taso mielestäni monipuolisempi ja toimivampi. Monimutkaisiakin asioita opetettiin ja niitä oppi itse. Jos ei oppinut, opetustaho ja vanhemmat ehdoin tahdoin varmistivat, että kyllä muuten oppii; koulussamme oli tehokas erityisopettaja tarpeen vaatiessa ja koululla järjestettiin hyvin informoidusti vanhempainiltoja. Miten tuo informaatio sitten välitettiin? Antamalla oppilaalle paperi, johon oli saatava todistettava huoltajan allekirjoitus. Siinä se. Ei tarvittu sähköpostilistoja tai verkkokyselyitä - moiset olisivat olleet silloin turhan kalliita, eikä kaikilla todellakaan ollut kotona nettiä saati tietokonetta.

Verrattuna nykypäivään eli lapsuuteni ja nuoruuteni kantista katsottuna tulevaisuuteen, 2000- ja 2010-lukuun...hyhh, en tahtoisi edes ajatella asiaa. Kuulen opettajaksi opiskelevilta ystäviltäni jatkuvasti kuinka typeräksi koulumaailma on kirjaimellisesti mennyt, puhumattakaan vanhempien käyttäytymisestä. Penskat eivät tee mitään muuta kuin räveltävät mobiililaitteita. Piirtoheittimiä, liitutauluja tai kyniä ei ole - nehän maksavat! Pitää säästää tablettien hankkimista varten. Ikään kuin kaikilla lapsilla ei jonkinlaista pääsyä älylaitteiden käyttämiseen jo olisi.

Turvallisessa Suomessa pennut on alle puolen kilometrinkin päähän tuotava autolla. Jos Jonne-Liisa tai Maiju-Petteri on joutunut koulussa kirjoittamaan muistiinpanoja käsin vihkoon enemmän kuin puoli sivua, niin sehän on maailmanloppu. "Ei niitä tarvitse kirjoittaa, nehän on kaikki siellä netissä." Ja auta armias, jos opettaja on joutunut jollain tavoin pitämään yllä järjestystä ja esimerkiksi poistamaan oppilaan luokasta: saman tien potkut väkivaltaiselle hirviölle.

Nyt ajauduin hieman sivuraiteille, mutta pointtini on se, että tunnen todellakin syntyneeni juuri oikealla vuosikymmenellä (jopa telkkarista tuli oikeasti jotain katsomisen arvoista). Pystyn sulautumaan sekä menneiden sukupolvien tapoihin että nykyisen tietoyhteiskunnan kommervenkkeihin (tuota sanaa eivät jonnet tajua).

Osaan laittaa saunan tulille ja tehdä heinätyöt mutta myös korjata sekä videonauhurin että tietokoneen. Autot ovat hieman hankala paikka, koska konepellin alunen on suojattu takuutarroilla sinetöidyllä muovikuorella. Sama pätee älylaitteisiin. Mutta osaan selvittää helposti, nopeasti ja mikä tärkeintä, ilmaiseksi miten asioita korjataan. Enkä noudata pelkästään kvg-paradigmaa vaan informaatiotutkimuksen opiskelijana osaan hakea tietoa vähän muualtakin kuin verkon käytetyimmistä hakupalveluista.

Koulutuksen ja kasvatuksen suhteen putosin sopivaan väliin, mutta samaa ei voi sanoa työtilanteesta. Lama. Työttömyys. Valkolakin saatuani kesätyöt karkasivat kiven alle piiloon. Nykypäivänä niitä ei enää ole. Jos on, olen useammin kuin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin liian vanha.

Myös tulevaisuuden kirjastoalaa kohtaan minulla on pienoisia kauhukuvia.

Tietotekniikka senkun jatkaa kehittymistään ja ubiikki mobiiliyhteiskunta laajenee ja yleistyy koko ajan. Sopeutuvana yksilönä minulla ei ole mitään vaikeutta oppia teknologian käyttöä, mutta kirjastojen työtehtäviä ulkoistetaan automaateille. Itsepalvelu kunniaan. Onneksi tulevaisuudessakaan tietokonepohjaiset palvelut eivät osaa pitää ylläpitää itseään täysin, joten aina tarvitaan joku ihminenkin sinne. Mutta vähemmän kuin tänä päivänä, vielä vähemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Tulevaisuudessa pelkät kirjasto- ja informaatioalan opinnot eivät välttämättä riitäkään. Pitäisi todennäköisesti olla laaja IT-alan koulutus siinä sivussa. Ovatko pian kokonaan suorittamani opinnot siis turhia, ellen ole myös atk-insinööri? Välillä tuntuu siltä, että ei tässä elämässä pääse ikinä töihin, koska jatkuvasti pitäisi asiantuntemukseen kuulua uusia tieteenaloja ja osa-alueita - eli takaisin koulun penkille. Opintotukikuukausia tosin jatkuvasti leikataan, joten ei hyvältä näytä...

Uhkakuvat saattavat olla turhankin voimakkaita, mutta valitsemansa alan kehitystä ei pidä ignoroida. Vaikka itse en hirmuisesti perusta uutiskirjeiden tai tiedotteiden tilaamisesta, on niistä loppujen lopuksi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ennemmin vastaanotan roskapostia kuin riskeeraan urani.
_________________________

Rankkaa on arki. /
Vaan onko sitä enää, /
viedäänkö työni?

The Kirjasto-Urho VI

Toukokuu. Vastahan vuosi alkoi. Ja nyt näkyy jo kukkia etupihalla ja jääkiekkoa telkkarin ruudulla. Eipä siinä, kukat ovat kauniita ja jääkiekko viihdyttävää.
Edellisestä suoraan uraani liittyvästä postauksesta tulee kymmenen päivän päästä täyteen 9 kuukautta. Ikään kuin jonkin asian odotusaika olisi tulossa...tai jotain.

Minusta ei ole kuulunut mitään, mikä on miltei häpeällistä, mutta on siihen toki syynsä. On vain ollut niin hirmuinen kiire. Koulutehtäviä toisensa perään, kaikki hoidettava jonkinlaisella tietokoneella tai muulla vastaavalla päätteellä. Ei moisen ääreen enää lukemattomien työtuntien halua istua kirjoittamaan enää mitään, vaikka kuinka luovaa naputtelua rakastaakin. Jossakin menee raja.

Mutta on tässä edistyttykin. Lähtiessäni viime syksynä Englannin-ristiretkelleni aloitin samalla informaatiotutkimuksen aineopinnot, jotka aluksi olivat pelottaneet minua. Etenkin kirjatentit. Onneksi niissä saikin kaikissa pitää tenttimateriaalin vierellään ja tarkistaa kirjasta tärkeät nimet tai teorioiden pääkohdat.

Ja mihin nyt sitten onkaan tultu? Ainoatakaan tenttiä minun ei ole tarvinnut uusia ja arvosanojen tasokin on pysynyt haluamallani tasolla. Eilisiltana palautuslaatikkoon kolahti viimeinen lähdemateriaalia tarvitseva kirjoitustehtävä, jonka arvostelua odotellessa tarvitsee kirjoittaa kyseiseltä PR-viestinnän kurssilta enää oppimispäiväkirja sekä koko uraan liittyvän asiantuntijapäiväkirjan versio 2.0.

Sitten se kaikki on ohi. Minun ja minkä tahansa kirjastovirkailijan tai kirjastonhoitajan viran välissä on enää tutkinto-nimikettä kantavan paperin hankkiminen, ja ilman moistakin voisi olla mahdollisuus päästä jo jonnekin - niin kuin itse asiassa olenkin jo päässyt. Ensi kesänä minut ottaa lämmöllä jälleen kerran huomaansa pariksi kuukaudeksi tuttu ja turvallinen Siilinjärven kunnankirjasto.

Työhakemuksia olenkin tullut viskoneeksi ympäri Suomea pitkin kevättä. Jopa Aalto-yliopiston kirjasto otti minut työhaastatteluun tiukan seulan läpi yli kahdensadan hakijan joukosta, mikä on itsessään jo ylpeyden aihe.

Eli asioihin on tullut edistystä. Minä olen oikeasti kehittynyt, saanut asiantuntemusta, astunut suuria askelia lähemmäs sitä laman keskellä utopialta kuulostavaa työelämää. Jopa opettajat kutsuvat avoimen puolella meitä opiskelijoita asiantuntijoiksi. Jo mainitsemani kirjoitelma eli asiantuntijaprofiili onkin portfoliomainen, ansioluettelonkin liitteeksi sopiva teksti, jota tehdessä opiskelijan on tarkoitus kartoittaa osaamistaan, reflektoida oppimiaan asioita ja tekemäänsä työtä, määritellä oma asiantuntijuutensa. Kuulostaa joka kerta hienommalta kuin pelkästään tuilla elävän opiskelijan titteli.

Mutta liikaa ei kannata iloita ennen kuin kaikki on lopullisesti varmaa. Nyt vain yhtä tasaisesti ja varmasti askel kerrallaan, ei liian suuria loikkia. Eivät ne kirjat sieltä hyllystä karkaa. Ja jos karkaavat, on tulevaisuudessa minulle ainakin luvassa töitä - saada ne kirjat kiinni ja järjestyksessä takaisin paikoilleen.
_________________________

Kuulen sen jälleen./
En kutsua kevään,/
vaan rakkaan työni.

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 44

HUOM! Tämä postaus päivittyy matkan etenemisen mukaisesti päivän mittaan! Torstaina 13.11.2014 tätä seuraavat lukijat: odottakaa päivityksiä, niitä tulee matkan edetessä semi-reaaliaikaisesti!

_______________________________

Aamu oli mielenkiintoinen kokemus. Kuvitelkaa itsenne tilanteeseen, jossa olette edellisenä iltana etsineet kuumeisesti mahdollisuutta päästä syömään Britannian kulttuurin stereotypisimmäksi ruokalajiksi usein nimettyä fish & chipsiä eli kalaa ranskiksilla. Ette kuitenkaan löytäneet sitä, mikä tarkoittaa sitä, että etsintä ei päättynyt vaan se jatkuu yhä. Se jatkuu jopa unissanne. Viimeinen muistikuvani unimaailmasta on nimittäin tuon ruoka-annoksen jahtaaminen. Ja mikä omituisinta, kun herätyskello muistutti minua palaamaan takaisin hereillä olevien kirjoihin, minä haistoin kalaruoan tuoksun asunnossa, jota en aluksi meinannut tunnistaa millään. Olin aivan sekaisin: missä oikein olin, miten olin sinne päätynyt - olenko minä edes hereillä vielä?

Sitten pieni kissanpentu toteaa lähimmältä nojatuolilta hyvin pikkuruisella äänellään: "Mi-iu."
Katsahdan äänen suuntaan. Pikkusiskoni kissaperheen uusin tulokas, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen kisu laskee päänsä takaisin tassujensa päälle, ikään kuin samalla mutisten itsekseen jotain kummallisista vieraista hänen reviirillään.
Kuitenkaan en ollut vieläkään tajunnut, miten kalaa ranskiksilla oli päätynyt unimaailmasta viimeisimpään majapaikkaani, kunnes vihdoin tajuan, että kyseessä on vain kissanruokakuppien sisältö lattiatasossa.

Nousin hitaasti ylös ilmapatjalta (samalla vaihtaen aikamuodon preesensistä imperfektiin). Edellinen ilta oli venynyt pikkutunneille, kun olimme siskoni kanssa yhteen ääneen päivitelleet Jyrki Sukulan löydöksiä vanhan kotikuntamme Joroisten suorastaan legendaarisesta hotelli Joronjäljestä. Unta oli aamukuuteen saakka ehtinyt siis kertyä alle neljä tuntia. Ravistin päätäni pitääkseni itseni hereillä, koska kello oli ehtinyt salamyhkäisesti madella jo näyttämään lukemaa 6.36. Kyytini kohti seuraavaa bussipysäkkiä lähtisi siskoni miehen saapuessa töistä aamuseitsemältä, joten kovin paljoa aikaa minulla ei ollut hukattavana zombi-moodi päällä. Raahasin itseni kylpyhuoneeseen ja viskasin kylmää vettä kasvoilleni. Sävähdin, mutta ainakin pystyin toteamaan olevani vihdoin valveilla.  

Kyydittäjäni saapuikin täysin aikataulun mukaisesti paikalle. Olin ehtinyt juuri ja juuri purkamaan olkalaukkuni sisällön matkalaukkuihini, jotta voisin varmistaa pääsyni kulkemaan OnniBussilla lähemmäs kotia - en ollut ennen edellisiltaa huomannut, että kyseinen firma ei salli kahta isoa laukkua kuljetustilaan. Sain kuitenkin sumplittua tavarat siten, että pakaasini olivat aivan kuin lähtöpäivänä. Laukuista on tosin saattanut tulla hieman painavampia, mutta ainakaan viime reissullani en ollut huomannut OnniBus-väen pystyttävän millintarkkoja laukkuvaakoja kadunvarsipysäkeille.

Kiitos, Terhi-sisko sekä herrasmieskuski Sami - ja tietty kissanne Miia ja Touho! Olitte korvaamaton apu tälläkin seikkailulla!

Kyytini Espoosta Kiasmalle kulki aamu-unistaan hiljalleen heräilevän Helsingin halki. Liikenne oli yllättävän ruuhkatonta, kun tavallisesti ennen kello kahdeksaa kadut ovat täynnä töihin ryntääviä kansalaisia. Noh, parempi näin päin. Kun astuin Elielinaukion nurkilla autosta ulos, tunsin, kuinka olin todellakin saapunut takaisin Pohjolaan; kylmä viima heilautti takkini liepeitä ja suorastaan pureutui vaatteideni lävitse, värisyttäen minua luihin ja ytimiin asti. Kuitenkin tuo minulle sopivampi kuiva ilma tuntui aivan siltä kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi takaisin kotimaahani. Meri-ilmasto ei edelleenkään oikein sovi minulle - ei ainakaan liian pitkiä aikoja.

Pieni istumistauko matkalaukkujen päällä odottamassa onnikan saapumista oli paikallaan, koska se auttoi minua pysymään hereillä. Turusta saapuva punainen bussinmötkäle kaartoikin Kiasman pihaan melko pian, vaihtoi seuraavaksi määränpääkseen Kuopion ja lukitsi ovensa vartiksi. Ihmisiä alkoi lappamaan joka suunnasta kantamuksineen auton ympärille, ja puheensolina täytti pienen alueen ilmapiirin. En muistanut, että suomalaisetkin puhuvat näin paljon - kenties olin kuunnellut liikaa brittien päivittelyä siitä, kuinka suomalaiset puhuvat vain silloin kun on tarpeen ja on jotain sanottavaa; ilmeisesti jokaisella on jotain tärkeääkin asiaa, koska miltei kukaan ei vain jököttänyt vaiti. En tiedä, moinen saattaa olla vain illuusio, jota Britannian kulttuuri minulle on viimeiset puolitoista kuukautta esittänyt kotimaani kansalaisista. 

Kuljettajat saapuivat aamukahveiltaan aukaisemaan bussin ovet sekä tavaratilat täsmälleen varttia yli kahdeksalta. Ihmisissä alkoi näkyä liikehdintää, ja miltei jokaisen kasvoille tuli tuo perisuomalainen huolestunut ilme, joka kysyi: "Onhan minullekin varmasti tilaa?"

Tavarat lastattiin autoon nopsakkaasti, mutta ilmeisesti OnniBus on kehittänyt palveluitaan, koska niihin kiinnitettiin samankaltaiset lappuset kuin lentokentällä ja matkustajille annettiin kuittilipuke omien matkatavaroiden löytämisen helpottamiseksi. Hauska huomata, miten jokaisella matkustuskerralla voi huomata kyseisen bussiyhtiön laajentuneen johonkin suuntaan. Moinen saattaa tosin nostaa hintoja jatkossa, mikä ei kuitenkaan yllättäisi ketään tämän laman keskellä.

Talouspolitiikkapohdintojeni jälkeen asetuin mukavaan asentoon ensimmäiselle näkemälleni vapaalle istuimelle ja naputtelin tabletilleni muistiin kaiken tähän saakka lukemanne tekstin tästä blogimerkinnästä.
___

Välimerkintä: olin juuri vaipumassa syvään uneen seurattuani huvittuneena ohikiitäviä maisemia - vielä harmaampiahan nuo ovat kuin Englannissa - mutta jokin järkyttävältä kuulostava harpyijan rääkäisy herätti minut. Kiitos, mukana matkustavat lapsiperheet: todennäköisesti pysäytitte sydämeni hetkeksi, koska luulin joutuneeni tässä minua vähiten stressaavassa vaiheessa seikkailujani keskelle jotain järkyttävää onnettomuutta tai muuta aivan yhtä hirveää. Tavallisesti en kiitä vahvaa lääkitystäni, mutta ainakin tällä kertaa olen kiitollinen siitä, että pääsen kolmiolääkkeiden avulla palaamaan kauneusunilleni.
___

Heinolassa katsahdin puoliunisena ulos ikkunasta ja näin, miten pienet lumihiutaleet hiljalleen leijuivat alas taivaalta. Sama näky oli ollut minulla vastassa Lontoossa, kun Oxford Streetillä oli yhden rakennuksen katolla ilmeisesti keinolumihiutaleita maisemia koristamaan taikonut laite, kuten moni on maanantain postauksesta kenties lukenutkin. Mutta tällä kertaa lumi oli ihan oikeata.

Bussi lähti pian jatkamaan matkaa. Jonkun puhelin soi vähän ajan päästä, ja minulla meni hetki aikaa tajuta, että olen Suomessa ja että minulla on jumittunut englannin kieltä pääasiallisesti vastaanottava kielikorva päälle: olin aivan varma, että keski-ikäinen mieshenkilö vastasi puhelimeensa "beibe, beibe". Koetin kääntää aivojani päästämään suomea hieman enemmän läpi ja pian äkkäsinkin, että vastaus oli ollut vain yksinkertainen "päivee, päivee".

___

Mikkelissä pidetty tauko riitti todistamaan minulle, että kyllä tänne oli jo talvi tullut. Minun oli kaivettava viereiselle istuimelleni asettamasta laukustani äitini minulle edellisellä OnniBus-reissulla etelästä pohjoiseen antamat villasukat, koska ulko-ovista virtasi auton seisoessa paikallaan koko ajan kylmää ilmaa lattiatasossa. Lumipeite oli Savon korkeuksilla jo pysyvämmän oloinen. Kuitenkin maisemat pysyivät erittäinkin harmaina. Asia ei johtunut kuitenkaan pelkästään sääolosuhteista; bussin ikkunoihin oli teiden pinnasta roiskunut hirmuinen kerros kuraa.

___

Pian linjuri kaartoikin Varkauden Matkakeskuksen pihaan, ja minulla oli ihana äitini vastaanottokomiteana parkkipaikalla. Rahtasimme tavarat hänen autoonsa ja hurautimme pitämään lounastauon hänen luonaan, koska tämän suuren seikkailun viimeinen julkisen liikenteen muotoinen kyyti lähtisi liikkeelle kohti Joensuuta vasta kolmen jälkeen. Äidillä oli tuota pikaa pöydässä valmiina ihania kanajauhelihasta valmistettuja lihapyöryköitä tomaattikastikkeella sekä salaattia, joka minun mielestäni on nimenomaan salaattia: porkkana-omenaraastetta klementiinin paloilla ja rusinoilla. Ruokalevon jälkeen maistui kupponen kuumaa ja monta, monta palaa mustikkapiirakkaa.

Pian tuli aika lähteä takaisin Matkakeskukselle. Äiti pakkasi vielä mukaani hedelmiä evääksi, vaikka juuri äsken tuli ahmittua kotiruokaa oikein kunnolla - ei sitä koskaan tiedä, josko raiteille olisi tippunut vaikka lehtiä...vaan ei sillä, ei taajamajunien kanssa näillä seuduilla ole ongelmia yleensä ollut. Joka tapauksessa menimme hyvissä ajoin odottelemaan junaa asemalle. Vanha kunnon sinivaunuinen taajamajuna saapuikin täsmälleen aikataulussa kello 15.22. Raijasin laukut vaunun ovesta sisään ja lähdin tämän suuren seikkailun viimeiselle vaellukselle.

Kiitos, äitikulta! Kukaan ei osaisi huolehtia seikkailevasta pennusta niin hyvin kuin oma emo.

___

The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 38

Tämä päivä on hyvä muistaa todisteena siitä, että välillä pienetkin asiat vaativat yksilöä tarttumaan itseään niskasta kiinni, mutta kun niin onnistuu tekemään, palkinto on luvattua suurempi.

Aamu oli hidas. Herättyäni en saanut itseäni nousemaan sängystä tuntiin. Tuijotin vain kattoa ja mietin aivan liikaa kaikenlaista. Miten pakata, mitä pukea päälle, miten sitä ja milloin tätä.

Katsahdin ulos. Ilma oli melko seesteinen, joskin jälleen täysin harmaa. Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Lenkille vai ei? Koko ajan pyöritin tuota ajatusta mielessäni. Sitten lopulta muistin edellisenä iltana itselleni asettamani haasteen: pitää käydä vielä viimeisellä lenkillä samalla reitillä kuin ensimmäisellä lenkilläni Streetissä - ja nimenomaan tänään, koska huomenna ei kuitenkaan ehdi, aina tulee lähtöpäivinä kaikenlaisia esteitä. Tämä johtopäätös sai minut vihdoin nousemaan ylös, pukemaan juoksuvarusteet, nappaamaan askelmittarin ja painumaan pihalle.

Asetin musiikkisoittimeni soittamaan tällä kertaa satunnaisesti kaikkea ja läksin pinkomaan ensimmäistä reittiä läpi. Juoksin ensin niin sanottua kotikatua pohjoiseen päin, sitten käännyin oikealle ylämäkeen ja mäen päältä vasemmalle. Maisema ei ollut muuttunut juurikaan, lehtiäkin oli yhtä paljon kuin saapuessani, joskin enemmän maassa kuin puissa. Ja postimiehet ne yhä pitivät shortseja jalassa.

Siirryin pensasaidan takana kulkevalle Public Footpathille, jonka varrella ei ollut enää tyynyä ja banaania, ainoastaan tikku, jonka nokassa mokomat olivat nököttäneet noin kuukausi sitten. Vieläkään ei ole selvinnyt, mistä kummallisesta kokeesta oli ollut kyse. Juoksin hevospilttuiden ohi, mutta konien päitä ei tällä kertaa näkynyt. Kentällä oli loimen alla ruohotuppoa mutustamassa yksi komea eläin, muutoin alue oli hiljainen.

Käännyin juoksemaan Cider Farm -kyltin kohdalta oikealle. Kaikilla edellisillä kerroilla olin kännykän ajastimeen asettamani ajan vuoksi kääntynyt aina takaisin ilman, että olin saavuttanut kyseistä omenafarmia, joten tällä kertaa päätinkin juosta perille saakka ottamaan selvää, millainen kyseinen tila olisi.

Eikä mennyt kauaakaan, kun saavutin omenapuilta tuoksuvan alueen. Juoksin sen ohi vielä pidemmälle, kunnes seuraavassa isommassa risteyksessä käännyin takaisin, Tilan nimi oli hauska, joten oli aivan pakko takaisin tullessa ottaa aiheesta kuva.

Varmastikin hemmetin hyvää siideriä.

Jatkoin matkaani takaisin asunnolle päin, käyden vielä yhden kerran kaikki samat maisemat läpi. Heposet, pensasaitapolku, ylämäet ja alamäet.

Elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta onneksi tämä kyseinen on vain konkreettinen, fyysinen mäki.

Maisema kohti Glastonburya Downside-mäen huipulta.

Juoksin takaisin majapaikalle vielä mielettömän spurtin jälkeen, sitten vetäydyin omiin oloihini venyttelemään ja tekemään peruskuntosarjoja, samalla miettien mitä tänään tekisin.

Suihkun jälkeen istuin hieman masentuneena sängyllä tuijottamassa ulos. Olin unohtanut käydä yhdellä alueen tärkeimmistä nähtävyyksistä, jonka spottasin jo Suomessa kartalta ensimmäisenä ennen tänne tuloa; Glastonbury Abbey. Toria valloittaessani olisin käväissyt luostarin raunioilla, mutta silloin minulla ei ollut taskussa tarpeeksi kolikoita moiseen. Nyt olisi, mutta sadeilma masensi mieltäni. Valokuvista tulisi surkeita, eikä sateessa muutenkaan innosta talsia ympäriinsä.

Silloin täysin valehtelematta yhtäkkiä pilvien takaa suorastaan leimahti aurinko silmiini. Säteet häikäisivät katseeni hetkeksi, mutta pian kuulin päässäni kaikuvan vain kaksi sanaa: MENE NYT!

Söin tukevan välipalan ja pian olinkin kävelemässä kohti Glastonburya. Viimeinen seikkailu Somersetissä oli sittenkin alkanut.

En hypännyt bussiin, koska seuraava kulkisi pysäkin ohi vasta vartin kuluttua ja siinä vaiheessa olisin jo perillä - matkaa naapurikylään ei ollut kuin kolmen kilometrin kivenheitto. Mieleni rohkaistui vielä lisää, kun kävellessäni vanhan vesilaitoksen kohdalla katsahdin määränpäätäni kohti niittyjen yli. Enkä tälläkään kerralla valehtele: suoraan naapurikylään osoitti hailakka sateenkaari.

Siinä se on!
Tuossa kohtaa, missä vasemman puolen tumma puurivi kohtaa horisontissa siintävän kylän.
Hyvin himmeä, hyvin lyhyt sateenkaari, mutta on!

Alati päättäväisemmäksi muuttuvin mielin jatkoin kävelyäni ja annoin hymyn levitä kasvoilleni. The Roman Way -tien saavutettuani huomasin auringon kääntyneen nopeaan laskuun takanani, ja syksyn väriloisto valaisi koko seudun.

Saavutin Glastonburyn keskustan täsmälleen puoli neljältä. Kävelin suoraan Abbey-raunioita kohti, koska auringonlaskun kajo tuntui tekevän maisemista kauniimpia hetki hetkeltä. Astelin luostariraunioiden turistiportista sisään ja kaivoin jo kolikkokukkaroni valmiiksi.

Henkilökunta tervehti minua samalla kertoen, että pian menisivät kiinni. Säikähdin aluksi, että tähänkö tämä tyssäsi, mutta ilmenikin, että minulla oli vielä puoli tuntia aikaa sulkemiseen. Kaiken päälle vielä päästivät minut lastenlipun hinnalla sisään, koska viimeisen puolen tunnin aikana hinnat putosivat hieman alemmas lyhyen vierailuajan vuoksi. Lisää ihania sattumia! He kertoivat, että varttia vaille neljältä muistuttaisivat vierailijoita kelloa kilkuttamalla sulkeutumisajasta. Kiitin vielä kerran ja painuin ensin luostarimuseon puolelle.

Seuraavat puoli tuntia annoin luvan kysyttyäni kameran laulaa. Näkemääni ja kokemaani on miltei turha kuvailla sanoin, koska ne olivat vain niin ihania. Tunnelma oli suunnattoman eteerinen. Kaikki ympärilläni oli ainakin 700-800 vuotta vanhaa alueen historiaa, jota suojellaan kaikin mahdollisin keinoin. Mutta ennen luostarin ulkoaluetta hieman yksityiskohtia museon puolelta!

Pienoismalli luostarin oletetusta alkuperäismuodosta.
Rakennettu historian kautta saadun informaation perusteella.

Lyhyen kierroksen jälkeen siirryin varsinaiselle luostaripuiston alueelle. Jylhät rauniot jättivät seikkailijan kyllä sanattomaksi.

Aloin pian kuulla kellonkilkatuksen kaikuvan pitkin seutua, joten aloin pikkuhiljaa katselemaan, missä puistoalueen uloskäynti sijaitsi. Silti mietin koko ajan, että onneksi sain potkittua itseni ulos, koska tätä en olisi halunnut jättää näkemättä ja kokematta mistään hinnasta!

Tämän puun juurella itsensä tunsi niin mitättömäksi.

En edes uskalla arvata kuinka vanha tuo entti on!

Jylhä ja hiljainen Tor vahtii luostaripuiston rauhaa mäen päältä.

Ankkalampi, kuin suoraan Beatrix Potterin kirjojen kansikuvista!

Ankkalammen asukkaat olivat melko sekalaista sakkia.

Nämä 1200-luvun länsimuurin rauniot olivat remontin alla, mutta olivat silti melkoinen näky.

Vietin alueella minulle suodun ajan viimeistä minuuttia myöten, kunnes oli aika poistua. Kiitin minulle ovia availlutta henkilökuntaa, joka toivotti minulle hyvää loppuoleskelua, turvallista kotimatkaa sekä tsemppiä opintojeni jatkamiseen. Kevyin mielin astelin luostarin alueelta Glastonburyn kauppakadulle ja tuumasin, että oli pikkuhiljaa aika lähteä takaisin päin. Kuitenkin ihanassa laskevan auringon kajastuksessa nappasin vielä kuvan sieltä täältä, koska maisemassa miltei koko ajan jotain kiinnostavaa sattui näköpiiriin.

No piti sitä nyt ottaa se pakollinen "brittiläinen puhelinkoppi" -kuva ennen Lontoota!

Jopa roskat ovat erikoisia noituudesta ja magiasta tunnetussa Glastonburyssa!

Näitä hauskasti nimettyjä taloja on aivan kaikkialla.

Niinpä seikkailija lähti kulkemaan kohti auringonlaskua. Valo heikkeni koko ajan, mutta maantien vierustaa kävellessäni huomasin kuitenkin viereisen niityn poikki hiipivän mustan kissan, joka kulki aivan ääneti heinikossa.

Streetin ja Glastonburyn välisiltä niityiltä lehahteli minuutin välein lentoon valtavia massoja pikkulintuja. Parvissa oli varmasti tuhansia pikkuisia, jotka kaikki suuntasivat kohti etelää. Talvi on siis tännekin hitaasti hiipimässä...

Pian saavutin risteyksen ja tutut tervetulokyltit, joita en tällä reissulla todennäköisesti enää tule näkemään. Pieni ikävän tunne kävi sisälläni, pakko myöntää. On näistä seikkailuista kertynyt sellainen määrä ainutlaatuisia kokemuksia, että en niitä mihinkään muuhun vaihtaisi.

Huomenna siis lähden iltajunalla kohti itää, määränpäänä Basingstoken kaupunki noin 80 kilometrin päässä Lontoosta. Nyt sitten keräämään kimpsuja ja kampsuja hieman parempiin kasoihin ja pakkaamaan niitä kunnolla, koska huomenna on oltava valmis iltakuuteen mennessä.

Katsahdin vielä kerran Glastonburya kohti, huokaisin hiljaa ja hymyilin.
On siinä kyllä erikoinen kylä.