The Urho's Slightly Bizarre Adventure - Day 16

Suuri päivä koitti, ainakin minun mittapuullani. Oli aika toteuttaa ensimmäinen todellinen seikkailuohjelmistooni alun alkujaankin suunnittelemani vaellus. Oli torstai, skandinaavisen aasajumala Thorin päivä. Siispä päätin lähteä valloittamaan Glastonbury Tor -kukkulan. Varustin itseni tarpeeksi hyvin, etenkin koska tälle päivälle oli luvattu erittäinkin epävakaista ja vaihtelevaa säätä.

Puin ylleni lämpökerraston, yhden lempivillapaidoistani sekä vettä hylkivät ulkoiluvaatteet. Jalkaani puin nimenomaan vaellusseikkailuja varten hankkimani kengät, nekin vedenpitävää laatua. Otin myös varmuuden vuoksi laukkuuni mukaan pipon sekä käsineet pahimman varalle. Pakkasin mukaan kameran, mp3-soittimen, tabletin sekä kännykän (kaikkea elektroniikkaa se ihminen kävelyvaelluksille sitten pakkaakin...).

Mukaan otin myös tukevat eväät; halkaistu ciabatta-leipä, jonka väliin laitoin voita, kanaleikettä, pippurimeetvurstia, kurkkua ja yhden kokonaisen paistetun kananmunan. Juotavaksi sitruuna-limen makuista kivennäisvettä litran verran. Lähtiessäni tarkistin vielä, että taskussani olisi myös maksuvälineet ja että vyölläni roikkuisi avaimien lisäksi sateenvarjo. Asetin vyölleni myös askelmittarin, joka minulla on mukanani käytännössä aina, kun olen hereillä.

Seikkailija valmiina lähtöön.

Pakatessani tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän sekunti sekunnilta, koska olin odottanut lähdön hetkeä jo käytännössä viikkoja, ellen pitempäänkin. Asetin aurinkolasit silmilleni, toivotin isäntäväelle hyvää päivänjatkoa ja astuin ulos.

Laitoin seikkailua varten suunnittelemani soittolistan soimaan (paljon Final Fantasy -pelien karttamusiikkeja) ja katsahdin ympärilleni. Sää vaikutti lupaavalta; ilmamassat näyttivät liikkuvan mantujen yli vauhdilla ja tuuli oli melko kova ja puuskainen. Ilman kosteusprosentti lähenteli sataa, ja sen kyllä huomasi. Lähdin kävelemään kohti Glastonburya tuttujen peltoreittien kautta. Päästyäni kylän laidalle kannon päällä istuksinut hieman arka kissa toivotti minulle vielä hyvää matkaa.

Kisu ei oikein tiennyt, miten seikkailijoihin pitäisi suhtautua.

Pellon laitaan päästyäni katsahdin koilliseen päin. Vanha kivinen torni seisoi sumuisen Tor-kukkulan laella ylväänä mutta hiljaisena, kuin odottaen seikkailijoita käymään luonaan.

Glastonbury Tor

Tästä se kaikki sitten alkoi.

Tallustin peltojen poikki reippaasti väistellen mutakuoppia sekä joka aamu kyseisillä niityillä laiduntavien lehmien terveisiä. Valitettavasti en voinut kulkea koko matkaa ensimmäiselle etapille Glastonburyn eteläpuolelle kokonaan niittypolkuja pitkin, koska vastaani tuli useita metrejä leveä River Brue -niminen joki, ja läheisin silta oli Glastonburyyn kulkevalla maantiellä. En siis päässyt välttelemään liikenteen melua, mutta en antanut moisen haitata minua.

 Eespäin karjapolkuja pitkin.

Viimeisiä kesän merkkejä oli yhä havaittavissa.

Tuostakin olisi päässyt yli, mutta ihan niin hyvä tasapainottelemaan en vielä ole.
(Ezio Auditore would have made it across that.)

Päästyäni takaisin reitille tulikin jo vastaani ensimmäinen mutka eräässä aiemmassa blogitekstissäni viittaamalleni The Roman Way -tielle, jota pitkin jatkoin matkaani kohti itää, kiertäen Glastonburyn asuinalueen eteläpuolelta. Pääsin pakoon maantien kohinaa rauhalliselle lähiöalueelle, jonka asukkaat touhusivat omien askareidensa parissa: siivousta, remonttia, koiran ulkoiluttamista - milloin mitäkin.

Tässä vaiheessa ilmankosteus oli niin tukahduttava, että minun oli aivan pakko ottaa päällystakki pois ja antaa sen roikkua laukkuni olkaimesta. Yläpuolellani oli edelleen runsaasti pilviä, mutta sade ei kuitenkaan näyttänyt uhkaavan seikkailuani. Ilma oli kuitenkin suorastaan tukalan hiostava, onneksi minulla ei ollut mikään kiire minnekään. Se näissä seikkailuissa on parasta.

The Roman Way vaihtui mäen jälkeen nimensä mukaiseksi Tor View Avenueksi.

Kyllä minäkin nauttisin tällaisesta näkymästä omalla kotikadullani.

Käännyin maisemakadulta vasempaan kohti Glastonburyn keskustaa, koska tarkoitukseni oli koukata matkan varrella Glastonbury Abbeyn raunioilla. Kuljin pitkin rauhallisia katuja katsellen maisemia ja metsästäen katseellani luostarin raunioille johtavaa reittiä. Pian näkyviini tulikin kylttejä, jotka varmistivat minun olevan oikealla polulla.

Britanniassa sitä ollaan niin kierteleviä kylttienkin suhteen.
Sana sanalta käännettynä kyltissä lukee 'julkiset mukavuuslaitokset'. Kyseessä on käymälä.

Lyhyen kävelymatkan päässä minua odottikin Glastonbury Abbey -luostariraunioiden portti.

Olin jo innoissani astumassa sisäänkäynnin toiselle puolelle, mutta huomasinkin, että alueelle oli sisäänpääsymaksu. Turistikohteeksi muutetuille raunoille ei sisäänpääsy ollut kallis, mutta juuri sen verran, ettei minulla ollut oikeanlaista käteissummaa mukanani. En jäänyt kuitenkaan vellomaan mokomaan mutkaan matkassa vaan jatkoin eteenpäin - ehdin käydä luostarirauniot, museoalueen sekä muistoesinekaupan läpi vaikka jo huomenna, koska Glastonbury on vain yksinkertaisesti niin lähellä majapaikkaani.

Käännyin sivukujalta Glastonburyn keskuskadulle. Kauppakadulla kävi vilinä, ja eräskin näyteikkuna suorastaan pakotti minut pistäytymään eräässä koruliikkeessä, koska yksi ystävistäni kaipaa tietynlaista tuliaista itselleen. Erittäin paljon vanhoja Doctor Who -sarjan Tohtoreita (!) muistuttava myyjä joutui kuitenkin pahoittelemaan, että etsimäni kaltaista kohdetta ei hänen valikoimistaan löydy, mutta hänen kanssaan kävimme erittäin henkevän keskustelun siitä, mistä suomen kieli on oikein peräisin. Esittelemieni, suomalais-ugrilaisiin kieliin perustuvien lingvististen näkökulmieni jälkeen hän nyökytteli ja pienen hiljaisuuden jälkeen esitti oman, hyvin pohjustetun, erittäin yksinkertaisen teoriansa; "Nobody knows."

Nauroimme yhteen ääneen teorian pitävyydelle, koska tiede on teorioihin uskomista. Kukaan ei voi tietää varmasti - kirjoitettukin informaatio voi olla vain uskomuksia, spekulaatioita tai jopa valheita. Pienen filosofisen tuokion jälkeen jatkoin matkaani ylöspäin kauppakatua, jonka yläpäästä kääntyikin tienviitta kohti pääasiallista määränpäätäni.

Kauppakadun yläpäässä oli hauskalta vaikuttava kauppa, ainakin hobiteille.
En kuitenkaan pistäytynyt tällä kertaa vaan jatkoin matkaani.

Seurasin jatkuvasti näköpiiriini osuvia opasteita, jotka johdattivat minua Toria kohti. Kylttejä oli siellä ja täällä, ihan vain varmistaakseen, ettei seikkailija eksy reitiltä.

Ei tänne.

Vaan tänne.

Ja sitten tänne.

Käännyin vasemmalle jälleen itään päin vievälle Dod Lane -tielle, joka lähti nousemaan jyrkästi lehtipuiden ympäröimälle lähiöalueelle. Kylttien mukaan perille olisi matkaa enää yksi maili, joten jatkoin innokkaasti eteenpäin.

Jätin luostarin taakseni ja jatkoin matkaa hiirenhiljaista Dod Lanea pitkin.

Tien päästä lähti jalankulkijoille tarkoitettu polku kohti Toria. Aivan polun alussa oli erikoinen, jonkinlaisia intialaisia vaikutteita sisältävän pyhiinvaelluksen aloittamispiste. Paikka koostui muutamista rakennuksista, joiden kylteissä puhuttiin joogatiloista sekä pyhiinvaellusoppaista. 

Kuitenkin ohitin Shekinashram-pisteen ja jatkoin omaa vaellustani yhä jyrkemmäksi muuttuvassa maastossa.

Mielenkiintoisia vaihtoehtoja...

...mutta pitäydyin silti näiden kylttien noudattamisessa.

Kyltit toivat minut rautaiselle portille, jonka takaa aukesi erittäin kaltevalle pinnalle pykätty karjalaidunniitty. Niityn halki kulki polku Torin valloittajille, joten annoin askelieni viedä yhä eteenpäin.

Lampaita tai lehmiä ei tällä niittypätkällä näkynyt.

Ja matka ylöspäin jatkui.

Satuin taivaltaessani vilkaisemaan taaksepäin ja yllätyin suuresti näkymästä. Aloin olemaan jo aika ylhäällä, vaikka Tor ei ollut vielä edes näköpiirissäni.

Kuinka korkealla sitä jo oltiin?

Laidunniitty päättyi ja puusto ympärilläni tiheni entisestään. Peltomaa oli muuttunut yllättäen taianomaiseksi metsäksi - jonka halki kulkikin päällystetty, ehkä juuri ja juuri yhden auton levyinen tie. Katsahdin ylös ja varmistettuani tielle tultuani metsän takaa pilkottavan tornin mukaan sijaintini käännyin jälleen ylämäkeen.

Mitä todennäköisimmin karjan kuljettamiseen tarkoitettu tie jatkui mutkittelevana hyvin loivana ylämäkenä. Torni Torin laella vilahteli aina silloin tällöin näkyviin puiden takaa, mikä lisäsi jännitystä ja antoi pontta askeliini. Asfalttitie muuttui yhden perinteisen englantilaisen Public foothpath -portin kautta mukavaksi sorapoluksi, joka johti taas seuraavalle portille. Polku tuntui kiertävän myötäpäivään, lännen kautta kohti pohjoista, koska Tor jäi koko ajan oikealle puolelle tietä.

Jälleen yhden niityn ylitse kohti päämäärää.

Polku oli ihanan rentouttava, haluaisin löytää koto-Suomestakin tällaisia.

Puusto hälveni jälleen ympäriltäni, ja maasto muuttui uuden portin jälkeen jälleen ruohoniityksi. Niityn laidalla oleva rikkinäinen portti johti minut jälleen asfaltoidulle tielle, joka oli hieman edellistä leveämpi. Tiemerkinnöistä päätellen kyse oli turisteille tarkoitetusta autotiestä Tor-kukkulan juurelle, ja itse tie kiersi kukkulaa samaan suuntaan kuin edellinenkin polku.

Jatkoin pitkin päällystettyä tietä. Ohitseni kulki auto samaan suuntaan, ja hieman naurahdin itsekseni, kun se ja vastaantullut auto ahtoivat toistensa ohitse äärettömän kapealla tiellä. Itseäni ei moinen huolettanut - olisitte tulleet kävellen, niin olisitte saaneet nauttia maisemista paljon enemmän kuin liikkuvasta kopista, ajattelin.

Katselin ympärilleni. Tietä reunustivat molemmin puolin lampaiden laidunmaat sekä omenapuutarhat. Jokaisessa karjaportissa oli rohkaisua antava kyltti kohti päämäärää. Ei enää kovin pitkä matka.

"Ei läpikulkua, valitan", totesi linssiludelammas.

Tie kulki vielä parin portin ohitse, kunnes reitti kääntyi vihdoin oikealle.
(En halunnut videokuvaamisella loukata autokunnan yksityisyyttä.)

Nostin katsettani. Siellä se maali alkoi jo häämöttää. Välimatka ei ollut enää edes pitkä, mutta korkeusero oli aika huomattava. Itse kukkulan kylkeä pitkin kulkeva polku näytti kiertävän huipulle hyvin loivasti jälleen myötäpäivään.

Ennen kukkulan laelle johtavaa polkua olevalla portilla oli infotaulu, jossa kerrottiin monipuolisesti Torista, niin historiallisesta kuin maantieteellisestäkin näkökulmasta. Kyltin mukaan mäen huipulla seisova torni on jäännös St. Michaelin kirkosta, joka tuhoutui kirkkojen reformaation myötä 1500-luvulla. Kirkko oli alkujaan Glastonbury Abbey -luostarin alaisuudessa toimiva laitos. Tornia on aikojen saatossa korjattukin parisataa vuotta sitten. En kuitenkaan jäänyt tutkimaan infotaulua kovinkaan pitkäksi aikaa, koska kärsimätön seikkailija minussa halusi jatkaa eteenpäin - maali oli jo niin lähellä.

Siirtyminen tasaisemmasta maastosta jyrkälle rinteelle.

Tuolta ei taida iPhoneja onneksi saada.

Olin melkein perillä. Tuuli ulvoi korvissani, alas päin vilkaiseminen töytäisi korkeanpaikankammoista seikkailijaa mahanpohjukasta.

Video puhukoon puolestani...

(Musiikki: Vidar Skrede DYNAMO BAND - Den Grå Kontorstolen)

Päästyäni vihdoin huipulle taivastelin maisemia joka puolelle. Kaikkialla näkyi kymmenien kilometrien päähän kumpuilevaa, kauniin smaragdinvihreää maalaismaisemaa. Ihmeteltyäni ympäristöä menin tutkimaan itse tornia. Tornin sisällä oli joitakin ilmeisesti pyhiinvaellusta suorittavia kulkijoita, koska haistoin itämaisen suitsukkeen tuoksun ja näin heidän tekevän jonkinlaista rituaalia. Päätin olla häiritsemättä ja söin evääni tornin ulkoseinään nojaillen, koettaen samalla tutkia kulkemaani reittiä hieman eri kuvakulmista.

Osaatteko yhtään sanoa, mikä tämä on? Itse en osannut...

...ennen kuin menin tutkimaan tarkemmin: kyseessä on kompassi.

Evästauko!

Odotellessani torniin tutustumismahdollisuutta soitin videopuhelun kukkulan huipulta koti-Suomeen ja näytin, millaisessa paikassa tällä kertaa oikein olin seikkailemassa. Pyhiinvaeltajien mentyä pääsin tutkimaan tornin sisustaa hieman tarkemmin. Minkäänlaisia portaita ylemmäs ei ollut, mutta muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia sisäpuolelta löytyi.

Pian tuli aika lähteä takaisin päin. Kello oli jo yli neljä iltapäivällä, ja halusin olla takaisin asunnolla ennen ruoka-aikaa eli iltakuuden tienoita.

Ennen lähtöä kertailin vielä kulkemaani reittiä.

Pahoittelen videon äänenlaatua, tuuli oli erittäin kova.

(Musiikki: Nobuo Uematsu/Square-Enix - Final Fantasy VIII - Blue Fields)

Niin tuli valloitettua Tor-kukkula.
Aina sitä tulee jäätyä tuijottamaan taaksepäin jääviä maisemia...

Lähdin laskeutumaan Torin laelta päinvastaiselta puolelta kuin saapuessani. Osa minusta olisi halunnut vielä jäädä rentoutumaan ja katselemaan kaukaisia maisemia, mutta ainahan ehdin valloittamaan Torin uudestaankin.

Kävelyreitti alaspäin oli oikein vinkeä, loivasti laskeutuvat portaat oli hauska juosta kevein askelin alas. Päästyäni alas katutasolle saakka sain kokea etenkin kieliharjoittelun kannalta ihanan onnistumisen kokemuksen: jotkut muut ulkomaalaiset kysyivät minulta englanniksi reittiä Glastonbury Torille, ja pystyin neuvomaan heille sekä meno- että paluureittini kuin paikallinen konsanaan.

Lähetettyäni toiset seikkailijat valloittamaan Toria jatkoin matkaani takaisin Streetiä kohti. Kuljin vielä kerran Glastonburyn keskustan halki vilkuillen näyteikkunoita ja jatkoin patikoimista maantien vierellä.

Ylämaan karjaa, eivätpä paljoa piitanneet ohikulkijoista.

Ennen Streetiä käännyin vielä kulkemaan juoksulenkkien reitiltä minulle tutun pellon halki takaisin tämänpäiväiseen lähtöruutuun. Pysähtyessäni katsomaan Tor-kukkulan suuntaan vielä kerran olin melko väsynyt mutta onnellinen. Kukkulan valloitus sujui täysin suunnitelmien mukaan ilman oikeastaan minkäänlaisia ongelmia, ja minulle kertyi äärettömän suuri määrä kokemusta alueen luonnosta ja nähtävyyksistä.

Tätä voi todellakin kutsua seikkailuksi.

(Musiikki: Nobuo Uematsu/Square-Enix - Final Fantasy IX - Crossing Those Hills)