Lisää sadetta. Alkaa muuttua yhä tyypillisemmäksi syksyksi täälläkin. Kun tulin herättyäni vihdoin kunnolla tajuihini, tajusin viettäneeni Streetissä jo kokonaisen viikon. Tavallaan tuntui ikuisuudelta, toisaalta taas siltä, että olisin vasta saapunut maahan - enhän ollut purkanut vielä edes matkalaukkujeni sisältöä kokonaan!
Kampesin itseni ylös sängystä, puin lenkkeilyvaatteet ylleni ja suuntasin jälleen ulos. Asetin mp3-soittimeeni ambienttisen soittolistan ja katsahdin kadun varrella ympärilleni. Minne päin tällä kertaa? Sitten muistin eiliset niittypolut ja yhtään enempää miettimättä lähdin hölkkäämään jälleen kerran Glastonburya kohti.
Suuret mutta yllättävän lämpimät sadepisarat läiskähtelivät naamalleni, mutta en aurinkolasieni takana räpättäyttänyt säälle silmiänikään. Kuten muinoin isoskoulutukseni aikana seurakunnan nuorisotyöntekijällä oli tapana sanoa: ei ole väärää säätä, on vain väärät varusteet. Pieni hymynkare käväisi huulillani. Tuostakin kommentista on jo kymmenen vuotta. Niin se aika vain menee.
Käännyin jalkakäytävältä niitylle johtavaa porttia kohti, mutta tällä kertaa pysähdyin äkillisesti ja hieman hätkähtäenkin. Portin toisella puolella oli vastassa muutama sadetta puiden alla pitävä lehmä. Kaikki käänsivät päänsä rauhassa minua kohti ja tuijottivat vain. Noh, tuttuja otuksiahan nämä tämmöiset, totesin ja kävelin rauhassa niiden lomitse. Yksikään äpyli ei edes liikahtanut, siinä vain nököttivät ja märehtivät.
Hymyilin otuksille ja jatkoin juoksulenkkiä puron vierellä niin kuin eilenkin. Maisema oli todellakin erilainen kuin auringonpaisteessa. Masentavalta mikään ei näyttänyt, mutta seutu tuntui olevan kuin hieman tokkuraisessa unessa. Oikealla puolellani purossa polski tänäänkin kaunis joutsenpari, jotka näyttivät aivan siltä kuin olisivat miettineet: "Mitä ihmettä tuo taas täällä oikein ravaa?"
Jatkoin itsekseni hymyillen yhä eteenpäin. Saavuttaessani seuraavan niityn laitaa huomasin uudemman kerran jotain hätkähdyttävää; harmaanruskea, ainakin puolitoistametrisellä siipien kärkivälillä varustettu lintu lehahti lentoon niityltä. En harmaata taivasta vasten osannut kunnolla sanoa, minkä luontokappaleen olin juuri nähnyt, mutta ensimmäinen veikkaukseni oli haikara. Katsoin sen perään, kun se suuntasi kohti kukkuloita ja katosi pian näkyvistä päästämättä pienintäkään ääntä. Kenties pääsen näkemään lisää samanlaisia jonain päivänä täällä seikkaillessani.
Tämänkertainen lenkki päätyi kuljettamaan minua hieman toisaalle kuin edellisellä kerralla. Tällä kierroksella en juossut pensaslabyrinttiin, vaan pienelle peltojen keskellä kulkevalle maantielle, jota reunustivat suuret lehtipuut kotoisten koivukujien tapaan. Peltoa riitti silmänkantamattomiin kukkuloiden taakse, ja siellä täällä tielle tuijotteli lisää eläimiä laitumiltaan. Kuljettuani melkoisen matkan poispäin taajamasta vilkaisin kelloa ja huokaisin syvään ääneen. Houkutus kulkea pidemmälle ja pidemmälle oli suuri, mutta tiesin tenttikirjallisuuden odottelevan asunnolla ja nöyrryin ottamaan suunnan takaisin kylää kohti.
Paluumatkalla luonto kuitenkin soi minulle hieman piristystä päivään sateenkin keskellä; katsahdin kohti kukkulan laella siintävää Glastonburyn kylää ja huomasin sen hohkaavan auringonvaloa kuin kultamaalilla väritetty taideteos. Auringonsäteet suorastaan leimahtivat pilvien raosta ja valaisivat juuri ja juuri koko kylän. Nostin katsettani vaistomaisesti ja huomasinkin hyvin hailakan sateenkaaren osoittavan hohtavan kylän keskustaan. En kuitenkaan päättänyt tällä kertaa lähteä aarretta naapurikylästä etsimään, koska pian olisin kiireestä kantapäähän sateen kastelema. Juoksin suorinta reittiä takaisin asunnolle ja venyttelysession jälkeen suoraan lämpimään suihkuun.
Siellä vähän satoi, onko tämä paha?
Loppupäivän vietin Web 2.0 -ajatuksia mutustellen. Tämän päivän seikkailut jäivät taas kerran ainoastaan aamulenkin mittaisiksi, mutta ehtiihän sitä sitten tentin jälkeen. Onhan tässä vielä viisi viikkoa aikaa. Mitä, viisi viikkoa? Vastahan minä totesin, että kuusi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti