The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 1

Hämärän ja kaiken järkevyyden rajamailla tasapainottelu on aina yhtä mielenkiintoista. Mielikuvien loputtomalta tuntuva sarja muuttaa jatkuvasti muotoaan erikoisista kaleidoskooppinäkymistä liiankin todellisilta vaikuttaviin tuntemuksiin, joista ei ole edes varma, millä aistilla niitä tulisi havaita. Kuitenkin unimaailman eksoottisen maailman rikkoo kaikkien muiden aistimuksien ylitse porautuva äänekäs piippailu, jota säestää järkyttävältä kuulostava, hyllyn kovaa pintaa vasten jyrähtelevä värinähälytys.

Herättyäni todellisuuteen joudun miettimään useammankin kerran: mistä oikein on kyse? Missä minä edes olen ja miksi minut herätettiin keskelle pimeyttä? Katsahdan kännykän sokaisevan kirkasta valoa hohtavaa näyttöä ja totean, että kello on neljä aamulla. Etsin valonkatkaisijan ja raahaudun sängystä noustuani kylpyhuoneeseen. Pirskotan kasvoilleni jääkylmää vettä. Kavahdan tuon aineen kosketusta kuin sähköiskun saaneena mutta samalla nautin siitä, kuinka se tuo minua joka sekunti lähemmäs todellista maailmaa. Nostan katseeni ja kohtaan nuutuneen näköisen hahmon peilissä. Hymähdän huvittuneena. Tuon näköisenä maailmalle, suureen seikkailuun. Noh, kerta se ensimmäinenkin.

_____________________________

Normaalisti pääkaupunkiseudun liikenne on aina ruuhkaista ja levotonta, mutta tänä aamuna kehätietkin ovat yhtä autioita kuin pienen kunnan kyläraitti keskellä yötä. Kuitenkin heti seuraavalla etapilla suorastaan kuhisee elämää. Ihmisiä kulkee ryhmissä, pareissa tai pelkästään matkatavarat seuranaan. Lasken itseni osaksi viimeksi mainittua ja siirryn Norwegianin lähtöselvitysautomaatille. Tulostan lentolippuni sekä tarran isompaa matkalaukkuani varten. Luovutan ruumaan menevät tavarani lentoyhtiön huolehdittavaksi ja suunnistan suoraan kohti turvatarkastusta.

Selvittyäni metallinpaljastimista etsin katseellani lähintä kahvilaa tai ravintolaa. Silmiini osuu kahvio, josta nappaan hintatason vuoksi hieman hammasta kiristellen kolmiovoileivän ja jääteen. Onneksi jälkimmäinen maistuu erittäin hyvältä, kyllä kelpaa huuhtoa aamun lääkkeet alas moisella

Välipalan jälkeen jään tuijottelemaan nousevaa aurinkoa hetkeksi. Sää vaikuttaa hyvältä, mikä osaltaan vähentää lentojännitystä. Hiimailen jonkin aikaa terminaalissa kansainvälisellä maaperällä, niin sanotulla no-man's-landilla. Tarkkailen ohi kiiruhtavia ihmisiä ja kuuntelen maailman eri kielistä muodostuvaa loputonta äänivirtaa. Havahdun lopulta vilkaisemaan kelloa, nappaan matkalaukkuni ja suuntaan kohti passintarkastusta ja porttia 34. On aika jatkaa seikkailua eteenpäin.

____________________________

Lentokoneeseen pakkautuu mukanani kymmeniä ihmisiä. Henkilökunta toivottaa hymyillen hyvää huomenta ja neuvoo eteenpäin ihmisvirrassa. Kaikki antavat toisilleen ystävällisesti tilaa ja auttavat nostamaan matkalaukkuja säilytyslokeroihin. Tunnelma on rento, eikä lähtöä viivästytä kukaan myöhästelijä. Aurinko luo lämpimät säteensä viereisen istuimen selkänojalle. Harmi, etten tällä kertaa saanut ikkunapaikkaa.

Kapteeni toivottaa kaikille hyvää matkaa ja nostaa koneen pehmeästi ilmaan. Totean hiljaa itsekseni, että hyvä matka tästä taitaa tullakin, koska korviini ei tällä kertaa koske

____________________________

Perillä on kuuma! Minä olen varustautunut kylmään meri-ilmastoon, ja täällä on näin aamusella ulkona noin 20 astetta lämmintä - puhumattakaan Gatwickin lentoaseman sisätiloista. Ilma on tunkkaisempaa kuin Kuopion Musiikkikeskuksessa Animeconin aikaan. Noudan matkatavarani ja lähden raahautumaan kohti junalippuautomaattia. Jonottaessani kuulen yllätyksekseni tutun suomalaisen äänen takaani. Kas, Ismo Leikola. Naurahdan, koska mieleeni muistuu heti tämä videopätkä.

Noudettuani junaliput saan kuulla, että voin valita nousevani myös tuntia aikaisemmin lähtevään junaan ja niinpä päätänkin pitää ensimmäisen taukoni Readingissa, koska ruuhkaisella lentoasemalla on hankala rentoutua paussille - ja koska matkatavaroiden säilytys on täällä pirun kallista. Nappaan junaliput ja suuntaan laiturille 3.

First Great Western kuljettaa minut Readingiin. Olen järkyttävän väsynyt, etenkin painavien laukkujeni kanssa. Paikan päälle saapuessani etsiydyn infotiskille kuulemaan, että asemalla ei ole matkatavarasäilytyslokeroita. Onneksi kohtelias infosetä kertoo, että parin korttelin päässä on The Bag Shop, hakeudu sinne. Lähden valumaan nälissäni kohti keskustaa.

Löydän lopulta The Bag Shop -liikkeen ja jätän tavarani sinne. Liikkeen pitäjä ottaisi normaalisti viisi puntaa per vuorokausi, mutta koska sanon olevani vain tunnin varikkopysäkillä hän naurahtaa ja käskee vain jättämään laukut ja menemään kupposelle, olen sen näköinen että tarvitsen sitä. "Just give me three quid and it'll be sorted."

Kierrän nurkan taakse Munchees-nimiseen ravintolaan. Halvan pikalounaan jälkeen ulos astuessani tajuan, kuinka kaunis Readingin keskusta oikeastaan on. Nälkäisenä olin putkinäköisenä vain kiitänyt eteenpäin katsomatta sivuille muualla kuin suojateiden kohdalla. Noudan laukkuni kiitollisena, toivotan myyjälle erittäin hyvää päivänjatkoa ja palaan asemalle odottamaan seuraavaa junaa.

____________________________

Matka jatkuu yhä unisissa tunnelmissa. Ohi vilisee loputtomiin harmaata mutta samalla kaunista Englannin maaseutua. Pian juna saapuukin perille pienelle, kenties sympaattisimmalle pikku asemalle nimeltään Castle Cary. Enää olisi vain yksi matka määränpäähäni, mutta joudunkin paikallisista bussiaikatauluista toteamaan, että edellinen bussi lähti 6 minuuttia ennen junan saapumista ja että seuraavaan olisi noin kaksi tuntia. Hetken aikaa hiljaa mutistuani istahdan alas tuijottamaan rauhallista maisemaa ja kuuntelemaan musiikkia, eipä tässä muukaan auta. Onneksi sää on lämpötilaltaan juuri sopiva ja tunnelma erittäin rento.

Parin tunnin odottelun jälkeen joudun seisoksimaan vielä noin puoli tuntia hieman ymmälläni. Linja-autoa ei näy, vaikka myöhemmin toiseen suuntaan lähtevä bussi huristaa pysäkin ohitse. Päivittelen hetken aikaa salaperäistä myöhästymistä paikallisen kaulahuivia neulovan taksikuskimummelin kanssa (taksifirman nimi: Mum's), ja ainoaksi järkeväksi selitykseksi hän toteaa, että bussi on todennäköisesti hajonnut.

Lopulta linjuri onneksi kaartaa aseman pihaan. Ilahdun näkemästäni ja kyhnytän väsyneenä kyytiin kuuntelemaan koulupukuisten teinien juttuja, jotka voisivat hyvinkin olla englantilaisen saippuaoopperan käsikirjoituksesta. Kuski paljastaa matkan aikana myöhästyneen auton todellakin hajonneen, ja jos minulta kysytään, ajoi pikkiriikkisillä teillä runsaasti ylinopeutta pysyäkseen edes jotenkin aikataulussa.

____________________________

Saavuttuani Streetin kirjaston eteen pysähdyn hetkeksi vain katselemaan kauniin pikkukaupungin rakennuksia ennen kuin lähden kulkemaan viimeiset 500 metriä jalan. Jokaisella askeleella tunnen jännityksen nousevan, mutta samalla paikkakunnan yllä leijuvan ihanan rauhallinen tunnelma saa minut ajattelemaan jo tässä vaiheessa matkaa, että täällä voisi vaikka asuakin. Astuessani sisään ystävieni asuntoon lasken raskaan kuorman käsistäni, huokaisen helpotuksesta ja pääsen saman tien naurahtelemaan itsekseni Ismo Leikolan viisauksille Englannista.

Vihdoinkin perillä.