Harmaata. Aivan kaikkialla. Koko taivas oli aivan väritön. Aamuauringolle ei ollut jätetty tilaa ollenkaan. Sen säteiden tielle oli viritetty paksu, vain yhtä ja samaa tuhkanharmaata sävyä tunnustava peite pilvimassaa taivaanrannalta toiselle. Sadetta ei kuulunut, puiden lehdet eivät hievahtaneetkaan. Kaikkialla oli vain seesteistä ja tyyntä. Ja väritöntä. Puiden väriloisto tyrehtyi kokonaan auringonvalon puutteessa. Linnut eivät laulaneet. Koko kylä tuntui olevan horteisessa unessa, sanonut todellisuudelle, että herätä minut sitten ensi viikolla ja pysäyttänyt ajan. Onhan lepopäiväksi sunnuntai yleensä leimattu, joten ei tehnyt minunkaan mieli nostaa edes päätä tyynystä.
Tuijoteltuani ikkunasta ulos ties kuinka pitkään sain itseni ylös. Raahauduin keittiöön ja yhtäkkiä saman tien takaisin kammariini - olin unohtanut ottaa lääkkeeni mukaan. Kaivoin pillerin sekä puolikkaan laukustani ja yritin uudemman kerran. Nappasin mukini ikkunalaudalta, siltä paikalta, johon sen olin joka ilta jättänyt. Könysin jääkaapille, tongin sieltä ananasmehutölkin, asetin sen takaisin kaapin oveen, suljin mokoman ja heitin lääkkeet kitaani. Mehu hyppäsi niiden perään varmistamaan, että ne pääsivät perille. Huokaisin syvään. Että tämmöinen päivä. Vilkaisin ranteeseeni; ei kelloa, sekin oli unohtunut makuuhuoneeseeni. Kaivoin kännykän taskustani ja tarkistin ajan. Kello lähestyi yhtätoista aamulla. Olin makoillut toimettomana vuoteessani miltei puolitoista tuntia.
Rupesin kokoamaan itselleni aamiaista. Ulkona ei tapahtunut vieläkään merkittävää. Yhtään ihmistä ei näkynyt kuljeksivan kadulla, eikä edes yläkerrassa asuvan perheen vauva rääkynyt kuten yleensä tähän aikaan. Maailma oli vain pysähtynyt. Linda käveli ohi, toivotti huomenta ja muistutti, että tänään siivotaan. Ai niin, totesin. Ah, mikä kontrasti eiliseen ja sen aurinkoiseen hälinään, kulttuuririkkaaseen päivään täynnä elämää. Nyt vain harmautta ja monotonista, hiljaisuuttakin vaimeampaa kohinaa. Vaikea selittää miltä ympärilläni kuulosti, mutta ei moinen rentouttavaa ollut. Olen monesti esimerkiksi öisen erämaan keskellä kuullut millaista hiljaisuus todella on, mutta tämä puolestaan vain ahdisti minua. Jotenkin tästä pitäisi vauhtiin päästä, käynnistää kohmeinen moottori kehoni sisällä.
Aika kului mysliä ja paahtoleipää mutustellessa - Facebookin ja muiden ah-niin-sosiaalisten medioiden äärellä tietenkin. Uutisia sieltä ja täältä, pelottavia kuvauksia maailman ebolatilanteesta, moneen kertaan luettuja otsikoita Nobelin rauhanpalkinnoista ja Suomen väkivaltatilanteen kartoittamisesta. Sosiaalisen median piireissä puolestaan uutisia yllättävänkin läheltä; ties kuinka moni ystäväni oli myös rantautunut Brittein saarille, jotkut ennen minua, toiset tulleet perästä. Jotkut jopa oleskelevat alle puolen sadan kilometrin säteellä Streetistä. Pitänee koittaa miettiä jonkinlaista get-togetheriä. Ajatuksenkulkuni kuitenkin keskeytyi kelloon vilkaisun johdosta. Oli aika nostaa itsensä nojatuolista ja ryhtyä pakertamaan siivousaskareiden parissa.
Hitaasti ja puolittain vastahakoisesti laitoin tietokoneet sun muut laitteet lepoon. Nappasin kuitenkin mp3-soittimeni taskuuni ja asetin napit korvilleni. En jaksanut edes päättää, mitä kuuntelisin, joten asetin soittimen satunnaissoittotilaan. Työnjaon mukaisesti valtasin keittiön omaksi toimialueekseni. Aivoni kytkeytyivät kotitaloustunneilla jalostamaani työmoodiin, joka ei hyväksynyt pienintäkään tahraa tai leivänmurusta astioiden pinnalla tai pöydillä. Rupesin raivaamaan kasaantuneita astioita hieman tarkempaan järjestykseen, ruokailuvälineet erilleen, sitten lautaset, lasit ja lopuksi ruoanlaiton jäljiltä likaantuneet pannut ja kasarit. Vieressäni käyntiin hurautettu pyykkikone hyrähti ja jatkoi omaa työtään, itse tartuin kunnolla toimeen oman tehtäväni parissa.
Imuri mölähti käyntiin toisella puolen asuntoa. Astia toisensa jälkeen kuurautui käsissäni puhtaaksi kuin automaatin toimesta. Ajatukseni kulkivat aivan muualla, miettivät edellisen päivän seikkailua sekä suunnitelmia uusista moisista. Ikävän poikanen iski kipeästi välillä suoraan sydämeen terävällä miekallaan, koitin väistellä ja torjua pistoja kuuntelemalla laulujen sanoja ja ajattelemalla jotain aivan muuta. Tästä todellakin puuttui jotain. Joko selän takaa ilmestyvät lämpimät kädet, jotka kainaloita kutitellen aina saavat minut hymyilemään tiskatessanikin tai sitten pieniä inahduksia päästelevä pikkuruinen kesy petoeläin, joka osoittaa huomionkaipuutaan yleensä tunkemalla pienen kuononsa kaiken tielle. Mutta nyt mitään tuollaista ei ollut lähellänikään, ainoastaan joka päivä pala palalta toipuvassa sydämessäni, jonka syvyyksissä pidin noita aarteitani visusti piilossa, suojassa kaikelta muulta. Nyt tässä kuitenkin oli vain työn alla oleva tiskikasa - ei se vuoreksi kasvanut kuitenkaan ollut - ja ikkunan takana aivan kaikesta elämää pois imevä harmaus.
Kun kaikki oli vihdoin valmista, oli jälleen aika vilkaista viisareiden asentoja. Toivottavasti ne sentään kykenivät liikkumaan tällaisessa suvannossa. Kello oli siivousurakan jälkeen saavuttanut iltapäiväneljän merkkipaalun. Minulle ilmoitettiin, että noin tunnin päästä sitten lähtö. En aluksi muistanut, että minne, mutta sitten harmauden keskellä välähti valonpilkahdus: kutsu sunnuntaiaterialle jälleen Samin äidin luokse.
Riensin vaihtamaan lenkkeilyvaatteet ylleni, nappasin avaimet seinältä ja sanoin palaavani pian. Asetin puhelimeeni hälytyksen kymmenen minuutin päähän ja rupesin ottamaan progressiivisesti nopeutuvia juoksuaskelia pitkin jalkakäytävää. Tällä kertaa nopea rutistus, paljon ylämäkiä ja spurtteja, sitten suihkuun ja ihanalle aterialle. Juoksureittini muotoutui tällä kertaa täysin satunnaisista käännöksistä kadunkulmissa, hieman uusien nurkkien taakse kurkistelusta ja yhä Streetin yllä vellovan harmauden päivittelemisestä. Ripaus elämää tuli onneksi minua vastaan; onnellisia, aivan vapaina mutta kuitenkin uskollisina omistajiensa läheisyydessä juoksentelevia koiria, joita harmaus ei sen kummemmin haitannut. Menivät vaan mistään piittaamatta välillä palaten isäntiensä tai emäntiensä tykö ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Juoksi erään päiväkodin lähellä pikkuinen oravakin tien poikki.
Lenkin jälkeen minulle antoi elämän eliksiirinä aina toiminut vesi hieman lisäpuhtia olemukseeni. Laittauduin huolella ja puin ylleni jotain vähän hienompaa - burgundinpunainen lempikauluspaitoihini kuuluva yksilö, musta liivi ja suorat housut. Kuitenkin pari nappia auki kauluksesta ja hihat käärittynä, jotten menisi turhan hienostelevana tavalliselle sunnuntai-illalliselle. Tavalliseen pahamaineiseen tapaani myöhästytin lähtöämme turhamaisuudellani; minkäs minä tähtimerkilleni ja luonteelleni yleensä mahdan. Astuessamme ulos ovesta mietin hiljaa mielessäni, olisiko sateenvarjo ollut tarpeen, koska säätiedotuksessa oli puhuttu sateesta, mutta en sitten syystä tai toisesta sanonut kuitenkaan mitään. Lähdimme sukkelaan kävelemään kohti kylän toisella laidalla meitä odottavaa tilaisuutta, unohtamatta kuitenkaan tervehtiä matkalla vastaan tulleita rauhallisen naapuruston kissoja.
Saavuimme perille vain minuutin tai kaksi myöhässä - riippuen tietty siitä, kenen kellolle oltiin uskollisia. Joten ei hätää. Samin äidin talossa olikin aivan eri tunnelma kuin ulkoilman harmaudessa. Keittiöstä kantautui vilkasta maalaisenglannin murteilla maustettua puhesolinaa, puhumattakaan ihanista erilaisista tuoksuista, joita vapautui ilmoihin aina uunin luukun avautuessa. Samin äidin vanhemmatkin olivat paikalla, eli meininki muuttui todellakin kieliharjoitteluksi. Kuullun ymmärtämiskokeissa ei ollut mitään haastetta näiden nopeiden maalaismurteiden kuuntelemisen rinnalla, mutta kielikorvani tottui kuulemaani hyvinkin pian. Pian kuulumisten vaihdon keskeytti kutsu pöytään.
Edellisellä aterialla oli touhu mielestäni mennyt aivan luksuksen puolelle, mutta tämä ylitti jo aivan kaiken. Roast for tea. Suomeksi ruokalajien kirjo oli siis seuraavanlainen: kaksi uunissa paistettua, täytettyä kanaa, jotka pilkottiin oitis ja tarjottiin täytteineen, uuniperunoita, parsakaalia juustossa, keitettyjä porkkanoita ja herneitä, uunissa paistettua porkkanaa ja palsternakkaa, herneitä ja tietty täyteläistä kastiketta. Lisäksi leivän sijaan aterian kanssa tarjoiltiin Yorkshire pudding -leivonnaisia, jotka olivat kuin hitusen suolaisesta lettutaikinasta tehtyjä tuulihattuja ilman täytettä. Sanoinkuvaamattoman herkullista. Eikä siinä vielä kaikki; jälkiruoaksi tarjottiin omenahyveen kaltaista crispy apple -uunijälkiruokaa (pilkottuja omenoita, niiden päällä rapea, makea murotaikina) valitsemani kastikkeen tai jäätelön kera - itse valitsin oikein perinteisen custardin eli lämpimän vaniljakiisselin - sekä chocolate pudding -nimellä kulkevaa, uunissa paistettua ja ihanan kuohkeaksi kohonnutta suklaaleivosta suklaakastikkeineen. Voi, miksen minä idiootti ollut pöytään tullessani tajunnut kaivaa kameraa esiin?
Vaikka ateria koetti koko ajan vetää minua aivan sanattomaksi, tuli Samin isoisän kanssa vaihdettua sana jos toinenkin. Jaoin kokemuksiani Suomen oloista ja vuodenajoista, luonnosta ja ruokakulttuurista. Rennosti naureskellen vertailimme kaikenlaista kahden kulttuurin välillä. Opin myös paljon alueen historiasta, etenkin sotavuosista mutta myös niiden jälkeisestä ajasta sekä alueella tapahtuvista juhlista ja karnevaaleista, joihin ehdottomasti ilmoitin aikovani ottaa osaa tämän seikkailun aikana.
Ilta venyi jutellessa. Sadekin oli kaikessa tuoksinnassa ehtinyt hiiviskellä yllemme. Lasiterassin katto ilmoitti sen saapuneen melkoisen kovalla rytäkällä. Nyt olisi tosiaan ollut se sateenvarjo tarpeen. Kuitenkin saimme vielä illan huipennukseksi kyydin Samin isoäidiltä takaisin asunnollemme. Kiitin isäntäväkeä kaikesta koko sydämelläni, melkein valmiina vaipua vain uneen mihin tahansa pehmeälle alustalle. Saimme kutsun tulla uudestaan aterioimaan heti alkavalla viikolla, enkä todellakaan edes ajatellut kieltäytyväni moisesta. Meille pakattiin myös jälkiruokien loput mukaamme. Toivotimme kaikille hyvää illanjatkoa ja yötä ja kipittelimme takaisin asunnolle. Vielä ulkona katsahdin hetkeksi taivaalle. Vaikka kuuta ei näkynyt, ei harmaudesta ollut jäljellä häivääkään. Ja sama koski minun kohdallani sekä kehoani että sisintäni.
Kyllä se vanha sanonta tiestä miehen sydämeen on aivan tosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti